Half Machine Lip Moves

...soitetaanko tuota Stingin Englishman In New Yorkia oikeasti noin paljon, vai miksi olen kuullut sen jotakuinkin joka päivä jossain...

Eilen taas kuuntelemassa musiikkia Radio Orientessa, kaksi bändiä.
Ensimmäinen oli naapurikaupungista tuleva Nur Zu Besuch, sellaista aika perinteistä emo-rockia. Tokihan jokaisen kolmikymppisen rokkipoliisin pyhä velvollisuus on pilkata kaikkea emoa mutta ihan pidin musiikistaan (ja diggailin Sunny Day Real Estatea ennen kuin kukaan edes puhui mistään emosta). Oli vaan jotenkin hassua että olin selkeästi yksi vanhemmista ihmisistä yleisössä, kovin oli teinejä...
Tuli myös hymyiltyä yhtyeen varsin perinteiselle ryhmädynamiikalle, se kaunis poika oli tietysti laulaja, kitaristi taas näytti juuri sellaiselta nörtiltä joka on pääasiallinen säveltäjä ja basisti ja rumpali ovat rennosti vain "in the band" (ja rumpali on todennäköisesti se bändin hauskin tyyppi). Tämä ei siis perustu mihinkään tietoon, vain johtopäätöksiin siitä mitä näin :)

Toinen yhtye Enno Burger soitti sitten enemmän akustista poppia. Aloittivat aika pliisusti (ja tässä vaiheessa iso joukko niistä teineistä lähti pois...) mutta paransivat hyvin tahtia. Rumpali erityisesti oli hyvä.

Taas kerran, ihan kiva keikka mutta ei mitenkään mullistavan hieno.
Ja haluaisin kritisoida Radio Orienten nettisivuja siitä että eivät enää laita sinne omia selostuksiaan esiintyjistä vaan vain linkit esiintyjien MySpace-sivuille. Jotka ovat pääsääntöisesti hitaita, sekavia ja rumia.

Tuolla Varapygmi (http://varapygmi.blogspot.com/) kyseli näistä nimimerkeistä ja niiden synnystä...

Olen tuolla tainnut jossain kaukana kirjoittaakin jo jotain, mutta palataan aiheeseen:
Millikan tulee fyysikko Robert Millikanilta, joka kokeellisesti mittasi elektronin varauksen (ja sai Nobelin vuonna joku). Jossain vaiheessa kun kehitin yhteen roolipeliin hahmoa niin nappasin nimen selaamalla jotain fysiikan oppikirjaa etsiskellen hyvänkuuloisia nimiä...ja gnome cleric Millikan oli sen verran hauska hahmo että koki myöhempiä heräämisiä paikassa jos toisessakin, ja nimeä tulee sitten käytettyä nimimerkkinä myös siellä täällä, mm. täällä.
Aika ajoin tutut jotka tämän nimimerkin tuntevat tulevat sitten kommentoimaan että "tiesitkö että on sellainen tiedemies kuin Robert Millikan?" Samoin nimi on bongattu X-Filesin lopputeksteistä, oliko se nyt casting josta Rick Millikan huolehti...

Blogin nimi Half Machine Lip Moves on amerikkalaisen Chrome-yhtyeen levystä, levy on hieno sekoitus industrialia ja stoner-rockia ja nimi oli sopivan nonsense ja monimerkityksellinen otsikoksi.

