Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Rakas on elänyt taas yhden kokonaisen vuoden lisää. :) Sen kunniaksi rakas sai korvikset, reikineen päivineen. Viime vuonna se sai kielilävärin, ja mua mietityttää miltä rakas näyttää viidenkymmenen vuoden päästä, jos joka vuosi juhlitaan lävistyksellä.

Me käytiin parturissa ja meillä on nyt samanlaiset tukat. Päältä sen verran pitkät, että uudelleenmuotoiluvaahdon kanssa voi pitää hauskaa pitkän aikaa vääntämällä kampausta toisen perään.

Kirppikseltä löytyi kummallekin samanlainen hattu. Rakas näyttää omassaan italialaiselta mafiosolta.

Ulkona on ollut keväistä ja aurinkoista. Mä kaivoin netistä jo vappusiman teko-ohjeita, mutta ihan vielä ei tarvi laittaa sitä tulemaan. Ranneliikeläiset voisivat suositella miten se kannattaa tehdä.. ?

Pikkusiskon raskaus tuli ihan shokkina monille läheisille. Eihän kilteillä tytöillä ole seksiä, ja siskohan on niin kiltti. Näyttää enkeliltä ja soittaa selloa orkesterissa. Ihmiset menevät siihen samaan lankaan kuin ne menivät silloin kun minäkin olin siskon ikäinen ja vähän nuorempi, ne luulevat ettei viattoman näköisten silmien takana asu ajatuksia fyysisestä rakkaudesta.

Ajattelevat, ettei vastuullinen voi ainakaan olla se viattoman näköinen, joku toinen on houkutellut ja käyttänyt hyväkseen. Ne eivät tiedä, että meidän perheessä on ennenkin ollut tapana kasvaa aikuiseksi varhain. Tai ymmärrä, että kiltteys ei tarkoita estoisuutta vaan ihmisrakkautta. Eivät ymmärrä, että meillä oli nuoret vanhemmat, joilla oli nuoret vanhemmat, joiden vanhemmat olivat nuoria, tai että meidät kasvatettiin kuin pienet hippilapset, juoksemaan ilman vaatteita kaiket kesät ja olemaan vapautuneita.

Siskon uuden varakodin vanhemmat eivät ymmärrä, mitä heidän enkelitytölleen on tapahtunut. Heidän mielestään asiaa pitää tutkia. Sisko on alle suojaikärajan ja pitää suunsa tiukasti kiinni. Pitää tutkia, sanovat sijaiskotivanhemmat ja epäilevät hyväksikäyttöä, nuoren tytön harhaanjohtamista, viattomuuden ryöstöä. Epäilevät murrosikää, kapinointihalua, rajojen etsimistä, itsekontrollin kadottamista. Epäilevat, että heille kostetaan nyt jotain mennyttä. Sisko pyörittää silmiään ja katsoo minua kiinteästi ja syvään. Tietää, että minä tiedän ja ymmärrän.

Ei sisko ole avuton eikä tyhmä. Ei elä varavanhempien takia tai holtittomuuttaan. Ei ole kenenkään kohde, objekti tai passiivi.

Sisko on vain ollut rakastunut.

Pari päivää sitten tapahtui Isoja asioita. Mä kirjoitin silloin tunnepurkauksen blogiin, mutta olin niin huolimaton, että lähetysvaiheessa kadotin kirjoituksen, enkä tuntenut tarvetta alkaa kirjoittaa enää uudelleen. Lopulta kirjoitin jotain ihan muuta.

Mua pyydettiin isäksi lapselle, jota ei vielä ole. Tekemään uutta elämää.

Piti sanoa Ei. Mun lisääntymiskykyni varastettiin syöpähoidoissa kauan sitten ennen kuin se ehti kunnolla kehittyäkään, enkä mä voi saada omia biologisia lapsia.

Rakas voi. Tai ainakaan meillä ei ole syytä olettaa mitään muuta.

Mutta minä en ole rakas, eikä rakas ole minä. Hän on syntynyt kaukana täältä latinomaassa, ja rakkaan lapselle tulee tumma tukka ja ruskeat silmät. Mä en ole varma, pyydettiinkö isäksi meitä parina, vai pyydettiinkö minulta geenejä. Äiditkään eivät ole ihan varmoja.

Me olemme kaikki vetäytyneet tahoillemme miettimään.

