Huiskun takaa

Joulu alkaa olla ohi ja ainakin mä huokaisen helpotuksesta. Varsinkin aaton vietto suvun kanssa mulle on joka vuos yhtä tylsää ja ikävää. En tajua miks jouluna halutaan nähdä sukulaisia joista ei vuoden aikana oo kuullu yhtään mitään. Mä itse kyl vietän mieluiten aikaa niiden ihmisten seuras joiden kans mulla on jotain yhteistä kuin et teeskentelen melkein tuntemattomille et ne oikeesti merkkais mulle jotain...

Suomalaiset jouluruuat ei myöskään oo mun suurimpia suosikkeja. Kauhulla odotan taas montaks kiloa tulee lisää kun on pakko ollu ahmia kinkkua ja laatikoita. Meidän joulu on täynnä erilaisii kaloripommeja jotka ei usein edes maistu mitenkään erityiselle. Kaiken lisäks tunnelma on niin kauheen melankolinen. Kaikkein hirveimpiä on suomalaiset vanhat joululaulut jotka on pelkkää synkkyyttä ja surua. Mut ehkä se vähitellen tästä muuttuu ku tää junttila pikku hiljaa muuttuu ja kansainvälistyy...

En kyl tajua niitäkään tyyppejä jotka tulee jouluna kylään eikä kunnioita toisten joulua pukeutumalla parhaimpiinsa. Jouluaterialle toisten koteihin ei nyt vaan voi tulla ilman että näyttää juhlavalta. Se nyt vaan on mun mielipide. Onneks fiksuimmat suomalaiset on pikku hiljaa tajunneet asiat ja vain juntit kieltäytyy uskomasta... Samoin musta on aika noloo tulla syömään jollekin sukulaiselle suurella työllä väsättyyn joulupöytään eli täs tapauksessa mun äidille ja antaa joululahjaks suklaarasia. Me ei eletä missään köyhässä maassa joten kukaan ei varmaan köyhdy siinä jos ostaa jotain mille oikeasti vois olla käyttöäkin. Mut joo....saituus ja kateus on suomalaisten pahimpia vaivoja...

En mä sitä sano että lahjojen ostaminen olis vaivatonta. Mun äidille ja systerille on aina helppoo ostaa tuoksuja tai muuta kosmetiikkaa. Miespuolisille sukulaisille menee jo paljon vaikeammaks ellei toisen makua tunne vähän paremmin. Kavereille on sit helppo sujauttaa pakettiin jotain mistä oikeesti tietää että ne tykkää ;) Mulle vaan on viime aikoina annettu sen verran paljon lahjakortteja että sekin tuntuu aika persoonattomalta. Niin moni on sanonu että mulla olis niin vaativa maku ettei ne ikinä tiedä mistä mä tykkään ja mistä en. Mut kyl mä silti sanoisin et läheinen ihminen aina halutessaan arvaa jos oikeesti on läheinen...

Tuntuu niinku olisin vähitellen itseluottamuksen takaisin saamassa et paremmin uskallan sanoa niitä asioita mitä tarttee saada kerrotuks. Musta on tylsää joutua aina miettimään mitä uskaltaa sanoa ja mikä sit mukamas olis loukkaavaa jonkun mielestä. Ei musta oo parempi sensuroida sitä mitä oikeesti tarttee sanoa ääneen.

Kävin ohimennen tapaamassa mun exää ja tsekkaamassa missä hänen kohdallaan oikein mennään. Hänen kämpässään ihan hirveä sotku oli eikä se hänelle oo ollenkaan tyypillistä. Mä selkeesti vaistosin ettei kaikki oo kunnossa ja sanoinkin sen hänelle. Tarjouduin laittaan astiat hänen koneeseen ja siinä samalla häntä jututin yrittäen ottaa selvää miten huonosti hänen asiat oikein on...