Muiden ihmisten blogeja olen päätynyt kommentoimaan lähinnä nimellä hdcanis, joka on johdannainen vanhemmasta nimimerkistä (joka sekin on siellä täällä käytössä). Aikoinaan olin kirjoitellut Kirkko ja Kaupunki -lehden lukijapalstalle kaikenlaista kommentointia, joista osa jopa julkaistiin (vaikka en minkään kristillisen kirkon jäsen olekaan ollut pitkään aikaan, niin kämppisten K&K:ia luin aina kiinnostuneena). Lehdessä oli myös pakinoitsija Kerettiläinen, joka joku kerta pohdiskeli että kirkon pitäisi palkata joukko räksyttäjiä jotka kritisoisivat työn puolesta toimintaa kertoen milloin mennään metsään, tästä kirjoituksesta sitten nappasin käyttöön nimimerkin Domini Canes tai Domini Canis (latinani horjuu, mutta canes on käsittääkseni monikkomuoto) eli Herran koira...kyseessä on myös pilkkanimitys dominikaani-munkeille.
Aluksi tuolla nimellä tuli kirjoitettua lähinnä juuri reippaan provosoivia mielipidekirjoituksia, erityisesti uskonnosta ja kirkosta, sittemmin on laannuttu ja samalla alettu käyttämään sitä muidenkin asioiden parissa...
No sitten jokin aika sitten kun bloggaus alkoi kiinnostaa niin tein ensin varsin lyhytikäisen (vain parin kolmen merkinnän mittaisen) blogin nimellä Homo Domini Canis (niin, jos ette jo tienneet niin minua viehättävät hämärät ja monimerkitykselliset nimet, ja tuo sattui huvittamaan), joka lyheni sitten hdcanikseksi. Ja sitten pian lähden raapustamaan tätä blogia.

Pitkiä selostuksia vitseistä jotka luultavasti huvittavat vain minua :)

Täältä olen jo joitain selostuksia kuullut, mutta vielä on mysteerejä...mistä tulee Splenetic? Druusi? Coco? Rain?

Luin Pasi Jääskeläisen (pazi.vuodatus.net) Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin, tarinan kuuluisasta lastenkirjailijasta ja tämän kouluttamasta yhdeksän kirjailijan ryhmästä...ja kymmenennestä joka alkaa selvitellä menneisyyden saloja. Aikaisemmin en Jääskeläistä ole lukenut vaikka nimi onkin tuttu, ilmeisesti on pyörinyt Portti-lehden ympäristössä siinä vaiheessa kun en enää kyseistä julkaisua juuri lukenut ja muutenkin scifiharrastaminen jäi hyvin satunnaiseksi...

Tyylilajiksi on valittu maaginen realismi, kimuranttia ja jännittävää tarinaa ahmi innolla ja samalla taustalta nousi kiinnostavia kysymyksiä ihmisen identiteetin muodostumisesta jne. Paikka paikoin vain tuntui että se juoni oli hivenen liiankin kimurantti...hyvä joukko juonenpätkiä saatiin solmittua lopussa, ja kohtuullisen joukon kysymyksiä voi myös jättää avoimeksi, se sopii kirjan tunnelmaan, mutta oli myös joitain aihioita jotka alkoivat ja joita käsiteltiin sen verran että niiden olisi kuulunut myös päätyä jonnekin (kuten se mitä siellä Milenojen kasvimaalla oikein tapahtui...). Jäin odottamaan kirjalta paljon sellaista joka sivuutettiin täysin (myös se, että noin puolet niistä kirjan nimessä mainituista henkilöistä jätettiin vain maininnoiksi).
Ja kirja jossa käsitellään näin paljon kirjoja ja niiden kirjoittamista voi käydä kaikessa navantuijotuksessa aika väsyttäväksi, vaikka toki se oli yksi kirjan teemoista, taiteellinen kannibalismi ja sisäsiittoisuus.

Jääskeläinen käyttää kaunista kieltä jota oli ilo lukea, mutta paikka paikoin dialogi tuntui häiritsevän epätodelliselta...useammin kuin kerran mieleen nousi kysymys "puhuvatko ihmiset oikeasti noin?" "Kirjoittaisiko toimittaja tuolla tavalla Suomen Kuvalehteen?" Vaikka sen maagisen realismin nimissä voikin jättää ison joukon vaatimuksia sivuun (kuten sen Jäniksenselän pikkukaupungin merkillisen monomaanisen luonteen) niin nuo epäsuhtaisuudet tavassa miten ihmiset puhuivat häiritsivät minua.
Häiritsevä oli myös tapa jolla päähenkilön viallisiin munasarjoihin viitattiin usein mutta joita ei sitten kuitenkaan millään tavalla käsitelty pitemmälle. Kyseinen piirre jäi siten varsin pinnalliseksi ja päälleliimatun oloiseksi. Tai ehkä sillä haettiin päähenkilön, kirjoittaja itsekin, pyrkimystä abstraktoida vammansa? Ja joku (hyvä on, minä) voisi myös pohtia sitä, miksi kaikki kirjan seksikohtaukset ovat luonteeltaan varsin väkivaltaisia...mieleen tuli Johanna Sinisalon kirja Ennen päivänlaskua ei voi, jossa samaan tapaan kaikki henkilöt hyväksikäyttävät toisiaan...tässä on samaa, joskin vielä yhdenmukaisemmalla tavalla.

