Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Aika usein oppiessaan jotain uutta elämästä, tulee huomanneeksi keksineensä pyörän uudelleen. Kaikki maailman viisaudet on jo keksitty, ja toistettu niitä, kunnes niistä on tullut klisee, jonka kaikki tietävät.

On vain sääli, ettei tunnetta tai tunnelmaa voi selittää. Että sitä voi olla ihan ihmeissään tajuttuaan, kuinka valtava maailmankaikkeus ympärillä levittäytyykään, liian iso käsitettäväksi. Se on huumaava ja huimaava tunne.

Yritäpä kertoa se kaverille. "Maailmankaikkeus on suuri ja ihmiset ovat pieniä."

Se tulee katsomaan sinua yhtä kiinnostuneena kuin kuralätäkköä vesisateen jälkeen, ja yhtä yllättyneenä tästä maailmoja mullistavasta tiedosta.

Kaikkihan sen tietää. Tietenkin tietää. Ja jos eivät ole koskaan tulleet sitä erikseen tunteneeksi Todella, ei asiasta kertominen sitä ainakaan edesauta.

Miksiköhän viisaudet ymmärtää vasta, kun on pitkien prosessien jälkeen päätynyt samaan lopputulokseen itse?

"Suunnattoman suuressa viisaudessani" olen itse päätynyt ainakin seuraaviin lopputuloksiin: Ihmisille kannattaa olla kiva, niin on todennäköisempää, että ne on kivoja takaisin. Jos ajattelee iloisia ajatuksia on onnellisempi kuin jos ajattelee pahoja ajatuksia. Ei kannata olla katkera vaan kannattaa miettiä tulevaisuutta. Kannattaa olla rehellinen. Helpointa olla reilu toiselle ihmiselle on, jos miettii miltä itsestä tuntuisi olla se toinen. Sen lisäksi kannattaa nukkua tarpeeksi, syödä terveellisesti, liikkua paljon ja vaalia ihmissuhteita, niin jaksaa hyvin ja elämää on kivaa.

:/ Tämän keksimiseen multa on vierähtänyt kaksikymmentä vuotta.

Tänään tuli kivoja uutisia. :) Mun ikävöity ystäväni on palaamassa Jenkeistä takaisin Suomeen ensi viikolla. :) Kyllä mä oon jo odottanutkin.. se on viettänyt siellä jo iäisyyksiä.

Perjantaina pitää juhlia tytön paluuta. Ja sitten jos lauantaina tai sunnuntaina saisin sen kylään. On ainakin miljoona asiaa, jotka pitää saada kertoa, ja kysyä. Siitä tulee hienoa.. saada taas istua vieretysten ja katsoa silmiin kun puhuu. Sitä ei mikään yhteydenpitoväline korvaa. Ei millään.

Sitten meillä on vanha porukka taas koossa, kaikki samassa paikassa samaan aikaan. Aika paljon asioita on muuttunut sen jälkeen, kun tyttö lähti. Meidän alkuperäisen kolmen kundin ja kahden tytön jengissä mun ja yhden pojan välit on viilenneet, sen poikaystävä on nykyään paljon läheisempi meille kaikille. Mukaan on tullut uusi tyttö mun koulusta, nykyinen bestikseni. Ja toisen tytön lapsi on kasvanut niin paljon, se ei varmaan tunnista enää palaavaa tyttöä. Miten voisikaan. Toinen poika on löytänyt miehen. Vanhemman. Ne liikkuu vähän eri porukoissa, minun ja sen välit on lämpimät, mutta jenginä ei oikeastaan kyläillä niillä. Ehkä mies tuntisi itsensä ulkopuoliseksi. Kolmas poika olen minä.

Palaava tyttö tietää kyllä tämän kaiken, muttei ole ollut mukana elämässä uutta tilannetta. Mäkin tiedän paljon asioita, mitä siellä kaukana on sille tapahtunut, mutten voi ymmärtää niiden merkityksiä. Ehkä sitten, kun näen miten paljon se on muuttunut.

Yläasteajat on peruuttamattomasti ohi. Me aletaan olla aikuisia. Kukaan ei enää asu vanhempiensa luona. Kolmesta pojasta on tullut kolme homoparia, kahdesta tytöstä palaava tyttö ja yksinhuoltajaäiti. Uusi tyttö ja sen mies. Vai kuuluisiko sanoa uusi nainen?

