Kulissin takaa

Tyttäreni koulussa oli tänään lauantaina avoimet ovat. Kolmen tunnin työpäivällä kuitattiin käsittääkseni opettajille vapaapäivä myöhemmin keväällä. Vanhemmillehan se tarkoittaa vaikeuksia lapsen hoidon järjestämisessä.

En millään pääse samalla aaltopituudelle koulun kanssa omasta roolistani lapseni koulutuksessa. Itse ajattelen olevani lapseni elämän paras asiantuntija hänen itsensä jälkeen sekä koulun asiakas ja rahoittaja. Koulu ilmeisesti ajattelee olevansa virantoimittaja, jonka ei tarvitse olla kiinnostunut minusta. Kuvittelisin yhteistyöstä olevan iloa molemille osapuolille mutta kuvitelmani lienee väärä.

Kävin lauantaina Helsingissä kokouksessa. Kokoustimme viihtyisässä Aleksanteri-hotellissa vanhan oopperatalon vieressä. Vanha oopperatalohan kantaa hotellin kanssa samaa kansamme syvästi rakastaman keisarin ja suuriruhtinaan nimeä. Lounas hotellin Fransmannissa oli maukas S-etukorttisuudestaan huolimatta.

Menomatkalla sattui hassu juttu. Junan lähdettyä Pasilasta sen vauhti hiljeni ja se pysähtyi kokonaan. Aamuhämärässä yritin löytää kiintopisteen ulkoa määritelläkseni sijaintimme siinä onnistumatta. Eräs matkatoveri nousi ylös, pukeutui ja meni junan eteiseen. Yhtäkkiä näen hänet hämmästyksekseni junan ulkopuolella. Kurkotan nähdäkseni paremmin ulos. Ja arvannette hämmennykseni kun huomaan junan seisovan asemalaiturissaan. Pomppaan ylös, eräs rouva kyselee, olemmeko perillä, myönteisen vastaukseni jälkeen muut matkustajat pomppaavat ylös ja poistuvat vaunusta naureskellen. Juna tuli asemalle niin pehmeästi, ettemme tajunneet sen tulleen perille. Perinteinen loppujarrutus jäi kokonaan pois. VR näyttää oppineen hotellimatkastaan.

Iranilainen vitsi eilen televisiossa kuultuna:
Mies törmää hotellin käytävässä vahingossa neitoseen.
Mies loihee lausumaan: "Mikäli sydämenne on yhtä pehmeä kuiin rintanne, tahtonette suoda minulle anteeksi".
Neitonen vastaa. "Mikäli peniksenne on yhtä kova kuin kyynärpäänne, asun huoneessa numero 110".

Jos minun isäni harjoittaisi seksuaalista väkivaltaa tytärtäni kohtaan, ilmoittaisinko siitä poliisille vai panisinko vain välit poikki isääni ja hyssyttelisin asiaa ja toivoisin parasta.

Toisaalta ymmärrän Pietarsaaren lestadiolaisia vanhempia mutta että uhreja oli niin monta ja väkivalta kesti niin monta vuotta ja siellä vaan annettiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.

On varmasti vanhemmille helpompaa hyssytellä nyt. Sitä vaikeampaa on, kun joutuu asiasta vastaamaan aikuisen lapsensa edessä.

Kai se on kuitenkin niin, että totuus on tekevä meidät vapaiksi. Aina ei tosin halua olla vapaa.

Lestadiolaisuus on minulle lapsuudesta tuttua. Oulun seudullahan l-positiivisia vilisee joka nurkassa. Äitini suvussa on lestadiolaisia ainakin neljästä eri suunnasta: esikoisia, vanhoillisia, rauhansanalaisia, pappislinjalaisia. Koulussa yksi parhaista kavereistani oli lesta. Meidän naapurit olivat niitä ja minullekin on Jumalan tervettä toivotettu heidän perhejuhlissaan.

Lestadiolaisten yhteisöllisyys on ihailtavaa sivusta katsottuna. Sillä on sitten kääntöpuolensakin.

Kahdeksanvuotias tyttäreni haluaa tätä nykyä isona opettajaksi. Ei kuitenkaan yläasteen tai lukion vaan nimenomaan ala-asteen vai mikä se nyt onkaan. Hänen mielestään yli kymmenen vuotiaat on tylsiä, kun ne vaan syö sipsejä ja juo Cokista, tytöt vaan lakkaa kynsiään ja pojat ajavat mopoilla.

Vaimoni lupasi tilata minulle Svensk damtidningin uuden vuoden lahjaksi. Onhan nyt bröllopsår ja kaikkea.

Yritin löytää Elle'ä Akateemisesta ja ärristä. Siinä olisi ollut neljäntoista sivun juttu Madeleine'stä. En löytänyt. Ostin sen sijaan levyllisen Carolan hittejä.

Stockan ale ei ollut mistään kotoisin.

Join pullon punaviiniä. Katson Sex in the Cityä. Pitäisi mennä nukkumaan.

Al Jazeerassa on komeita uutistenlukijoita.

Töissä joululoman jälkeen. Vaimo lapsen kanssa kotona, minun vuoroni uudenvuoden jälkeen. Pääseeköhän koulu koskaan maatalousyhteiskunnan työajoista eroon.

Kuuntelin Bachin Jouluoratoriota.

Katselin Bodygardin ties monettako kertaa. En näytä kyllästyvän siihen.

Luulin olevani jouluihminen, nyt ymmärrän olevani adventti-ihminen.

Onko joulu perhejuhla huolimatta siitä, että sekä perhe että juhla jäävät toteutumatta.

Hyvä, että työehtosopimus takaa kaksi ylimääräistä vapaapäivää; muuten ei ehtisikään hoitaa virtahepoja.

"Suomalainen mies haluaa vain, että olisi rauhallista ja vaimo olisi onnellinen."

Rakensin piparkakkutalon tyttärelleni. Hän koristeli sen varsin vapaamielisillä värikombinaatioilla. Teimme joulumakeisia.

Katsoimme Mamma mia-elokuvan, myös minä ensimmäisen kerran. Hauska oli. Kysyin tyttäreltäni, kuka kolmesta isäkandidaatista olisi hänen mielestään paras. Hän valitsi Harry Brightin, joka kuten tyttäreni oma isä on tylsä, hillitty, homo. Tietysti sattumaa, eikö niin.

Elämä menee menojaan. Turvallista, tasaista arkea.

Kävin Helsingissä parin päivän seminaarissa. Tilaisuus pidettiin Helsingin työväentalossa, jonka rakentamista en lakkaa ihailemasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni vierailin myös Juttutuvassa.

Yövyin Hotelli Helkassa, joka oli aiemmin NNKY:n omistama. Hotelli on tuunattu hauskasti suomalaisuutta kuvastavaksi: Finnish design kalusteet ja valaisimet, luontokuvia seinissä ja katoissa. Merkille pantakoon miellyttävä sikarisalonki.

Perjantaina työpaikan pikkujoulu. Urheiluseuran mökki vuokrattu. Ruokaa, juomaa, tanssia, sukupolvien eroa. Kotiin selvinpäin.

Lauantai rauhallinen. Skippasin erään järjestön syyskokouksen, jossa olin tyrkyllä hallitukseen. Nyt vietän iltaani Cohiban ja Taittingerin (risteily on aina elämys) sekä Krissen ja Bondin seurassa.