Yleisarvosana: hyvä ja suositeltava kirja, mutta turhauttavasti aineksia olisi ollut vielä parempaan...joka tapauksessa Jääskeläistä pitänee lukea lisää.

Kaveri mainitsi katsoneensa Stanley Kubrickin Avaruussekoilu 2001:n ja kuvailunsa mukaan sai ilmeisesti enemmän siitä irti kuin minä...ja esitti ihan järkevän kuuloisia huomioita niistä apinoista ja lopun sekoiluista. Minusta filmi on silti yhä kaunis ja ehkä aikanaan ihan kova juttu mutta...

Muutenkin Kubrick on jäänyt minulle kovin irralliseksi tekijäksi, huolimatta kaikista ylistyslauluista joita elokuvafanit ja suuri yleisö päälleen heittää. Olenhan minä niitä filmejään nähnyt nipun ja osaan arvostaa ilmiselvää elokuvantekotaitoa mutta ne ovat jääneet elokuviksi joista en suuremmin välitä. Jotenkin ne leffat jäävät jotenkin kliinisiksi, se jokin jää puuttumaan (tämä kuulostaa varmasti kerettiläiseltä mutta minusta Eyes Wide Shut on Kubrickin kiinnostavin elokuva, ainakin niistä jotka olen nähnyt).
Samanlainen olo tuli katsoessa jokin aika sitten Polanskin Vampyyrintappajia: hyvin sai sen vaikutelman että Polanski hallitsee elokuvanteon (ja Rosemaryn painajainen on yksi lempileffoistani), mutta kun se leffa muuten oli ihan paska. Ei pieni mieli ymmärrä miksi sitäkin ovat kehuneet...

Piti sitten pohtia eroa eri taiteenlajien välillä: elokuvissa kykenen paremmin arvostamaan tekijän taitoa ja pyrkimyksiä vaikka en lopputuloksesta juuri pitäisikään. Kirjallisuudessa se on jo hankalampaa, johtunee varmaan pitemmästä ajan uhrauksesta sekä lukijan aktiivisemmasta roolista, kirjan pitää pystyä paremmin koukuttamaan.
Musiikkiin taas suhtaudun niin tunnepitoisesti että minun täytyy pitää musiikista pystyäkseni sitä kuuntelemaan (ärsyttävän muzakin voi aina jättää huomiotta). On toki muusikoita joita ihan arvostan vaikken pitäisikään näiden tuotannosta, mutta nämä ovat sitten artisteja joita en kuuntele.
Tai ehkä se on se nopea iskevyys millä musiikin pitää toimia, koska esim. kuvataiteissa on sama piirre: kärsivällisyys ei riitä ihastelemaan epäilemättä ihan hyvin tehtyjä tauluja jos se je ne sais quoi puuttuu. Elokuva on taidemuotona näköjään löytänyt hyvän tasapainotilan ajan suhteen, avautuminen kestää sen verran että teknistä suvereeniutta kykenee arvostamaan mutta ei niin kauan että varsinaisen henkilökohtaisen kosketuspinnan puuttuminen alkaisi liikaa häiritä. Ehkä televisio on päässyt vielä pitemmälle tässä, siksi kai on niin helppoa koomata tuijottamassa televisiota vaikkei sieltä tulisikaan mitään kiinnostavaa...