Elämään kuuluu niin paljon sellaista, mitä ei voi kertoa. Toivon, ettei me olla kasvettu vielä erilleen, vaikka ollaan kasvettu erillämme.

Sain pitää pikkusiskon luonani koko viikonlopun. Pikkusisko on 15-vuotias ja mulle tosi rakas, läheinen sellaisella tavalla, jonka vain saman lapsuuden jakanut voi olla. Meillä on tiivis suhde, sellainen, jota siihen kuulumattomat eivät voi ymmärtää. On oma tapa puhua ja kyky ymmärtää toista ilman sitäkin.

Musta tuntuu, että aika usein sisarukset on kamalan riitaisia eivätkä tule toimeen keskenään enempää kuin on pakko. Ainakin mun lähipiirissäni monella tuntuu olevan niin. Että kun kotoa irtaudutaan, niin monin tavoin irtaudutaan myös sisaruksista ja suhteesta, joka siihenkin asti on ollut lähinnä kilpailua vanhempien huomiosta ja suosiosta.

Meillä ei kilpailtu, meillä oli perheessä isoja ongelmia. Me tuettiin toisiamme ja yritettiin olla aiheuttamatta lisää huolta ympäristössä joka muutenkin oli romahtamassa. Niin on ollut muillakin mun tuntemillani ihmisillä, joilla vielä aikuisena on sisaruksiin lämpimät välit.

Tarviiko ihminen vastoinkäymisiä löytääkseen läheisyyttä?

Ainakin ihminen tarvitsee vastoinkäymisiä oppiakseen olemaan onnellinen.

Vakavan onnettomuuden jälkeen paikalle saapuvat pelastajat määrittelevät loukkaantuneiden uhrien tilan helpolla konstilla. Se, joka jaksaa ja pystyy vielä huutamaan on todennäköisesti paremmin selviytynyt kuin se, joka makaa hiljaa. Hiljaiset tarvivat apua ensin. Muussakin elämässä näyttäisi toistuvan sama kaava. Ihmisellä on kaikki ihan hyvin niin kauan kun hän vielä jaksaa valittaa.

Välillä tuntuu, että sitä paremmin voidaan, mitä enemmän valitettavaa on.

Valittaminen pienistä asioista kertoo paljon. Se kertoo ainakin sen, että ihminen on saanut paljon ja saanut hyvää, koska on oppinut vaatimaan. Se kertoo, että ihmisessä elää toivo ja tieto paremmasta, että hän tietää maailmassa olevan monta asiaa, joita voi vielä saada. Valittaminen kertoo siitä, että on tottunut saamaan sen, minkä tahtoo ottaa, sillä lapsi jonka itkuun ei kukaan koskaan vastaa, oppii toivottomuutta ja oppii olemaan hiljaa, kunnei äänellä kerran ole mitään merkitystä. Ihminen joka valittaa, on täynnä toivoa. Hän on vain saanut liian paljon, liian hyvää, liian helpolla, jotta olisi oppinut tekemään jotain valittamisen sijaan.

Isojen onnettomuuksien jälkeen ei valiteta pienistä. Tragedioiden keskellä elävien kansojen kulttuureissa ei valiteta, siellä selvitään ja purraan hammasta. Vaikeuksien keskellä ei ole voimia valittaa, energia menee tärkeisiin asioihin. Mitä suuremmat ongelmat, sen hiljaisemmat selviytyjät. Mitä suuremmat ongelmat, sen läheisemmiksi ne kokijansa tekevät.

Pikkusisko tuntuu ihan oikealta ystävältä, perhettä hän tietenkin onkin. Meidän elämämme ovat aivan eri suunnissa ja nähdään liian vähän, vaikka kohdatessa ei taukoja enää muistakaan. Me voidaan puhua kaikesta, paitsi äidistä. Pikkusisko ei tahdo kuulla eikä tietää. Mä toivon että oppisin joskus tuntemaan läpi saman vihan kuin hän. Se on terveempää kuin olla hiljaa.

