Sain pitää pikkusiskon luonani koko viikonlopun. Pikkusisko on 15-vuotias ja mulle tosi rakas, läheinen sellaisella tavalla, jonka vain saman lapsuuden jakanut voi olla. Meillä on tiivis suhde, sellainen, jota siihen kuulumattomat eivät voi ymmärtää. On oma tapa puhua ja kyky ymmärtää toista ilman sitäkin.
Musta tuntuu, että aika usein sisarukset on kamalan riitaisia eivätkä tule toimeen keskenään enempää kuin on pakko. Ainakin mun lähipiirissäni monella tuntuu olevan niin. Että kun kotoa irtaudutaan, niin monin tavoin irtaudutaan myös sisaruksista ja suhteesta, joka siihenkin asti on ollut lähinnä kilpailua vanhempien huomiosta ja suosiosta.
Meillä ei kilpailtu, meillä oli perheessä isoja ongelmia. Me tuettiin toisiamme ja yritettiin olla aiheuttamatta lisää huolta ympäristössä joka muutenkin oli romahtamassa. Niin on ollut muillakin mun tuntemillani ihmisillä, joilla vielä aikuisena on sisaruksiin lämpimät välit.
Tarviiko ihminen vastoinkäymisiä löytääkseen läheisyyttä?
Ainakin ihminen tarvitsee vastoinkäymisiä oppiakseen olemaan onnellinen.
Vakavan onnettomuuden jälkeen paikalle saapuvat pelastajat määrittelevät loukkaantuneiden uhrien tilan helpolla konstilla. Se, joka jaksaa ja pystyy vielä huutamaan on todennäköisesti paremmin selviytynyt kuin se, joka makaa hiljaa. Hiljaiset tarvivat apua ensin. Muussakin elämässä näyttäisi toistuvan sama kaava. Ihmisellä on kaikki ihan hyvin niin kauan kun hän vielä jaksaa valittaa.
Välillä tuntuu, että sitä paremmin voidaan, mitä enemmän valitettavaa on.
Valittaminen pienistä asioista kertoo paljon. Se kertoo ainakin sen, että ihminen on saanut paljon ja saanut hyvää, koska on oppinut vaatimaan. Se kertoo, että ihmisessä elää toivo ja tieto paremmasta, että hän tietää maailmassa olevan monta asiaa, joita voi vielä saada. Valittaminen kertoo siitä, että on tottunut saamaan sen, minkä tahtoo ottaa, sillä lapsi jonka itkuun ei kukaan koskaan vastaa, oppii toivottomuutta ja oppii olemaan hiljaa, kunnei äänellä kerran ole mitään merkitystä. Ihminen joka valittaa, on täynnä toivoa. Hän on vain saanut liian paljon, liian hyvää, liian helpolla, jotta olisi oppinut tekemään jotain valittamisen sijaan.
Isojen onnettomuuksien jälkeen ei valiteta pienistä. Tragedioiden keskellä elävien kansojen kulttuureissa ei valiteta, siellä selvitään ja purraan hammasta. Vaikeuksien keskellä ei ole voimia valittaa, energia menee tärkeisiin asioihin. Mitä suuremmat ongelmat, sen hiljaisemmat selviytyjät. Mitä suuremmat ongelmat, sen läheisemmiksi ne kokijansa tekevät.
Pikkusisko tuntuu ihan oikealta ystävältä, perhettä hän tietenkin onkin. Meidän elämämme ovat aivan eri suunnissa ja nähdään liian vähän, vaikka kohdatessa ei taukoja enää muistakaan. Me voidaan puhua kaikesta, paitsi äidistä. Pikkusisko ei tahdo kuulla eikä tietää. Mä toivon että oppisin joskus tuntemaan läpi saman vihan kuin hän. Se on terveempää kuin olla hiljaa.
Vaikka ainakin mä edes valitan. :/
4 kommenttia
cloudberry
16.11.2007 12:54
Mielenkiintosia pohdintoja jälleen kesäpoika. Tykkään niin tosi paljon lukea tämmöstä(=
Mustakin tuntuu, että tietyllä tapaa vastoinkäymiset on tosi tärkeitä kasvunpaikkoja, jotka pakottaa muuttamaan vähän ajattelutapoja ja muistuttaa, mitkä asiat onkaan hyvin. Ihan perusarjessa kurjat päivät on vastapainoa mukaville, joita osaa sit arvostaa. Sama juttu on loman/vapaan ja työn suhteen, koska nekään ei ilman sitä vastapainottavaa raatamista tunnu oikein miltään. Ja suuremmin järkyttävät isommat jutut tai kokemukset saa tosiaan tuntemaan, ettei pidä valittaa tai välittää niin pienistä. Esim. elokuva Lilja 4-ever ja sen kuvaama ankee arki jäi mun mieleen tosi vahvasti ja aina välillä tulee mieleen ja muistuttaa mua arvostamaan omaa korkeeta elintasoani.
Toinen kiinnostava aihe oli suhde sisaruksiin. Hmm. Välien lämpimyyteen ja välittömyyteen toisen seurassa vaikuttaa musta etenkin se, miten paljon on yhdessä ja tekemisissä sellasina aikoina/sellasessa iässä, kun oikeesti tuntuu, että haluais jakaa juttuja toisen kanssa. Eli pelkkä yhteinen leikkilapsuus ei riitä. Ja toisaalta sitten tärkeetä on henkilökemiat, eli tuntuuko, että toinen ymmärtää mitä sille kertoo ja saako siitä avautumisesta jotain itelleenkin, muuta kun kurjan mielen, jos toinen tuntu sivuuttavan pointin tai jutun kokonaan tai tyrmäs tms.