Niin, tää oli viikonloppuna DobaCaracolin keikalla. Yhtye on kanadalainen, Montrealista, kaksi tyttöä (joista tuli aika ajoin mieleen Nylon Beat) ja taustabändi jotka soittivat sellaista etnofuusiota...afrofunkkia höystettynä ajoittaisilla vaikutteilla ympäri maailmaa. Sellaista menevää, rytmikästä, hyväntuulista musiikkia.

Ja saivat käytännössä koko yleisön jammailemaan mukana, tanssimaan jne. Hyvä keikka, suosittelen lämpimästi.

Luin tuossa Samuel Delanyn novellikokoelman Tales of Neveryon, ja heti heräsi kysymys että miksi en ole Delanya lukenut aiemmin.

Samuel Delany on näitä kirjailijoita jonka nimeen törmää säännöllisesti scifi-piireissä, yksi merkittävimmistä mustista scifikirjoittajista ja yksi merkittävimmistä homoista scifikirjoittajista (ja musta homo scifikirjoittaja -kategoriassa luonnollisesti täysin suvereeni...tiedän yhden toisen, pienen piirin omakustannuskirjoittajan :) ) Ja on pitänyt jo pitkään lukea jotain häneltä mutta jotenkin ei ole tullut vastaan.

Tales of Neveryon on vuonna 1978 kirjoitettu viiden novellin kokoelma joka sijoittuu epämääräiseen fantasiamaailmaan joka voisi kai olla meidän maailmamme esihistoria (vähän niinkuin Robert E. Howardin Conan-tarinat). Tosin Delany on kommentoinut että kaikki nuo tarinat sijoittuvat nykyaikaan, ja todellakin tarinoiden allegorisuus on vielä selvemmin esillä kuin vaikkapa C.S. Lewisin Narnia-sarjan kristillinen sanoma...tarinoissa ei varsinaisesti tapahdu paljoa (ainakin jos on perinteiseen fantasiakirjallisuuteen tottunut), enemmän ne ovat pohdintaa ja keskustelua. Conan Barbaari kohtaa Sigmund Freudin, kulttuuriantropologialla yms. höystettynä.

Ja vaikka se allegorisuus onkin kovasti päällekäyvää niin lopputulos on kiinnostava, sivuja kääntää innoissaan ihmetellessä mille poluille tarina vääntyy seuraavaksi. Käytetty kuvasto on myös hyvin väkevää, tarina siitä kun punainen laiva jonka miehistönä on vain naisia saapuu Noreman kotikaupungin satamaan on hieno, samoin kuin Ravenin kertoma feministisesti tulkittu versio Raamatun syntiinlankeemuskertomuksesta tai Gorgikin ja Small Sargin BDSM-suhde...

Lisää pitää lukea.

Viime aikoina olen pohtinut Dingoa. Oletan, että suurin osa heistä jotka olivat Suomessa jonkinlaisessa tietoisuuden tilassa 80-luvun puolivälissä muistavat Dingo-hysterian. Miksi Dingo nousi siihen asemaan kuin nousi? No, oliko sitä ennen tehty Suomessa kunnollista pop-musiikkia jonka kohdeyleisö oli ensisijaisesti teinitytöt (ja jonka esittäjät näyttivät Duran Duranilta ja jälkiviisaasti pohdittuna manga-hahmoilta...)?
Minä luonnollisesti inhosin tuolloin Dingoa koska niin piti tehdä jos ei ollut alle 16-vuotias tyttö (ja kaikkihan tietävät että kaikki mistä teinitytöt pitävät on automaattisesti huonoa, tästä periaatteesta ei lipsuta). Jälkeenpäin olen ehkä pakotettu tunnustamaan että oli niillä joukko ihan hyviä kappaleita...
Dingon isoutta selittää myös neitseellinen maaperä, vastaavaa ilmiötä ei ollut aiemmin koettu joten se lähti myös ruokkimaan itseään. Maailmallahan tuota oli tapahtunut, esim. Elvis ja Beatles joiden edessä kirkuvat teinitytöt pyörtyilivät. Jälkeenpäin ei ole uutta Beatlesia tai Dingoa tullut, fanituskulttuuri on jakautunut useampaan kohteeseen.