Vaikka ainakin mä edes valitan. :/

Me ollaan alettu seurata Big Brotheria. Ekan kokonaan katsomani lähetyksen jälkeen olin jo koukussa, vaikka en aiemmin oikein ymmärtänyt mitä ideaa koko ohjelmassa on. Katsomatta ei voi ymmärtää, mistä siinä on kyse, ja siinähän on kyse ihmisistä. Ja niistä minä tunnetusti pidän. :)

Meille on jo vajaan viikon seuraamisen jälkeen vakiintunut eka BB-pohjainen sisäpiirivitsi.. Mun uskovaisuuteni lienee tunnettu tosiasia kaikille blogia seuraaville, ja kun siitä puhuminen on aina niin vakavaa ja totista puuhaa, sitä täytyy välillä keventää. En mä ole vakava enkä totinen ihminen, vaikka puhunkin vakavia. Siksi mulle on tullut tavaksi kunnon pälätyksen jälkeen lopuksi nostaa molemmat kädet ilmaan ja sanoa Hallelujaa, ikäänkuin loppukevennykseksi, tyyliin Ugh, olen puhunut. Nykyään rakas reagoi siihen taputtamalla käsiään. Tap tap tap tap, "Hyvin sanottu."

BB:tä seuranneet tietää, mistä puhun, muille en jaksa selittää. Ei tilannehuumoria voi selittää. :)

Big Brother ja Jenni Vartiaisen levy ovat mun elämässäni nyt uusinta uutta, muuta ei sitten oikeastaan kuulukaan. Koulussakin käyn lähinnä harrastemielessä, nyt on menossa niin kevyt jakso. Elämä on oikein mukavaa. :)

Hallelujaa!

En tiedä kuuluuko oman arvon tietämisen tärkeys miesmarkkinoilla tähän ikään, vai olenko se vain minä, jolle se varattunakin merkitsee jotain. Viime aikoina on ollut eksynyt olo. Ei siitä ole niin kauan, kun mä vielä jakelin vuoronumeroita odottaville poikaystäväehdokkaille siltä varalta, ettei parisuhteemme onni ja auvo olekaan pysyvä tila. Nyt ne ovat kaikki kadonneet, jonottajat, kaikki kuusi.

Häirikköä ei lasketa, hän on aina roikkunut jossain listojen ulkopuolella.

Se oli silloinkin tietenkin pelkkä vitsi. En mä tosissani ketään numeroinut, vaikka se olikin laaja ja julkinen pila, ja minä tosi imarreltu siitä, että numero kutonenkin otti oman numeronsa vastaan häpeilemättä ja vitsaili siitä. Tosin se ei koskaan ollutkaan paremmusjärjestys, vaan aikaan perustuva, kuka ensin oli ehtinyt sanoa että no jos te joskus eroatte, niin muista sitten minut. Ja mä lupasin muistaa. Ettei jää kaunaa, eikä loukattuja tunteita.

Kun onni ja auvo eivät kestäneet, vitsistä tuli taakka. Se ei ollutkaan pelkkä vitsi ihan kaikille, ja mä muistan senkin, miten vietin tunteja puhelimessa selitellen asianosaisille, ettei sellaisia numeroita oikesti voi olla olemassa. Ettei minulla ole velvollisuutta elää niiden mukaan. Että se todella oli pelkkä vitsi. Ja mä opin olemaan lupaamatta asioita, joita en halua pitää.

Sitten onni ja auvo palasivat. Enkä minä jakanut uusia vuoronumeroita, en uskaltanut viatontakaan flirttiä. Me menimme naimisiin. Sormus oli merkki vakavuudesta, joka karkotti viimeisetkin sitkeät ihailijat. Ja mua hävettää, mutta tunnustan kuitenkin, että he veivät mukanaan ison osan mun itsetuntoani.

Saattaa olla, että alunperinkin rakensin sen väärälle perustalle.

Mä kerään mielelläni kaikkea tarpeellista. En pidä turhasta tavarasta, mutta kaikkea, jolle on käyttöä, pitää olla iso varasto, jotta tunnen oloni hyväksi. Vessapaperia pitää ostaa iso säästöpakkaus, puurohiutalepaketteja kerralla viisi, koiranruokaa on pakastimessa viisi kiloa painavalle silkkiturkille kaksikymmentäviisi kiloa. Ja kun mä niin tarvitsen rakkautta ja tarvitsen seksiä ja tarvitsen läheisyyttä, niin on raastavaa, ettei niitä voi panna varastoon, ihan vaan siltä varalta, että ne joskus loppuu.

En mä tarvi enää niin loppumatonta huomiota kuin ennen, eikä muiden mielipiteillä ole enää niin väliä, koska rakas on se, josta minulle on käytännön iloa, eikä kukaan muu. Äkillinen tietokatko sinkkumarkkina-arvosta saa silti olon tuntumaan siltä, ettei ihan tiedä, mitä muussa maailmassa tapahtuu.