Mun mielessä pyöri pari päivää sitten vielä miljoona kysymystä lapsesta. Että entä jos tämä on meidän ainut mahdollisuutemme saada lapsi, uskallammeko sanoa Ei. Vaikka mä en ole koskaan ajatellut tahtovani lasta, joka asuu jossain muualla, ja on jonkun toisen enemmän kuin minun.

Oon ajatellut että se hajoittaa liikaa. Että satuttaa ihan liikaa, etten voi itse päättää oman lapsen asioista. Että se käy vaan kylässä ja viedään taas pois. Että on parempi olla kokonaan ilman lasta, kuin ilman lasta vaikka sellainen on olemassa.

Sitten tuli uusia uutisia.

Viisitoistavuotias pikkusiskoni on raskaana.

Hän tulee meille asumaan joksikin aikaa, tahtoo pois sijaisperheestä ja olla rauhassa.

Miljoona uutta kysymystä leijuu ilmassa. Mitä nyt?

Me oltiin neljän kundin kesken treenien jälkeen istumassa pukuhuoneessa ja juteltiin tv:n katselutavoista.

"Meillä tehdään niin että ...", "Meillä taas on tapana ..." "Me ollaan aina ... " "Meidän tapa on - ai niin, mä oon sit hetero - tehdä siten että.."

Aina en olekaan vähemmistössä.. joissain piireissä kaapistatulo käykin näin päin. :)

Me vuokrattiin elokuva Pingviinien matka.. Tykkäsin.

Ne oli niin kauniita kun ne tanssivat rakastuneina toisilleen, ja kaunista on elämän yksinkertaisuus selviytymistaisteluna, joka vääjäämättä päättyy häviöön, kaikkien kohdalla.

Eikä mua yhtään ärsyttänyt runollisia minä-muodossa puhuvat kertojat, en kokenut sitä eläinten inhimillistämisenä, niin kuin kritiikeistä luin joidenkin kokeneen.

Minusta eläinten kokeman kuvaaminen ei ole eläimen inhimillistämistä, vaan ihmisen eläimellistämistä, ja se on aivan oikein. On turha väittää, että meidän rakkautemme tai pelkomme olisi jotain muuta kuin vaistomaista toimintaa.

Ihmiset katsovat maailmaa ihmisnäkökulmasta, ja joskus erehtyvät luulemaan, että se on ainut näkökulma. Me osaamme kuvata satuttavin sanoin ihmislapsen kokemaa hylkäämistä, mutta jos eläimen kohdalla sama nähdään leimautumisena lajiin ja yksilöön ja stressitason nousemisena leimautumiskohteen kadotessa elämästä, ei asiassa ole mitään muuta eroa kuin näkökulma, jonka sitä tarkasteleva on muuttanut empaattisesta kliinisesti tarkkailevaksi.

Onhan erojakin, tietenkin. Ilman ihmismäistä ilmaisukykyä elämä rajautuu vain oman elämän kokemiseksi. Pingviinit eivät tiedä, mitä muualla maailmassa on, tai edes että muuta maailmaa on olemassa. Ne eivät tiedä, mitä muut kokevat, tuntevat, tai miten elävät. Mutta eikö elämän rajautuminen omaan kokemukseen juuri nyt tee kokemisesta paljon, paljon voimakkaampaa kuin mihin ihminen monimutkaisine tilannetajuineen koskaan pystyy?

Mä rakastan farkkuja. Mulla on niitä vaikka kuinka paljon, eri värisiä ja mallisia. Ostan aina kun löydän omaa kokoani, mun lantio on kapeampi kuin suomalaisilla miehillä yleensä, eikä kaupoissa usein oo kuin standardikokoja.

Kapeat farkut on kivoimpia. Ja se, kun kesällä saa kääriä lahkeet ylös. Odotan helteitä.

Hihattomat paidat on ihan must. Mulla on aina vähän sidottu ja tukehtuva olo, kun pitää käyttää pitkähihaista paitaa. Kotona oon aina hihattomassa.

Kalsarit on kivoja. Boxereista en oikein tykkää, enkä varsinkaan stringeistä. Mulla on kaikkia omituisia, niin kuin hämähäkkimies-kalsarit ja nykyään oon hurahtanut aukollisiin peruskalsareihin. Ja tietysti kaapissa pitää olla jo stereotypian takia ne perus-cK:t.

Asusteita ilman ei voi elää. Niittivyöt on ihan välttämättömyys. Ja sitten tykkään huiveista, en siis sellaisista joita kiedotaan kaulaan, vaan niistä neliönmallisista, joita solmin vyötärölle tai päähän tai käsiin.