Mulla ainakin on tämmöset läheiset välit kolmesta siskostani eniten yhteen, kun taas yks on vaan "sukulainen" eli aika vieras ihminen. Varmaan vaikeet tai jotenkin muuten suuret ja vaikuttavat yhteiset kokemukset sitoo yleensä ihmisiä yhteen, jos niillä on muut edellytykset sit tulla läheisiks. Sitä en osaa sanoa, tartteeko ihminen nimenomaa vastoinkäymisiä löytääkseen läheisyyttä. Sellaset tilanteet luultavasti lisää kaipuuta läheisyyteen ja jos joku sopiva henkilö on sit lähellä ja tavotettavissa ja ehkä tuntee ite samoin, voi olla, että ne lähentyy erityisellä tavalla. En silti usko, että vastoinkäyminen olis ainoa asia, joka voi johtaa läheisyyden kaipuuseen(=
On tosi hienoa ja varmasti tärkeetä, että sulla on sun sisarukset ja niihin, tai ainakin tähän yhteen kenestä kerroit, noin lämpimät ystävävälit. Se on muuten ihan totta, että jos jonkun kanssa synkkaa tosi hyvin, pystyy aina puhumaan, vaikka tulis nähtyä vaan tosi harvoin.
Millasta vihaa muuten tarkotit kirjotukses lopussa?
audinkopoika
17.11.2007 14:39
Itselläni on kolme veljee. Kahteen oikein hyvät suhteet. Yhteen semmonen "sukulais suhe" . Se hiukan on kaivellut minua. Muiden kans miulla on hyvii tapaamishetkii, joilloin puhutaan kaikkee mahoillista.
Se myös antaa mielelle uutta sykettä, kun tapaa veljiään. Onhan ne niit rakkaampia, joita itellä on.
talvipoika
18.11.2007 01:58
Vastoinkäymisten kautta tapahtuu yleensä yksilössä sellasta positiivista kehitystä reagoinnissa ympäristöön ja muihin ihmisiin sekä suhtautumisessa elämään.Kyllä se auttaa näkemään ja tajuamaan usein sen että kuitenkin suurimmalla osalla maailman ihmisistä ongelmat ovat jo arkielämässä ihan toisella tasolla.On pulaa kaikesta meille itsestäänselvästä,vedestä ruokaan ja puhtauteen.
Sisarusten suhteet on monella lailla mielenkiintoinen kysymys,oon samaa mieltä et ne muotoutuu yhteisten kokemusten kautta ja yleensä vielä jollain lailla eriytyen toisistaan niin,et toisten kans vaan sit "synkkaa" paremmin joka herättää aina kysymyksiä siitä,mikä sen aiheuttaa ja voisiko siihen jotenkin vaikuttaaa vaikkapa niitä lähentäen.
kesäpoika
18.11.2007 18:51
Cloudberry.. mä tarkoitin sitä sellaista vihaa, joka pitää jossain vaiheessa saada elää läpi, jotta pääsee pahojen muistojen yli, eikä jää kantamaan katkeruutta. Musta tuntuu välillä, että ymmärrän pahiten mua vastaan rikkoneita ihmisiä niin pitkälle, etten tahtoisi niin paljoa ymmärtää. Ei kukaan minuakaan ymmärrä niin pitkälle, että antaa anteeksi miten vain käyttäydynkin, eikä pidäkään ymmärtää. On oikeus suuttua ja päästää höyryt ulos.
Jotkut tunteet on vaan ollut pakko kontrolloida ja työntää pois jonnekin niin kauas silloin aikoinaan, että ne eivät tule sieltä ulos sittenkään kun yrittää vetää tulppaa pois päästäkseen niistä eroon. Tahdon niistä eroon. En tahdo vielä kymmenen vuoden päästä miettiä, mitä äiti joskus sanoi ja millainen lapsuus mulla oli. Se tuntuu ihan kamalalta vaihtoehdolta.
Lilja 4-ever on mun suosikkileffoja. Tahtoisin sen olevan vieläkin rankempi. Se olisi voinut loppua hyppäämiseen, ilman lopun kattokohtausta lohduttamassa, että lopulta kaikki on tavallaan hyvin. Kamalasta kohtalosta saa jäädä tyhjä olo.
Ehkä se olen vain minä, mutta musta leffassa koskettavinta ei ollut edes se prostituutio vaan se, kun Liljan äiti lähti. Mä tykkään siinä lefassa sen dokumenttimaisuudesta. Kurjuutta ei alleviivata amerikkalaiseen tapaan, se vain näytetään ja annetaan katsojan itse huomata ja tuntea. Mitään ei selitetä. Se tuntuu oikealta elämältä.
Pikkusiskon lisäksi mulla on pikkuveli, nyt kymmenvuotias. Kymmenen vuoden ikäero on niin paljon, että veli tuntuu enemmän lapselta kuin kaverilta. Varsinkin, kun se oli niin pieni silloin, kun ollaan vielä asuttu kaikki yhdessä. Siitä on kuitenkin jo neljä ja puoli vuotta.