Mutta mä toivon, että se on vain tämä ikä. Ohimenevä vaihe. Sanokaa joku, että on.

Tänään oon ollut viettämässä homoiltaa. Käytännössä se tarkoitti parturointia ja hiustenvärjäystä. Mulla on nyt elämässäni ekaa kertaa ihan tumma tukka. Se ei näytä lainkaan niin hölmöltä, mitä ajattelin että se voi, kun innostuin värjäämään ihan vain siitä syystä, että väriainetta jäi toiselta yli. Ripset ja kulmakarvat on luonnostaan tummat niin kai hiuksetkin sitten sopii.

Me trimmattiin yksi koira ja neljä kundia. Oli hauskaa.

Rakas on flunssassa, se aivastelee ja köhii sängynpohjalla ja mä käyn välillä keräämässä räkäisiä rättejä lattioilta ja viemässä kuumaa juomaa. Leikin kotihottista.

Jos joku ei tiedä, niin kotihottis on homo vastine kotivaimolle, sillä erolla että sen pitää olla paitsi palvelualtis ja valmis miellyttämään, niin myös HOT. :) Ammattimainen kotihottis on ollut mun toiveammattilistalla jo pitkään. Aion sellaiseksi heti, kun me vaan riittävästi rikastutaan.

Mä aloin kirjoittaa vastausta Sleepygayn kommenttiin edellisessä blogissani, ja siitä tuli niin pitkä, että kai sen sitten voi julkaista ihan erikseen.

Häirikönpussausriita. Mä toivon, että osaisin selittää miksi sen tein, mutta en oikein osaa. Kukaan ei oikein ymmärrä suhdetta, joka mun ja häirikön välillä on. En mäkään ymmärrä. Siksi päädynkin tekemään vääriä asioita.

Jos häirikkö olisikin ihastunut muhun niin kuin täysi-ikäinen kundi yleensä on toiseen kundiin, kaikki olisi paljon helpompaa. Mutta ei se ole. Se palvoo minua kuin pikkutyttö rokkitähteä tai suosikkinäyttelijää, riippuvaisella ja ihannoivalla tavalla.

Mä tiedän, ettei se ole normaalia. Mun on tehnyt mieli huutaa se tieto vasten häirikön kasvoja monta, monta kertaa, kun hän ei ole antanut meidän olla rauhassa, mutta oon aina pidättäytynyt tekemästä sitä. "Jätä minut rauhaan, sinä olet häiriintynyt!" Se olisi turha loukkaus, joka ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Kyllä se itsekin tietää, ettei ole meille kummallekaan hyväksi että hän on lopettanut oman elämän luomisen ja jäänyt jumiin minuun, jostain täysin käsittämättömästä syystä.

Mä en ole lainkaan niin hieno ja ainutlaatuinen ihminen, mitä häirikkö kuvittelee. Tiedän, ettei tässä kaikessa ole ollenkaan kyse minusta, että ongelma on hänen ja hänessä, ja että mä olen vain oireiden kohde jollekin, joka häntä vaivaa, joka saa hänet riippuvaiseksi ja estää elämästä. Mun tilallani voisi olla joku toinen.

Välillä mä vihaan häntä.

Ja sitten kuitenkin tulee sääli.

Kun minä ja rakas viimeisen eromme jälkeen palattiin yhteen, häirikkö yritti ehdottaa sopuratkaisua. Että jos me voisimme tavata kerran viikossa pari minuuttia ja hän saisi pidellä mua kädestä. Pidellä kädestä, ei mitään muuta. Että se ei voi olla minulta liikaa aikaa tai vaivaa pois verrattuna siihen, kuinka iso merkitys sillä hänelle olisi.

En minä suostunut. Eihän niin voi tehdä. Seurustella yhden kanssa ja käydä pitämässä toista kädestä, jottei sen tule paha mieli.

Kuitenkin kaiken aikaa olen ikävän tietoinen siitä, miten helppo mun olisi ilahduttaa häntä milloin vain armollisesti suostun, miten suurta valtaa häneen pitelen koko ajan käsissäni. Että hän säilyttää aarteenaan meidän kylppärin kaapista varastettua liukkaria ja mun kalsareita. Että hän kirjoittaa ylös asioita, joita oon sanonut, koskettaa jälkeeni esineitä, joihin oon koskenut ja muistaa ulkoa kaikkea turhaa tietoa minusta, lempiväristä lempiruokaan. Ja mua kalvaa syyllisyys siitä, etten ilahduta häntä, vaikka se olisi niin helppoa, niin pieni vaiva ja niin iso merkitys.