Fanituskulttuuri on levinnyt kirjallisuuteen, ja kun sellaista ei ole aiemmin nähty niin ilmiö on saanut suhteettomat mittasuhteet. Puhun nyt tietysti Harry Potterista. Kuten tällaisiin ilmiöihin kuuluu, on valitus ja ilmiön pilkka myös valtava eikä monesti edes kohdistu millään tavalla itse kirjoihin...sillä kaikkihan tietävät että kaikki mistä teinitytöt pitävät on automaattisesti huonoa, tästä periaatteesta ei lipsuta.
Ilmiön kiinnostavin kysymys ei ole se, miksi Potter, vaan se miksi kukaan ei ehtinyt aiemmin, tai ei samassa mittakaavassa (sarjojen ja jatkotarinoiden ilmestymisen ympärille on ajoittain muodostunut jotain pienimuotoista, mutta ei mitään vastaavaa). Musiikissa ilmiö on jo tuttu, jossain määrin myös tv-sarjojen ja elokuvien piirissä (tosin esim. Star Trek -fanikohderyhmä on ennemmin nuoret miehet, mikä selittänee kyseisen fanikulttuurin ajoittain epäterveen obsessiiviset piirteet).

Yksi huomionarvoinen seikka on se, että uusien julkaisujen ilmestyminen on Tapahtuma. Perinteisesti nuortensarjat ovat keskittyneet määrään, joitain Neiti Etsiviä on kymmeniä ja niitä vain ilmestyi tasaisesti sen kummemmin ilmoittelematta, ja kaipa ne ihan hyvin kävivät niinkin kaupaksi. Mutta odottiko kukaan uutta Neiti Etsivää kuin tulevaa joulua?
Toinen pohdittava seikka on Internet. Lukeminen on harrastuksena varsin yksinäinen, joten kollektiivisuuden tunnetta ei helposti synny. Netti on kuitenkin muuttanut tilanteen, yksittäiset fanit pääsevät helpommin kosketuksiin toistensa kanssa, keskustelemaan ja antamaan oman osuutensa fanikulttuurin kehittymiseen. Pienessä määrin tätä on jo nähty (esim. se Star Trek...samoin Marion Zimmer Bradleyn Darkover-sarja on huomionarvoinen vahvan fanikulttuurin vuoksi), mutta netti on tehnyt tästä kaikesta niin paljon helpompaa, ja näin ollen suurempaa.
Kuten kavereilleni totesin, olennainen osa Harry Potter -kokemusta on ostaa se kirja julkaisupäivänä ja kun se on luettu mennä nettiin keskustelemaan siitä.

Harry Potter -ilmiön yhteydessä on mainittu havainto, että (ainakin Yhdysvalloissa, mahdollisesti myös muualla) vaikka kirjojen kokonaismyynti on pysynyt jokseenkin samalla tasolla niin se on keskittynyt yhä pienempään joukkoon kirjoja, suuret bestsellerit myyvät enemmän kuin ennen mutta ne muut entistä huonommin. Harry Potterinkaan lukijat eivät valtoimin joukoin ole rynnänneet lukemaan muita kirjoja. Jotkut (epäilemättä kateelliset jästit ja surkut) syyttävät Potter-sarjaa tästä ilmiöstä, mutta onko Harry Potter syy vai oire?

