Taina Tervonen on luonut tekstin ja Zabou Carrière on kuvannut 30 homovanhempien tyttärien ja poikien elämäkerrat tai oikeammin näkemyksiä heidän kasvamiseensa sateenkaariperheissä. Haastateltujen iät ovat 18 ja 87 vuoden välillä. Näyttelyn nimenä on ”Fils de…”
Kokonaisuus on nähtävillä galleria BENJ:issä, osoitteessa 56, rue Saint-Sébastien, Pariisin kuudennessa kaupunginosassa.
Näyttelystä sekä teksteineen ja kuvineen on tehty myös kirja. Näyttely kuitenkin on avoinna lokakuussa, jollain kirjankin on tarkoitus ilmestyä.
Homolehti Têtu mainostaa Tervosta lehtensä homovanhemmuuteen perehtyneenä toimittajana. Mutta mitä me tiedämme Tainasta?
Ranskan virallisessa lehdessä julkaistiin 7. heinäkuuta tiedonanto, jolla alkyylinitriitten alalaji amyylinitriitti luokiteltiin huumaavien aineiden listalle. Tämä on useimmin tunnettu tuotenimellä Poppers. Ranskassa siis kiellettiin välittömästi aineen kaupallinen myynti ja käyttö.
Poppersin valmistaminen on Ranskassa ollut kielletty jo aiemmin, sillä asiasta annettin asetus jo marraskuussa 2007.
Myös Suomessa ilmeisesti juuri homojen piirissä tuotteen käyttö on melko yleistä.
Se ei ole siis minun, vaan nimi ranskalaiselle lyhytfilmille Une Robe d'étè, joka valmistu 1996 ja jonka katsoin montasti ja tyskästyin ja nautin rajattomasti.
Tarina on yksinkertainen. Kaksi kaverusta on lähtenyt lomalle rannikolle. Heillä ei mene kovin hyvin yhdessä. Toinen tapaa rannalla naisen ja rakastelee tämän kanssa. Kaverin vaatteet kuitenkin viedään ja nainen lainaa kesämekkoaan, jotta kaveri pääsee kämpille takaisin.
Kämpillä ei suinkaan synny riittää ja meuhkaa, vaan kotiin jäänyt saa kunnolla seksiä rannalla olleelta. Vierailusuhde parantaa elähtymiseltä. Ja kun nainen vielä seuraavana päivänä lähtee pois, niin ehkä poikien suhde paranee tuosta intermezzonsta huomattavasti.
Elokuvassa näyttelevät: Frédéric Mangenot, Lucia Sanchez ja Sébastien Charles. Kesämekon on käsikirjoittanut ja ohjannut François Ozon.
Merkittävintä elokuvassa on ehkä sen taustalla soivat ja osin koko draamaa johdatteleva musiikki. Sen esittä ranskalainen laulajatar Sheila. Kyseessä on ranskannos eli Bang bang eli Sonny Bonon tuotantoa oleva musiikki.
"Älä koskaan pelkää ihmisiä. Pelkää vaikka kuolemaa, ukkosta tai käärmeenpuremaa jos sinun on pakko, mutta älä koskaan pelkää ihmisiä. Sillä pelottavinkin ihminen pelkää jossain sisimpänsä sopukassa, on yksinäisyydessään heikko ja helposti riisuttavissa aseista. Luotettava ulkomuoto, hiven välinpitämättömyyttä, nokka vähän pystyssä. Kysymys in näyttelijäntaidosta. Röyhkeinkin rehentelijä hukkaa tyylinsä törmätessään toiseen vielä röyhkeämpään. Karjuva tyyppi valahtaa kansaan kun joku karjaisee vielä kovemmin. Ja maailmanmiehen käytöksen ja lujan rauhallisen auktoriteetin omaava johtaja ei vältä vatsahaavansa ja masennustaan huomatessaan lopulta että hänen lävitsensä on nähty perinpohjin."
Näin kirjoittaa kirjailija Christer Kihlman teoksessaan Kallis Prinssi (Dyre prins). Kirja osui käteeni Levin korvessa olevan mökkini kirjahyllystä. Olenhan vähäisen osan kirjastostani sijoittanut vara ajanvietteekseni tuonne mökille.