Hän väisteli mun kysymyksiä ja yritti esittää et olis työmaileja lukemassa koko ajan. Musta se tuntui aika loukkaavalta asenteelta ja sanoinki ettenkö hänen mielestään ansaitsis sitä että hän kertoo mulle mitä hänen elämäänsä nyt kuuluu. Kun on saanu mut ajettua pois elämästään niin tuntuuko se nyt vieläkin hyvältä ratkaisulta vai ei... Sanoin hänelle et kaiken mun kokeman jälkeenkään mä en aio poistua huomiota herättämättä veks takaovesta ja on aika tylyy maksaa mun huolenpito tolla tavalla takaisin...

Hän siinä mutis jotain omiaan ja sanoi ettei ymmärrä mitä mä tarkoitan. Mä huudahdin takaisin että kyllä hän varmaan tietää ihan tasan tarkalleen. Ja että mä ymmärrän nyt että hänessä ei oo ollu miestä myöntämään että ei halua sitoutua. Tai sitten hän vaan haluaa kostaa vieläkin sitä meidän nuoruuden aikasta eroa kun mä silloin hänet jätin. Taisin vähän korottaa ääntäkin ja huusin että tuntuuko nyt sitten paremmalta ku hän on kostonsa saanut. Että onneks olkoon vaan saavutetusta hienosta voitosta...

J katseensa nosti koneeltaan ja sanoi happamasti ettei jaksais nyt mitään marttyyrileikkejä. Että elämä on ollu tarpeeks ahdistavaa viime viikkoina muutenkin. Katsoin häntä tiukasti silmiin ja sanoin että hänen vaikeutensa kyllä näkyvätkin ulospäin. Ja että mä olisin yhä edelleen valmis auttaan ja tukemaan häntä mutta en mä voi väkisinkään sitä tehdä jos häntä ei yhtään kiinnosta. Ja että hän vois myös ikuisten omien asioidensa vatvomisten sijaan miettiä miten on mua tullu kohdelleeks. Ja että mä ihan oikeesti uskon ansaitsevani parempaa ku tämmöstä pomputtelua mitä oon kestäny viime kuukaudet. Hänen ilmeensä muuttui aika vakavaks ja hän käänsi katseensa taas muualle...

Mun rakas ystävä järkkäs mut pitkästä aikaa treffeille. Hän vihjas mulle yhdestä tosi hyvännäkösestä jätkästä joka olis nyt taas vapaana. Yhdessä katottiin sen fabokuvia joissa se tosiaan näytti aika syötävän hyvältä ;) Mun kaveri vielä vakuutti sen olevan ihan puhdas toppi vaikka sen ulkosesta olemuksesta vois jotain muuta päätelläki...

Niinpä me töiden jälkeen mentiin kahville Torrefazioneen ja täytyy sanoa et pitkästä aikaa mulla oli tosi jännittyny olo. Perhosia vatsanpohjassa niinku sanotaan. Heti kyl huomasin että hän ei ihan sen näköinen enää ollu mitä valokuvat anto ymmärtää. Ihmiset on jo niin hyviä photoshoppaajii et ikinä ei voi ihan varma olla mikä kuva on ajan tasalla ja mikä ei. Eikä mulle silleen muutama vuos kuvan ikään lisää merkkaa mitään mut hänen iho vaan oli huonompikuntone mitä olisin kuvitellu...

Juttu ei tahtonu oikein mitenkään lähtee luistaan. Mä itse voin heti aluks olla aika viileän ja etäisen tuntunen ja tarkkailen miten toinen muhun reagoi. Mun treffikaveri oli myös vähän samanlainen ja kumpikin selkeesti tutkisteli toista ja sitä mitä oli tarjolla pöydän toisella puolella. Hän oli hyvin huolellisesti geelittäny hiuksensa ja muutenki oli hyvin hoidetun näköinen. Arvostan miehiä jotka osaa itsestään huolta pitää ja siitä hänelle ehdottomasti plussaa annan.

