Oscarin omia?

Aamulehti uutisoi 20. Helmiuuta, että Pirkanmaalla syyttäjä vaatii kahdelle adventtikirkon vaikuttajalle tuomiota pahoinpitelystä Tampereella.
Kyseiset henkilö, mies ja nainen olivat pyrkineet muutamaan 16-vuotiaan olettamansa homoseksuaalisen nuoren seksuaalisuutta.
Tietenkin syytteen saaneet kiistivät kaikin keinon syytteen ja sanoivat nuoren pyytäneen itse apua heiltä.
Pirkanmaan käräjäoikeuden tapaus on lajissaan ensimmäinen, kun henkisestä ja jopa fyysisestäkin kiduttamisesta on nostettu pahoinpitelysyyte.
Syytettä ajaa erikoissyyttäjä Leena Koivuniemi ja hänen mukaansa rikos tapahtui lappuvuosien 2019 ja 20121 välisenä aikana.
Valitettavasti meillä ei ole erikoislainsäädäntöä tälläisi ”eheytyshoidon” väkivallan käyttäjiä vastaan. Toivottavasti ihan tavallisenkin lain perusteella saadaan rikolliset kiduttajat tuomittua mittaviin rangaistuksiin.

Mitenkä on edes mahdollista, kun näet Hesari kirjoittaa 17. helmikuuta, että "Ihmiset ovat jonottaneet päivittäin hitti­näyttelyyn Didrichsenin taide­museossa
Taidenäyttelyt"!
Ja kun kyseessä on ainakin toinen kittiläläinen homotaiteija, eli varmaankin se tunnetumpi. Kyllä se kannattaa jokaisen nähdä ja kokea, varsinkin jos ei pääse vierailemaan Särestöniemessä.
Mutta kuka eli ken on se toinen kittiläläinen, vaatimattomampi ja vähemmän tunnettu taiteilija?

Pariisissa kisatiin, avajaiset olivat henkeä salpaavan upeat, jotkut pitivät niitä liian homona tapahtumana. Päättäjäisistä ei tullut yhtä suurta mekkalaa.
Suomi jäi mitaleitta, eli pukeutukaamme surupukuun ja ripotelkaamme tuhkaa päällemme.
Kuitenkin mitaleita meni eniten Yhdysvaltoihin, sen saattoi arvata edeltä käsin. Venäjä ei saanut mitään, se ei saanut (onneksi) osallistua koko leikkiin.
Kisat kuitenkin menivät todella hyvin, eli siis. . . .
Mutta jos laskemme mitalit hiven toisin, mitalitilastossa kuudennelle tilalle, siis heti Ranskan jälkeen. Kokonaissaalis LGBTQ-urheilijoilla oli 66 mitalia. Näistä mitaleista oli 33 kultaista.
Kisoihin Pariisissa osallistui 195 urheilijaa, jotka ovat tunnustaneet olevansa LGBTQ-ryhmän jäseniä. Aiempi Tokion kisojen mitalisaali oli yhteensä 33 mitalia.
Eli voimme olla enemmän kuin ylpeitä kisamenestyksestämme!

Hesarissa 31. 07. klo 19:36 todetaan:

"Tutkijat tosin arvelevat, että korkeasti koulutettuja työntekijöitä kiinnostaa ylipäätään asua alueilla, joissa monimuotoisuuteen suhtaudutaan hyväksyvästi.

Toimenpide hidasti eurooppalaisten viisumi­hakemusten vähenemistä. Tämä tukee tutkimuksen mukaan ajatusta, että juuri avioliiton tasa-arvoinen mahdollistaminen vaikuttaa asian­tuntija­työtä tekevien muutto­haluihin."

Siinähän se tosia on ja eräs talouden menestymisen keskeinen avain, eikä perusjen ja kristillisten hopinät asian tiimoilta.

Mitä tapahtuu 9. kesäkuuta? Meneekö kehitys valtavia taka-askelia, vai onko edessämme hyväksyvämpi tulevaisuus?

Sinä voit vaikuttaa asiaan.