Minulle kuitenkin juuri tuo lause toi mieleeni nuoruuteni ajan, jolloin taisteltiin homojen oikeudesta oikeaan ja aitoon ihmisyyteen meillä Suomessa. Olihan siellä mukana myös Olli S., joka edelleen taistelee samojen oikeuksien puolesta – väsymättä!
Ei minulla silloin ollut mökkiä Levin korvessa, eikä ollut uskallustakaan kovin äänekkääseen toimintaan, olin enemmänkin sivusta seuraaja ja hengailija. En ollut uskaltanut osallistua Pariisin vuoden 1968 pippaloihin, vaikka olin paikalla opiskelemassa ja mielen olisi toki tehnyt. Tuli kuitenkin ajatuksiin myös toinen saman kirjailijan teos eli Ihminen joka järkkyi.
Tuossa teoksessaan eräiden näkemysten mukaan Kihlman puhuu 100 sivua alkoholismistaan, 50 sivua kielletystä biseksuaalisuudestaan ja 50 sivua avioliitostaan, vaimostaan ja itsestään. Ja nyt monen lukemisen jälkeen vasta käsitin, että Kallis prinssi puhuu myös Ihminen joka järkkyi kirjan kirjalijan omasta rohkeudesta, mutta myös siitä nuoresta miehestä, joka oli hänen halujensa kielletty kohde. Samalla ryöpsähtivät esiin Setan alkuvaiheiden kokemukset, mielenosoitukset Vanhankirkon puistossa, kirjailija Märta Tikkanen keskustelutilaisuudessa jne jne.
Miten muistorikkaaksi muodostuikaan tuo hiljainen ja syvän yksinäisyyden hallitsema lukukokemus, se oli suuresti nautinnollista.
Levin korvessa vietetyn lomana aikana saattoi lukea useitakin kirjoja, se oli siis täydellistä nautintaa. Olinkin varannut luettavakseni melkoisen pinon varastoon kertyneitä teoksia.
Toki ensimmäisenä pitää mainita Jukka O. Miettisen toimittama teos Miesten kesken, joka on jo vuonna 1993. Siis lähes parisen kymmentä vuotta siiten.
Miettinen on koonnut yhteen homoeroottisen kirjallisuuden novelleja, kertomuksia tai lyhyitä osasia maailmankirjallisuudesta. Varsinkin hänen johdantonsa on mielenkiintoinen ja loistava katsaus kirjallisuuden homoteemoihin.
Kirjoituksia on niin lännestä kuin idästäkin ja aikahaarukkakin on melkoinen. Kuitenkin kokonaisuus pysyy hienosti toimittajan hallussa ja vaikka olen aiemmin lukenut joitain teoksia ja kertomuksia niin ne luki mielellään uudemmankin kerran. Olivathan ne nyt eräänlaisessa teemoitetussa kontekstissa.
Kuvassa Levin korvessa oleva piilopirtti, ihan siinä Ounasjoen törmällä.
Parin viikon mittainen loma Levin korvessa on nyt takana ja pallu arkisiin rutiineihin on tapahtunut tänään. Jotenkin vaan ihmeessä jaksaa ajaa tuhat kilometriä samana päivänä, joskin muuta tauko ja Oulussa pidempi ruokailutauko. Kannattiko tehdä matka? Tietenkin!
Perillä löhöilin, luin ja olin tekemättä yhtikäs mitään. Ei ollut nettiä tai muita sivistyksen kiusauksia ei edes päivän lehtiä. Toki TV oli ja näin siitä maailan menon, viinaspäissä örveltämiset ja johtajien kootut selitykset.
Levin rinteessä oli vielä lunta jäljellä, vaan en kukaan lasketellut. Kevä oli sinnekin tullut. Kuten kuvasta näkyy.
Vaalit on kohta pidetty. Ehkäpä eilisen Suomi ei ole sama Suomi kuin se on huomenna? Mutta miten maa makaa tämän päivän jälkeen, sen saatamme nähdä vasta tulevaisuudessa.
Aiemmassa blogissani käsittelin kalukukkaroa, joka on ilmiönä renessanssin kulttuuriin liittyvä, mutta miten on tänään?