Se mikä mua vaivaa vähän on se että hän on kiertäny aika monen mun kaverin kanssa. Kyllähän mä tiedän et piirit on pienet mut siitä huolimatta. Ois ehkä vähän outo olo seurustella tyypin kanssa joka on ollu kolmen tai neljän mun tuttavan kanssa. Mut kaipa joissain asioissa täytyy vaan tulla puolitiehen vastaan ku ehkä vähän turha toivo on sekin et joku täydellisen ihana ja mun kavereilleki tuntematon mies tulee esiin. Täytyy vaan hyväksyy että Helsinki on pieni kylä verrattuna oikeisiin suurkaupunkeihi. Jossain New Yorkissa ei tarttis murehtii sitä et kaikki tuntee toisensa...

Tupareista on kulunu jo monta päivää mut oon vielki niin iloinen et kaikki melkein täydellisesti meni...Moni mun vieraista kiittelikin sitä miten olin nähny niin paljon vaivaa ja leiponu ihan uskomattomat määrät suolasta ja makeeta naposteltavaa ja raahannu valtavasti juhlajuomaa :))) Kai mä sitten semmonen kotihengetär olen ;)

Mun uutta kotia ja sisustusta kiiteltiin kans kovasti vaik ihan kaikilta osin se nyt ei olekaan vielä valmis. Joku mun vieraista sanoikin et näyttäis siltä että pärjään nyt paljon paremmin yksinäni kun pystyn elämään nyt semmosta elämää mitä haluan ilman että kaavoihin kangistunu bf tulis asettaan omia ehtojaan...Mä en sitä paitsi ees kutsunu J:tä mukaan kun se osaa pahimmillaan olla semmonen kuiva ilonpilaaja jos sille päälle sattuu. En halunnu ottaa riskiä että se olis latistanu ihmisten ilonpitoo....

Ilta ja yö kului kyl tosi nopeesti herkkujen, juotavien ja kaikenlaisten juorujen parissa ;)) Kuka olikaan taas eronnu, ketkä palanneet yhteen ja kuka haluis saada kenet ;) Tiiättehän te varmaan mistä mä puhun kun meidän porukat pääsee yhteen jakaan kuulumisiaan ;))) Yks valitti että sen poikaystävällä on liian pieni ja yks taas oli jo kyllästyny uuteen ja halus palata takaisin exänsä luo...Ja kyllähän siellä semmosia kuumia katseita vaihdettiin aika monen välillä et tiedä mitä tapahtui jatkoilla ;))

Mä sain myös kaikenlaisia ihania tuparilahjoja. Villeroy & Boch on kyl mun makuun turhan perinteinen mut ainahan voin jouluna antaa niitä äidille tai siskolle. Mut hyvä skumppa ja erilaiset lahjakortit tietenkin aina tulee käytettyy. Ehkä osaa jännitti mun joskus aika vaativa maku ja he valitsi antaa vähän persoonattomia lahjakortteja. Mut hyvä ja kaunis ajatus on aina tärkein eiks juu...

Mä sain maanantaina sähköpostia yhdeltä mukana olleelta kundilta joka oli mun kaverin exä. Hän kiitteli kovasti kutsusta ja kehui mun uutta asuntoa ja tyyliä. Hän halus jopa tavata mua uudelleen joku päivä illallisen merkeissä jos olisin kiinnostunu ;) Mä kiitin hänen viestistään ja sanoin jotain epämäärästä työkiireistä ja joulusta. Oikeesti en kuitenkaan hänen seurastaan oo erityisemmin kiinnostunu kun hän ei niin sanotusti mun tyyppiä oikein ole. Semmonen laiha pienikokone tekoblondi joka mitä ilmeisimmin on yhtä bottomi ku minäkin. Kyllä oikeen miehen pitää olla semmonen treenattu komistus eikä mikään anorektikko ;)))