Tämän viikon uutinen on eittämättä ollut Vantaan kouluammuskelu. Itse pidän opettajia ainakin osasyyllisenä, sillä he eivät tunnista, joko he eivät osaa tai sitten eivät edes viitsi perehtyä koulukiusaamiseen.
On helpompi olla kollegoiden kanssa opettajainhuoneessa ja rupatella.

[IMG undefined]
Bob Fossén musikaali ja myöhemmin elokuva Cabaret sai vaikutteita pitkälti Christopher Isherwoodin, saman miehen, joka kirjoitti Tom Fordin valkokankaalle sovittaman A Single Man (2009), romanista Jäähyväiset Berliinille -teoksesta.
Isherwood, upea kirjallija, joutui kiertämään ja välttämään panettelua, kun hän seurusteli romanttisesti 30 vuotta nuoremman muotokuvamaalari Don Bachardyn kanssa (juuri tämä ikäero ruokki suuren määrän kalifornialaisia juoruja), joka jakoi hänen päivänsä ja yönsä kuolemaansa asti. He pitivät yhtä yli kolmekymmentä vuotta.
Tästä pahansuopaisuudesta huolimatta nämä kaksi ystävää kykenivät kutomaan kadehdittavan suhdeverkoston kulttuuri- ja showbisnesmaailmassa, mikä tavallaan selittää monia erilaisia asioita.

Elokuva
Vuonna 2007 sai ensi-iltansa Tina Mascaran ja Guido Santin tekemä kaunis dokumenttielokuva Chris & Don: A Love Story, jokakertoo Bachardyn ja Isherwoodin ikuisesta rakkaudesta. Se on tarinan kahdesta miehestä, "nuoresta" ja "vanhasta", jotka olivat yksinkertaisesti luotu toisilleen.
Koskettava, liikuttava, joskus hauska elokuva on todellinen rakkauden hymni, joka saa tavallisen heteromiehen, joka uskaltaa olla utelias, ällistymään.
Elokuva on loistava oppitunti ihmisyydestä.
Lisätietoja:
Don Bachardy — Wikipédia (wikipedia.org)
Christopher Isherwood — Wikipédia (wikipedia.org)

Noin kaksikymmentä vuotta sitten amerikkalaiset Hugh Nini ja Neal Treadwell menivät Dallasissa sijaitsevaan paikalliseen antiikkiliikkeeseen, jossa he olivat käyneet monesti aiemminkin. Selaillessaan Treadwell löysi laatikon täynnä vanhoja valokuvia ja törmäsi vuodelta 1927 peräisin olevaan tilannekuvaan kahdesta romanttisesti toisiiaan syleilevästä miehestä. Heidän löytönsä oli yllätys sekä itse valokuvan vuoksi että siksi, että se oli 73 vuoden jälkeen päätynyt heidän käsiinsä Dallasissa, Teksasissa. Pariskunta luuli, etteivät he enää koskaan löytäisi toista yhtä vanhaa valokuvaa.

Löytönsä jälkeen he eivät odottaneet löytävänsä enää lisää. Totuus on kuitenkin se, että he ovat löytäneet kirpputoreilta, jäämistömyynneistä ja nettimarkkinoilta valokuvia, joilla on samat aiheet aina vuodesta 1850 vuoteen 1950 (daguerrotyyppejä, lasinegatiiveja, kabinettikortteja, valokuvakopioita ja valokuvakoppien tilannekuvia), jotka kaikki on otettu aikana, jolloin tällaiset suhteet olivat laittomia. Nykyään Hugh Ninin ja Neal Treadwellin Texasissa sijaitsevassa kokoelmassa on yli 4 000 vanhaa valokuvaa 36 eri maasta.

Lukuun ottamatta muutamaa valokuvakopista otettua (koneella luotua) tilannekuvaa ja varhaista selfietä pariskunnasta peilin edessä, kuvien tekijöitä ei myöskään tunneta. Valtaosa kokoelman valokuvista on nimettömiä ja päiväämättömiä, ja ne on otettu ennen kuin kotikameroita oli saatavilla, joten on ymmärrettävää, että pariskunnat käyttivät valokuvaajia, joihin he saattoivat luottaa. Vain harvat 1800-luvun valokuvaajat ottivat muotokuvia homoseksuaalisista pareista, jkuvaajista New Yorkin Alice Austen on tunnetuin. Tämä kokoelma osoittaa, että oli monia muitakin, joita ei ole kuvattu, ja avaa samalla monia kysymyksiä siitä, mitä tiedämme ja mitä emme tiedä menneisyydestä.