Olen syyllinen antaessani toivoa ja syyllinen kun kieltäydyn antamasta.

Ja sinä heikkona hetkenä baarin penkillä tuntui oikeammalta antaa häirikön tulla lähelle. Ja se tuli. Enkä ajatellut ollenkaan, miten paljon rakasta loukkaa nähdä minut siinä pahimman kilpailijansa sylissä.

Jälkeen päin oon kyllä ajatellut sitä monta kertaa.

Ollut tosi, tosi pahoillani.

Eräs ystävä sanoi mulle, ettei mulla oo syytä häpeään yhden suudelman tähden, koska onhan rakas aikoinaan pettänyt minua paljon pahemmin. Musta taas tuntuu, että juuri siksi mulla on paljon suurempi syy hävetä. Tiedän, miltä petetyksi tulo tuntuu, ja tein sen rakkaalle silti. Ei rakkaus tunne kostoa.

Minua on loukattu ja minä olen loukannut. Kaikesta huolimatta tahdon elää rakkaan kanssa, niin on parempi kuin ilman häntä, ja rakas tahtoo elää mun kanssa. Rakkaus ei tunne katkeruutta. Mulle vaihtoehdot on joko erota tai antaa anteeksi; irrottaa loukkaantumisen tunteestaan ja unohtaa. Hyväksyä, ettei katkeruus muuta mennyttä.

Ei mikään pakottaen unohdu. Kyllä me puhuttiin ja huudettiin tämän johdosta montaa kertaa. Jossain vaiheessa se vain tulee, olo että nyt kaikki tarpeellinen on sanottu ja enää ei jaksa kuulla koko jutusta mitään. Mä vaadin tulevan varalle lupauksen, ettei vanhoja asioita saa nostaa esiin riidellessä, se on epäreilua. Rakas vaati, että minä en saa ja että hänen ei enää koskaan tarvi kohdata häirikköä kasvotusten.

Se oli pelkkä humalaisten huulten kosketus. Asiana aivan liian mitätön horjuttaakseen parisuhteen perustaa.

Mulla on ollut kirjoituslama, kuten ilmeisesti aika monella muullakin bloggaajalla. Huomasin, että arkielämän päivitys on taas unohtunut.. sellaiset pikkuseikat, kuten ylioppilaskirjoitukset jne.. Vaikka ei sillä varmaan ole niin väliä missä olen ollut ja mitä tehnyt. Tekemistä on ollut riittävästi, ettei ole jäänyt intoa kertoilla.

Musta on mukavaa, että syksy on tullut. Opiskelu, luominen ja jatkuva treenaus pitävät mut niin tiiviisti sisällä, että ulkona vihmova sade tuntuu mukavalta. Se tekee sallituksi ja kotoisaksi sisälle käpertymisen, raikastaa olon juuri sopivasti kun on matkalla jostakin jonnekin ja tuo uuden ilahtumisen siitä, että pääsi taas sisälle lämpimään, muiden säätä paenneiden kanssa. Pimeät illat ovat tunnelmallisia. Meillä poltetaan kynttilöitä joka ilta.

Viime viikolla aloin odottaa joulua.

Aika monta pientä elämää täyttänyttä projektia on saatu päätökseen. Kaverini näytelmä, jota olin mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa, sain päätöksensä pari päivää sitten. Käsikirjoittamistani sarjakuvista syntyi kirja, jota painetaan ja sidotaan kokoon pari kappaletta lähipiirille. Tussaus on vielä vähän kesken. Samalla ratkesi joululahjapulma monelle ihmiselle. Meidän pienen piirin videotaidepläjäyksemme on saanut kiinnostusta Viralliselta Taholta, mutta toistaiseksi mitään ei olla tehty lisää.

Mun ja rakkaan välille paisunut häirikön-pussaus-riita on lopullisesti ollutta ja mennyttä, joskin sen mukana tuli muutamia muutoksia. Enää me ei mennä mökille. Se on harmillista, koska se on ollut mun lempipaikkojani maailmassa, mutta kun tekee virheitä, pitää olla valmis maksamaan niistä. Tämä oli hinta mun typeryydestäni ja rakkaan säilytetystä reviristä ja omistusoikeudesta, jonka annoin mennessämme naimisiin.

