Selitys

Mä aloin kirjoittaa vastausta Sleepygayn kommenttiin edellisessä blogissani, ja siitä tuli niin pitkä, että kai sen sitten voi julkaista ihan erikseen.

Häirikönpussausriita. Mä toivon, että osaisin selittää miksi sen tein, mutta en oikein osaa. Kukaan ei oikein ymmärrä suhdetta, joka mun ja häirikön välillä on. En mäkään ymmärrä. Siksi päädynkin tekemään vääriä asioita.

Jos häirikkö olisikin ihastunut muhun niin kuin täysi-ikäinen kundi yleensä on toiseen kundiin, kaikki olisi paljon helpompaa. Mutta ei se ole. Se palvoo minua kuin pikkutyttö rokkitähteä tai suosikkinäyttelijää, riippuvaisella ja ihannoivalla tavalla.

Mä tiedän, ettei se ole normaalia. Mun on tehnyt mieli huutaa se tieto vasten häirikön kasvoja monta, monta kertaa, kun hän ei ole antanut meidän olla rauhassa, mutta oon aina pidättäytynyt tekemästä sitä. "Jätä minut rauhaan, sinä olet häiriintynyt!" Se olisi turha loukkaus, joka ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Kyllä se itsekin tietää, ettei ole meille kummallekaan hyväksi että hän on lopettanut oman elämän luomisen ja jäänyt jumiin minuun, jostain täysin käsittämättömästä syystä.

Mä en ole lainkaan niin hieno ja ainutlaatuinen ihminen, mitä häirikkö kuvittelee. Tiedän, ettei tässä kaikessa ole ollenkaan kyse minusta, että ongelma on hänen ja hänessä, ja että mä olen vain oireiden kohde jollekin, joka häntä vaivaa, joka saa hänet riippuvaiseksi ja estää elämästä. Mun tilallani voisi olla joku toinen.

Välillä mä vihaan häntä.

Ja sitten kuitenkin tulee sääli.

Kun minä ja rakas viimeisen eromme jälkeen palattiin yhteen, häirikkö yritti ehdottaa sopuratkaisua. Että jos me voisimme tavata kerran viikossa pari minuuttia ja hän saisi pidellä mua kädestä. Pidellä kädestä, ei mitään muuta. Että se ei voi olla minulta liikaa aikaa tai vaivaa pois verrattuna siihen, kuinka iso merkitys sillä hänelle olisi.

En minä suostunut. Eihän niin voi tehdä. Seurustella yhden kanssa ja käydä pitämässä toista kädestä, jottei sen tule paha mieli.

Kuitenkin kaiken aikaa olen ikävän tietoinen siitä, miten helppo mun olisi ilahduttaa häntä milloin vain armollisesti suostun, miten suurta valtaa häneen pitelen koko ajan käsissäni. Että hän säilyttää aarteenaan meidän kylppärin kaapista varastettua liukkaria ja mun kalsareita. Että hän kirjoittaa ylös asioita, joita oon sanonut, koskettaa jälkeeni esineitä, joihin oon koskenut ja muistaa ulkoa kaikkea turhaa tietoa minusta, lempiväristä lempiruokaan. Ja mua kalvaa syyllisyys siitä, etten ilahduta häntä, vaikka se olisi niin helppoa, niin pieni vaiva ja niin iso merkitys.

Olen syyllinen antaessani toivoa ja syyllinen kun kieltäydyn antamasta.

Ja sinä heikkona hetkenä baarin penkillä tuntui oikeammalta antaa häirikön tulla lähelle. Ja se tuli. Enkä ajatellut ollenkaan, miten paljon rakasta loukkaa nähdä minut siinä pahimman kilpailijansa sylissä.

Jälkeen päin oon kyllä ajatellut sitä monta kertaa.

Ollut tosi, tosi pahoillani.

Eräs ystävä sanoi mulle, ettei mulla oo syytä häpeään yhden suudelman tähden, koska onhan rakas aikoinaan pettänyt minua paljon pahemmin. Musta taas tuntuu, että juuri siksi mulla on paljon suurempi syy hävetä. Tiedän, miltä petetyksi tulo tuntuu, ja tein sen rakkaalle silti. Ei rakkaus tunne kostoa.

Minua on loukattu ja minä olen loukannut. Kaikesta huolimatta tahdon elää rakkaan kanssa, niin on parempi kuin ilman häntä, ja rakas tahtoo elää mun kanssa. Rakkaus ei tunne katkeruutta. Mulle vaihtoehdot on joko erota tai antaa anteeksi; irrottaa loukkaantumisen tunteestaan ja unohtaa. Hyväksyä, ettei katkeruus muuta mennyttä.

Ei mikään pakottaen unohdu. Kyllä me puhuttiin ja huudettiin tämän johdosta montaa kertaa. Jossain vaiheessa se vain tulee, olo että nyt kaikki tarpeellinen on sanottu ja enää ei jaksa kuulla koko jutusta mitään. Mä vaadin tulevan varalle lupauksen, ettei vanhoja asioita saa nostaa esiin riidellessä, se on epäreilua. Rakas vaati, että minä en saa ja että hänen ei enää koskaan tarvi kohdata häirikköä kasvotusten.

Se oli pelkkä humalaisten huulten kosketus. Asiana aivan liian mitätön horjuttaakseen parisuhteen perustaa.