Antiikissa moiselle ei ollut tarvetta, sillä siellä ihanteena oli urheileva alaston nuorukainen, jonka koko uljuus ja kauneus olivat kaikkien miesten nähtävänä. Ihanne oli pieni ja runsailla esinahalla varustettu pippeli. Vain barbaarit ja muut ihmeoliot kuten satyyrit, oli varistettuja isoilla ja mahtavilla sukupuolivälineillä.
Entä nyt, onko halu korostaa omaa miehisyyttään kadonnut? Vieläpä tänä korostetun seksuaalisuuden aikana? Ei se kadonnut ole. Nykyisinkin miehet korostavat omaa minuuttaan vaikkapa Aussibum-kalsareiden avulla. Mitä muuta voi todeta kun katsoo alla olevaa kuvaa. Siinä se kalukukkaro on vähän muokattuna ja melkein jopa paljastavampana.
Tuolla alla on blogini vilja-aitasta, joka sijaitsee Janakkalan Napialassa. Ystävällisesti Vaeltaja2006 kääntyi Janakkalan kunnanjohtajan puoleen kysellen asiasta. Uusi kunnanjohtaja, joka muuten on koulutukseltaan arkkitehti, kuten miehensäkin, vastasi melkein välittömästi.
Kunnanjohtaja Anna-Mari Ahonen vastasi, että rakennus on yksityisessä omistuksessa ja ilmoitti pyytäneensä kunnan kaavoitusarkkitehtia kertomaan oman käsityksensä tilanteesta. Todella myönteisessä vastauksessaan hän toivoo itsekin saavansa lisätietoja rakennuksesta.
Kaavoitusarkkitehti Leena Turkka otti asian pikaiseen käsittelyynsä ja vastasi Vaeltajalle, että tuo rakennus kuuluu samaan tilaan kuin kuvan ottajan takana sijaitseva maalaistalokin. Janakkalan kunnan rakennusinventoinnissa ja tämä konsulin huvilakisi, mielenkiintoinen nimi rakennuksella, mutta mikä on ollut sen käyttötarkoitus? Aluerajauksen yhteydessä rakennus ei kuitenkaan ole mainittu erikseen. Tämä on minusta kovin valitettava tilanne, että rakennusta ei ole miten kään luokiteltu tai suojeltu.
Kaavoitusarkkitehti Turkka toteaa myös, että rakennuksen kunnossapito kuuluu omistajalle ja että inventoinnissa rakennuksella ei ole sellaista statusta, että sen purkamisen voisi estää.
Kiitos Valetaja2006:lle hienosta toiminnasta. Pitää varmaan minunkin tehdä jotain, että saataisiin rakennus pelastettua, sillä alla olevassa talvikuvassa on jo muutoksia tapahtunut, sillä ainakin yhden ikkunan pokat puuttuvat aiempaan kuvaan verrattuna.
Lauantai-ilta sujui mukavasti, vaikka jättipottia ei lotosta tullutkaan. Latasin näet netistä ranskalaisen dokumentin Pierre Bergén ja Yves Sain-Laurentin ystävyydestä, rakkaudesta, työtoveruudesta ja yhtiökumppanuudesta. Dokumentti on juuri valmistunut ja nimeltään L’AMOUR FOU.
Teos ei kerro mitään miesten intiimistä suhteesta, vaan sen taustalla on Pierren päätös myydä heidän yhteinen kahteen kotiinsa sijoitettu taidekokoelma. Tämän kolmipäiväisen kokoelman myynti tuotti jo ensimmäisenä päivän 202 miljoonaa euroa. Kotien purkaminen ja joidenkin teosten yksityiskohtaiseni selvitys työ varina elämäkertaan, jonka Bergé Sain-Laurentista kertoo.
Keskeinen osaa dokumentissa on tietenkin musiikilla ja yhdessä muun kokonaisuuden kansa on parasta mitä vain ranskalaiset osaavat.
Lisänä ovat lähinnä samasta materiaalista toteutetut lyhyemmät dokumentit a) asiantuntijoiden käsityksistä taidekokoelmasta ja yhden taulun luovutus Louvren museolle b) asuinpaikat joilla on ollut suuri merkitys parin elämässä ja c) Yves Saint-Laurent ja muoti.
Voiko ihanammin iltaa enää viettää, voiko olla ihanamaa iltaa kuin tämä, kun sä dokumentit katselet ja mielihyvästä kiemustelet!
