Kuulin juttuja et meidän putiikin ihmisiä on iltaa istunu porukassa aika monta kertaa. Kukaan ei vaan oo asiasta mulle kertonu et aika selvää on etten mä oo ollu toivottu mukaan. Parin pitkään ollen tyypin lähdettyy veks meille on uusien myötä päässy kehittyyn aika inside henkinen työilmapiiri...
Niinpä mä oon kans alkanu näyttää muille etten pilaa elämääni anelemalla niiden suosiota. Asiat lyhyesti hoidan eikä enää suurempaa haluu oo ryhtyy muuhun keskusteluun. En voinu kyl vastustaa kiusausta kysyy asioista tarkemmin mun esimieheltä ku jäin hänen kanssaan kahden kesken.
Sanoin et aika epäreiluu oli et niin vähän aikaa talossa ollu saa nyt vastuuta mua enemmän. Ja et koen et mua ei arvosteta tarpeeks. Hän aika yllättynyttä teeskenteli ja sanoi ettei oikein kuvitellu et olisin kiinnostunu vastuun lisääntymisestä. Ja et hän on jostain syystä kuvitellu et en välttämättä olis ajatellu tätä duunia pysyvänä ratkaisuna mun elämään! Sanoin että mistä hän semmosen käsityksen olis saanu. Hän ei vastannu yhtään mitään.
Kysyin myös suoraan et onko mun työnteossa ollu jotain huomauttamista koko tänä aikana kun oon talossa ollu. Hän vastas et oon työni tehny tunnollisesti mut et jotkut työkaverit olis joskus aiemmin kertoilleet vähän tulehtuneista väleistä. Takaisin tiuskasin et eikös noihin juttuihin yleensä vaadita kaks osapuolta vai laitetaanko kaikki aina mun piikkiin. Hän ei taaskaan mitään vastannu.
Lähdin pois ja takkini otin kun ei siitäkään keskustelusta paljoo irti lähteny. Rakkaalle äidilleni soitin ja hän ilahtui kuulleessaan musta pitkästä aikaa. Aloin vuodattaa työmurheitani hänelle ja hän niin lämpimästi kehotti mua olemaan ajattelematta liikaa muita. Mun pitäis vaan omista unelmistani kiinni pitää eikä liikaa ajatella mitä mieltä muut on. Lupasin tulevani ihan lähiviikkoina käymäänki...
