En tiedä kuuluuko oman arvon tietämisen tärkeys miesmarkkinoilla tähän ikään, vai olenko se vain minä, jolle se varattunakin merkitsee jotain. Viime aikoina on ollut eksynyt olo. Ei siitä ole niin kauan, kun mä vielä jakelin vuoronumeroita odottaville poikaystäväehdokkaille siltä varalta, ettei parisuhteemme onni ja auvo olekaan pysyvä tila. Nyt ne ovat kaikki kadonneet, jonottajat, kaikki kuusi.
Häirikköä ei lasketa, hän on aina roikkunut jossain listojen ulkopuolella.
Se oli silloinkin tietenkin pelkkä vitsi. En mä tosissani ketään numeroinut, vaikka se olikin laaja ja julkinen pila, ja minä tosi imarreltu siitä, että numero kutonenkin otti oman numeronsa vastaan häpeilemättä ja vitsaili siitä. Tosin se ei koskaan ollutkaan paremmusjärjestys, vaan aikaan perustuva, kuka ensin oli ehtinyt sanoa että no jos te joskus eroatte, niin muista sitten minut. Ja mä lupasin muistaa. Ettei jää kaunaa, eikä loukattuja tunteita.
Kun onni ja auvo eivät kestäneet, vitsistä tuli taakka. Se ei ollutkaan pelkkä vitsi ihan kaikille, ja mä muistan senkin, miten vietin tunteja puhelimessa selitellen asianosaisille, ettei sellaisia numeroita oikesti voi olla olemassa. Ettei minulla ole velvollisuutta elää niiden mukaan. Että se todella oli pelkkä vitsi. Ja mä opin olemaan lupaamatta asioita, joita en halua pitää.
Sitten onni ja auvo palasivat. Enkä minä jakanut uusia vuoronumeroita, en uskaltanut viatontakaan flirttiä. Me menimme naimisiin. Sormus oli merkki vakavuudesta, joka karkotti viimeisetkin sitkeät ihailijat. Ja mua hävettää, mutta tunnustan kuitenkin, että he veivät mukanaan ison osan mun itsetuntoani.
Saattaa olla, että alunperinkin rakensin sen väärälle perustalle.
Mä kerään mielelläni kaikkea tarpeellista. En pidä turhasta tavarasta, mutta kaikkea, jolle on käyttöä, pitää olla iso varasto, jotta tunnen oloni hyväksi. Vessapaperia pitää ostaa iso säästöpakkaus, puurohiutalepaketteja kerralla viisi, koiranruokaa on pakastimessa viisi kiloa painavalle silkkiturkille kaksikymmentäviisi kiloa. Ja kun mä niin tarvitsen rakkautta ja tarvitsen seksiä ja tarvitsen läheisyyttä, niin on raastavaa, ettei niitä voi panna varastoon, ihan vaan siltä varalta, että ne joskus loppuu.
En mä tarvi enää niin loppumatonta huomiota kuin ennen, eikä muiden mielipiteillä ole enää niin väliä, koska rakas on se, josta minulle on käytännön iloa, eikä kukaan muu. Äkillinen tietokatko sinkkumarkkina-arvosta saa silti olon tuntumaan siltä, ettei ihan tiedä, mitä muussa maailmassa tapahtuu.
Mutta mä toivon, että se on vain tämä ikä. Ohimenevä vaihe. Sanokaa joku, että on.
5 kommenttia
martin
29.10.2007 00:20
On hyvä, että pohdit näitä, sillä minun näkökukmastani eteneminen kohti kypsyyttä ei haittaisi. Sinun "sinkkumarkkina-arvosi" tietäminen ei ole muun maailman tapahtumia. Oletko tehnyt aidon valinnan valitessasi suhteen? Oivalla, että kaikkea ei voi saada samalla. Et voi elää ajatellen, että osa elämästäsi on varmistuksena varastossa. Varastohan ei koskaan varmista elämästä yhtään mitään.
On hyvä, jos saat käytännön iloa rakkaasta. Se, että et saa muista käytännön iloa, on surullista, hyvin surullista.
kesäpoika
29.10.2007 00:46
Neljätoistavuotiaana olin menossa rikki. Ja mä keksin keinon, jolla itsensä voi korjata, tai ainakin tuntea itsensä rakastetuksi ja sitä kautta jonkin arvoiseksi. Se keino oli saada huomiota, mielellään aikuisilta miehiltä.
Ei se tarkoita, ettenkö mä rakastaisi aidosti ja syvästi ja tahtoisi olla rakkaan kanssa, etteikö se olisi aito valinta. On vaan vaikea osata olla mitään muuta kuin se, jona oleminen on toiminut niin hyvin itsetunnon rakentajana ja tukijana tähänkin asti.
Ei kasvaminen varmaan olisi haitaksi. Se on vaan helpompaa sanoa toiselle että aikuistu vähän kuin elää se todeksi ja luoda uusi minä tyhjästä.
Ilo oli viittaus seksiin. En saa käytännön iloa muualta kuin rakkaalta, niin ettei muiden mielipiteillä mun kelpaavuudestani pitäisi olla niin väliä.
kesäpoika
29.10.2007 00:47
Eikä mun huomionkipeydessäni muilta ihmisiltä koskaan ole ollut kyse siitä, että mä kaipaisin itse ketään muuta, vaan siitä, että tarvin jonkun muun kaipaamaan minua.
audinkopoika
29.10.2007 23:51
Niin me olemme hiukan "narsistisia" haluamme "salaa" tulla huomatuksi ja joskus olla huomion kohteenakin. Miulla ainakin on siihen taipumusta ;)
Vermillion
31.10.2007 22:31
Kuullostaa tutulta.
Ehkä se on ikään liittyvää.