En tahdo edes yrittää puhua häntä ympäri tekemään asioita, jotka uhkaavat hänen mieheyttään. On sovittu, ettei siitä enää puhuta, ei nosteta esille riidellessä, unohdetaan vähin äänin, kuten monet muutkin harmit, jotka on päätetty haudata pois häiritsemästä rakastamisen ehdottomuutta.

Ruuanlaitto kutsuu minua keittiöön. Jatkan päivitystä jonain toisena hetkenä. :) Meillä on kaikki hyvin.

Tämä kirjoitus on omistettu Sinulle, joka tiedät kuka olet, syystä jonka tiedät.

Yhtenä päivänä tajuaa todella kuolevansa. Että se on väistämättä edessä, vaikka ei ehkä juuri tänään tai ensi viikolla, niin edessä se on. Vain tieto siitä milloin ja miten puuttuu.

Jokainen meistä tietää kuolevansa, mutta tieto ei koskaan ole sama kuin ymmärrys. Kun todella tajuaa kuolevansa, tekee mieli huutaa. Jotkut käpertyvät itseensä, koska se on hyväksytympää kuin puhua ääneen pelosta, jonka jokainen kuitenkin kohtaa, mutta jonka kohtaamista tahtoo työntää jonnekin kauas tulevaisuuteen. Jotkut rikkovat sääntöjä ja huutavat.

Ja niin Sinä huudat kaikkialle, ja ihmiset kääntävät katseensa pois. Käskevät olemaan positiivinen ja mitätöivät pelkosi kuin sillä ei olisi väliä tai se olisi turhaa. "Älä mieti sitä." Vaikka pakkohan Sinun on, Sinähän olet kuolemassa!

Sinä päivänä kun vihdoin todistat kaikille olleesi oikeassa, ettei ajattelematta jättäminen pelastanut ja että todella menit, ihmiset yhä myhäilevät, katsovat toisaalle ja jatkavat omaa elämäänsä kuin ei mitään. Sanovat, että sen oli aika tapahtua. Koivuihin tulee lehdet kuin aina ennenkin, eikä sillä oikeastaan ole väliä, juuri kukaan ei huomannut, mikään ei muuttunut, maailma ei pysähtynyt. Sinulla ei ollut merkitystä.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Olemassaolomme on pieni, lyhyt ja turha, tarkoitettu loppuvaksi, täysin itse ansaitsematon ja muualta annettu. Biologisestikaan emme ole mitään muuta kuin vanhempiemme panon tuote. Kaikki kunnia heille. Sille panolle olet elämäsi velkaa.

Yhtään välittämättä siitä, onko se oikein vai väärin, tunnen syvää yhteyttä kaikkia niitä kohtaan, jotka kokevat samaa kauhua, mitä minä olen kokenut. Tervetuloa Salaisen tiedon klubiin. On asioita, joiden edessä olemme aina yksin, mutta lupaan, että kauhu loppuu ja rauha tulee sen tilalle, kun ymmärrys kasvaa.

Lähetän Jumalani luoksesi ja toivon, että päästät sen sisään.

Huomenta maailma.

Kello on vähän vaille aamu kuusi tätä aloittaessa. Oon ollut hereillä jo puolisen tuntia, vaikkei ennen yhdeksää kukaan kaipaa minua minnekään.

Villasukat, kupillinen kahvia ja ulkona pimeää. Työmatkalaiset eivät ole liikkeellä ihan vielä.

Viime päivinä on ollut raskas tunnelma. En tiedä, ovatko muut ilkeitä vai minä liian herkkä, mutta oon harmistunut monelle ihmiselle, enkä tahdo nähdä niitä enää. Olen kyllästynyt sovittelemaan ja paikkaamaan välejä enää kenenkään kanssa. En kanna katkeruutta tai ole anteeksiantamaton jos anteeksi pyydetään, mutta tämä meni nyt näin ja loppui.

Minua ei kohdella huonosti tai puhutella rumasti ilman syytä. Mulla ei ole enää tarvetta miellyttää ketään. Se siitä.

Sohvalla odottaa torkkupeitto ja dekkari. Ja kohta minä sitä että rakas herää. Tänään on aamulla aikaa.