Ranteisiin mulla liittyy jokin omituinen seksuaalinen fetissi. Varsinkin vasempaan. Siinä pitää olla aina jotain. Mulla on iso kokoelma kelloja ja asustekoruja, nahkanarunpätkiä ja kaikkea mahdollista, mitä vaan saa solmittua ranteiden ympäri.

Kaulakorut ei oo tärkeitä, mutta rippiristiä pidän. Ja sormessa rakkaan sormusta, sekin on seksuaalinen juttu. Mua kiehtoo omistaminen. Ei kipu eikä muu sellainen, mutta omistaminen.

Siinä oli kaikki mulle tärkeät vaatteet ja muut pukimet.. On mulla tietenkin muitakin vaatteita, mutta ne on vaan käytöllisistä syitä, eikä siksi, että erityisesti pitäisin niistä.

Sukistakaan en pidä ollenkaan, mieluiten olisin aina avojaloin.

Mitä muiden kaapeista löytyy? :)

En edes ajatellut, että mun edellisen kirjoitukseni lauseessa siitä, ettei iloisena mieti syvällisiä, olisi jotain erikoista.

Siinä taisi olla.

Eikö kaikilla olekaan niin?

Kun maa vajoaa alta, sitä keskittyy selviytymiseen. Kun on iloinen, ei niin välitä muusta. Kun mulla on normaali olo, ihan tavallinen päivä, olen vakavamietteinen. Silloin mietin, mitä opin siitä kun vajosin ja siitä kun iloitsin. Ja toisinaan keksin oppineeni jotain.

Mussa asuu sisällä suomalainen melankolia. Kärsimys tuntuu aina jotenkin pikkuisen aidommalta kuin mikään ilo. En pidä onnellisista lopuista muuten surullisessa tarinassa, se tuntuu niin valheelliselta. Pidän aitoudesta, jonka näen rumuudessa ja joka tekee siitä kauniin.

Kaikkein kauneinta on kaipaus.

Rakas innostui Aboan ajatukseen kesäisistä blogitreffeistä. Se sanoi jo sielunsa silmin näkevän meidän tapaamisen..

"Hei. Minä olen Aboa." "Hortus, moi kaikki." "Noksu." "Kesäpoika."

"Ja mä oon sit rakas."

xD

Keskustelupalstalla on käynnissä jonkinlainen sota, johon en tahtoisi osallistua ollenkaan. Mietin vain tulkitaanko vaikeneminen kysymysten väistelyksi, vaikka tahtoisinkin vain väistellä henkilökohtaista eripuraa.

On jotenkin pettynyt olo.

Oikeassa elämässä kesäolo jatkuu. :) Mulla ei oo meneillään mitään projektia deadlinella, puuhastelen vain kaikkea pientä, hengaan kotona ja kavereiden kanssa, roikun Ranneliikkeessä 24/7. :) Ja luen hienovaraisia (?) vihjeitä, että voisi olla aika tehdä jotain muuta.

Olisi kiva kirjoittaa jotain syvällistä, mutta en pysty. Oon ollut liian iloinen syvällisiin ajatuksiin ja tehnyt liikaa läsnäoloa ja keskittymistä vaativia asioita upotakseni omaan mieleeni. Joskus toiste sitten.

Ei aina tarvi kantaa koko maailmaa harteillaan.

Musta on tullut viime aikoina niin touhukas, etten tiedä, mihin kaiken energian panisin. Ei malttaisi yhtään olla paikoillaan, kotonakin touhuan rätti kädessä pyyhkimässä pölyjä, ihan vaan ajankuluksi. :) Ja roikun rakkaassa, kunnes se komentaa mut pois.

Rakkaus on mun paheeni.

Sisäinen kalenterini on kolmisen kuukautta etuajassa. Se hälytti joulutunnelmalla syyskuussa ja kevätololla tammikuussa, ja musta tuntuu, että elän jo ihan kesäisissä fiiliksissä, vaikka ulkona onkin sumuista ja märkää.

Tänään kuulin pikkulintujen jo laulavan. Lumen alta näkyviin sulanut ruoho oli ihan vihreää.

Tekee mieli olla paljon ulkona. Kaverit tai rakas eivät oikein ymmärrä miksi. Mä väitän, että kesä on tunne, eikä vuodenaika. Ei säät haittaa, jos tuntuu lämpimältä.

Mulla on ikävä mökille.