Alison Bechdel pohti tätä samaa asiaa sarjakuvassaan Dykes to Watch Out For (jonka te kaikki sivistyneet lukijani toki tunnette, tunnettehan?), riippumattoman feministisen kirjakauppa Madwimminin muodossa. Harry Potter -ilmiö oli käsittelyn aiheena sielläkin, mutta suurempaa huomiota kohdistettiin suuriin kirjakauppaketjuihin ja nettikauppaan (Amazonista käytettiin salanimeä Medusa), jotka ajavat pienet riippumattomat kirjakaupat pois markkinoilta. Ja me asiakkaat olemme valmiita luopumaan laajasta ja monipuolisesta valikoimasta etsiessämme helppoutta ja halpoja hintoja, sillä mitä syytä suurien ketjujen on ylläpitää hyviä valikoimia, kun saman tilan voi käyttää suurempaan määrään harvempia nimikkeitä, jotka myyvät nopeasti ja kun eivät enää myy, ne palautetaan hävitettäväksi kustantajalle.
Yhdysvaltojen on kommentoitu olevan suuressa määrin yhtenäiskulttuuri, jossa kaikki katsovat samoja tv-ohjelmia ja elokuvia, kuulevat samaa musiikkia ja lukevat samoja kirjoja. Alakulttuureja toki on, mutta nekin ovat tiukemmin rajattuja ja tiettyyn alakulttuuriin kuuluvan Kuuluu toimia tietyllä tavalla, kuunnella sopivaa musiikkia ja lukea oikeita kirjoja. Rajanylittäjiä ei katsota hyvällä. Koulussa kaikki lukevat ne samat kirjat...tässä mielessä ei ole yllättävää että yksittäinen arvostettu suosittelija, kuten Oprah Winfrey, tai voimakkaan fanikulttuurin synty, kuten Harry Potterin tapauksessa, pystyy nostamaan kirjoja bestsellereiksi mutta ne jotka jäävät huomiotta helposti pysyvät jatkossakin huomiosta sivussa.

Nettikauppa on teoriassa hyvä tapa löytää niitä harvinaisempiakin nimikkeitä, mutta ongelma onkin siinä että sieltä yleensä löytää vain sen mitä etsii. Kun keskustelin nettikaupasta yhden kaverini kanssa, hän mainitsi sen hyvän jännityksen mikä syntyy odotellessa sitä tilausta. Itse taas sanoin arvostavani enemmän sitä hyvää metsästysfiilistä joka syntyy kolutessa epämääräisiä pieniä kauppoja ja löytäessä sen nimikkeen jota on etsinyt parisen vuotta...ja kaikkia niitä jännittäviä harhapolkuja joita etsimisen yhteydessä löytyy. Musiikin kannalla jos en koluaisi pieniä hämäriä levykauppoja en olisi ikinä kuullutkaan MCH Bandista, Esplendor Geometricosta tai Karen Daltonista. Ja musiikkia on paljon helpompi kokeilla netistä kuin esim. kirjoja...
Sama ongelma on mainittu myös nettideittailun yhteydessä: jos ei satu löytymään juuri sitä täydellistä etsittyä tapausta niin sitten voi etsiä uuden, yksi virhe tai edes odottamaton piirre on riittävä syy hylkäämiseen. Toki Internet on hieno asia, mutta myös ongelmallinen; meritie Intiaan on niin helppo kulkea että se maapläntti siinä matkan varrella jää huomaamatta.

Katsoinpa tuossa leffan Madagascar, siis sen jossa joukko eläintarha-asukkeja ajautuu villiin viidakkoon...tarina ei itsessään ollut kummoinen, mutta kiitettävä annos irtovitsejä löytyy (erityisesti pidin pingviineistä) ja leffa myös näytti hyvältä, realismiyritysten sijaan oltiin lähdetty hienon tyyliteltyyn kuvastoon, joista tulivat mieleen vanhat lyhytanimaatiot, Chuck Jones, Tex Avery jne.
Ääninäyttelijät (mm. Ben Stiller, David Schwimmer, Sacha Cohen...) tekivät mainioita rooleja myös.

Kävin katsomassa myös uusimman Harry Potterin (kesähelteillä halusi ilmastoituun elokuvateatteriin), ja myöhemiin siitä kavereiden kanssa puhuessa tuli mieleen että haluaisin kovasti kuulla miten Dolores Umbridge on dubattu eri kielille. Potterissa on yllin kyllin eksentrisiä hahmoja jotka suorastaan vaativat hillitöntä ylinäyttelemistä, niin Emma Thompsonin Trelawney kuin Alan Rickmanin Snape toimivat, mutta tuo Imelda Stauntonin Umbridge on kyllä huippu (valitettavasti pääosat, kuten Radcliffe Harryna, eivät mahdollista moista irrottelua).