Biseksuaalinen Taidemaalari ja näyttelijä Edouard Dermit (1925-1995), joka oli biseksuaalia, ja hän oli myös taitelija ja runoilija Jean Cocteaun rakastaja. Tämä adoptoi Edourardin ja teki hänestä ainoan perijänsä.

Edouard näytteli Paulia Jean-Pierre Melvillen elokuvassa Les enfants terribles (Kauhukakarat).
Komea kuin kreikkalainen patsas, hän jättää jälkeensä muiston ystävällisestä ihmisestä: kauniista ihmisestä sanan kaikissa merkityksissä.
Runoilija Cocteaun rakastajat (André Desbordes, Edouard Dermit ja tietysti Jean Marais) eivät olleet hänen rakastajiaan vain itsekkäistä ja vain omaa etua tavoitellakseen, eivät myöskään vain ihailijoina. He kaikki olivat myös lahjakkaita luovia taitelijoita.

Dermitin kaksi alastonkuvaa ovat Herbert Listin ottamia.

Kun avoimesti homoseksuaalinen näyttelijä Jean-Claude Brialy paljasti, että Yves Montandilla oli ollut homoseksuaalinen suhde ranskalaisen laulajatähden kanssa, se aiheutti järkytyksen sen aikaisessa Ranskan kulttuurielämässä. Tuo lalajatähti oli Reda Caire, eräänlainen pahamaineisen Tino Rossi* homovastike.
Vaikka Caire oli varsin "näkyvä", niin hän oli erittäin suosittuvarsinkin Marseillessa, jossa hän tapasi nuoren Montandin, joka oli italialaisen siirtolaisen satamatyöläisen (komea) poika. Sitten vuonna 1944 Édith Piaf löysi hänet Pariisissa ja otti hänet mukaan esitykseensä. Lopulta Montandista tuli suuri kansainvälinen tähti. Montandista oli tullut Réda Cairen yksityissihteeri ennen sotaa ja hän oli hänen rakastajansa yhdeksän kuukautta.

Caire opetti kouluttamattomalle Montandille paljon muun muassa laulamisesta, lavaesiintymisestä, vaatetuksesta ja sosiaalisesta etiketistä. Hélène Hazara, kulttuurikriitikko, radiojuontaja ja ranskalaisen chansonin asiantuntija, kertoi, että Montand kirjoitti muistelmissaan, että Reda Claire oli lähestynyt häntä, mistä hän oli kieltäytynyt, mutta että hänestä oli tullut tämän sihteeri.
Siis "sihteeriksi", joka tuohon aikaan osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Kyseessä oli salailuyritys, eikä Brialyn paljastus Montandin homosuhteesta tullut yllätyksenä valistuneille pariisilaisille. "Itse asiassa", kirjoittaa Hélène, "kaikki showbisneksessä tiesivät, että Montand oli ollut Cairen rakastaja.
Montandilla oli 50-luvulla tapana vitsailla homofobisesti Redasta, joka soitti hänelle eräänä päivänä ja sanoi: "Jos sinä puhut minusta ilkeitä asioita, voin kertoa tarinoita myös sinusta!". Reda Cairesta kirjoittanut toimittaja kertoo: "Eräänä päivänä Marseillessa ollessani eräs hullu vanha rouva kertoi, että Reda, joka saattoi olla petollinen, oli sanonut Montandista: ”On outoa, että poika, jolla on niin ihanat raajat, haisee jaloista niin pahalle! "
Montand oli tietysti tunnettu jäsenensä koosta; hänen vaimonsa Simone Signoret kutsui Montandia "oriksensa". Nyt jo kadonneen ranskalaisen viikkolehden Gai Piedin haastattelussa 1980-luvulla Montand myönsi harrastaneensa seksiä poikien kanssa "kuten kaikki Välimeren pojat".

* On syytä huomata, että Reda Cairen 1930-luvun lopulla esittämän hittibiisin nimi oli J'aime les femmes (Rakastan naisia).