Ystävältä kuulla sain että mun exä olis aika huonoon kuntoon joutunu. Niinpä mä hänelle soitin ja menin kattomaan mitä hänelle kuuluis. Vähän tykkäsin pahaa ettei hän viime aikoina oo muhun yhteyttä ottanu jos kerran elämä on niin ahdistavalta tuntunu...
Kun sisään tulin niin huomasin kuinka likainen ja roskane hänen ennen niin puhdas kämppä oli. Ja J itsekin vaikutti paljon väsyneemmältä vielä mitä ennen. Mut nyt hänellä oli uus lääkitys ja kuulemma hän vasta totutteli siihen. Mut siitä huolimatta oli aika yllätys hänet siinä kunnossa nähdä... Ensi töikseni aloin siivoamaan ja keitin hänelle lämmintä keittoa kun hänelläkin flunssan oireita oli. Ajattelin että se tämmöne pieni sovinnon ele vois olla...
Kysyin häneltä suoraan että meidän eroko on hänet tommoseen tilaan ajanu. Ja että mulla yhä edelleen olis tunteita häntä kohtaan jos hänellä olis mua kohtaan. Ettei mitään korvaamatonta oo tapahtunu vielä. Hänen naamansa meni ihan punaseks ja hän sanoi että ehkei meidän olis pitäny ikinä tavatakaan alun perin :/ Ettei hän osaa elää mun kanssa vaikka miten yrittäis. Että mä oon kärsimätön ja vaativa. Ja että hän on oikeesti päättäny tsempata ja muuttua ja tehdä kaikkensa jotta hänen elämästä tulis ees vähän helpompaa...
Mä sanoin hänelle ettei musta tuu mitään omaishoitajaa mutta että mä voisin tarjota hänelle yhteistä elämää jos ja kun hän saa joskus itsensä kondikseen. Mulla ei oo aikaa eikä halua hoitaa sairaita vaan että kun hän saa psyykkisen vointinsa parempaan kuosiin niin ilmoittelis mulle ;) Koska hän on yhä parhaimmillaan ihan riittävä komistus ja hyvätapainen mies. Mutta mulla ei oo aikaa ja halua katsella hänen alamäkeään. Omasta itsestä se kuitenkin lähtee kaikki eikä kukaan voi häntä nostaa maasta jos ei hänellä siihen omaa halua tai kykyä oo...