Mieleen leffaa katsoessa tuli pätkät joita näin Disney-leffojen ääninäyttelijöistä, nämä pätkät kun tapaavat olla hillittömän hauskoja...koska samaan tapaan kuin kiinnostavan näköinen animaatio yleensa vaatii realismin ja anatomian venyttelyä, niin toimiva animaatiodubbaus tapaa vaatia hillitöntä ylinäyttelemistä, massiivista elehtimistä ja niin edelleen. Ja eräskin näyttelijöistä (taisi tehdä Hessun roolin) kommentoi kuinka hauskaa näyttelijälle on päästä kerrankin kunnolla "chew up the scenery", tehdä asioita jotka eivät normaalissa filmissä ole sallittuja.

Ja mieleen heräsi myös yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä elokuvarooleista, Vincent Price professori Ratiganina valitettavan aliarvostetussa Disney-animaatiossa Basil Hiiri - Mestarietsivä. Elokuvasta tulee heti sellainen fiilis että sekä Pricellä että animaattoreilla on ollut hillittömän hauskaa keksiä entistä pahiksempia poseerauksia, vuorosanoja, tapoja korostaa Ratigania silti tasapainoillen hienosti kabareen ja aidon uhan välillä.

Varapygmin blogissa (http://varapygmi.blogspot.com/2007/07/sama-nimi-eri-styke-i-want-you.html) oli keskustelua eri kappaleista joilla on sama nimi, tyyliin sekä Metallica että U2 sekä lukuisat muut ovat päättäneet tehdä kappaleen nimeltä One. Siinä vaiheessa kun tarkistin Ylen hakemistosta (http://www.yle.fi/aanilevysto/firs2/index.php), että Rakkauslaulu-nimisiä kappaleita on tehty 35 erilaista (tunnistin Juliet Jonesin Sydämen ja Tarharyhmän kappaleet, ja joistain muista esittäjän) niin heräsi kysymys puutteellisesta mielikuvituksesta (ja voi vain kuvitella montako Love Song -kappaletta on olemassa...). Nirvanan Smells Like Teen Spirit on kuitenkin osoittanut että varsin älyttömällä nimellä voi päästä listahuipulle...

Houkuttavaksi ajatukseksi nousi sitten idea valita joku niistä omituisemmista kappalenimistä ja tehdä sen ympärille aivan uusi kappale. Joten jos kiinnostusta löytyy, niin tässä on pieni lista kappaleista joiden käyttöä en ole sen kummemmin tarkistanut mutta heitän silti villin veikkauksen että niihin yhdistyy tasan yksi kappale.

- M.A.Numminen: Lempäälän tärkeimmät päätökset 1992
- Ultra Bra: Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat
- Sielun Veljet: Hovimestari ja hymyilevät käärmeet
- Juice Leskinen: Puhelinpylvään henkinen elämä
- Sonic Youth: Satan Is Boring
- Pansy Division: Cowboys Are Frequently Secretly Fond of Each Other
- Moloko: Where Is the What If the What Is in Why?
- David Bowie: London Bye Ta Ta
- Nico: Janitor of Lunacy
- Noel Coward: Don't Let's Be Beastly to the Germans
- They Might Be Giants: Youth Culture Killed My Dog
- Dinah Washington: Big Long Sliding Thing
- Shirley Collins: All Things Are Quite Silent
- Current 93: The Seven Seals Are Revealed at the End of Time as Seven Bows: The Bloodbow, the Pissbow, the Painbow, the Faminebow, the Deathbow, the Angerbow, the Hohohobow
- Punish Yourself: Lucifer Burger 666% Fat
- Lee Hazlewood: Dolly Parton's Guitar
- Thinking Feller's Union Local 282: Rampaging Fuckers of Anything on the Crazy Shitting Planet of the Vomit Atmosphere
- The Crystals: He Hit Me (It Felt Like a Kiss)
- Television Personalities: I Know Where Syd Barrett Lives
- The Fall: Why Are People Grudgeful?

Myönnetään, että suurempi haaste olisi löytää The Fallilta kappaleen tai levyn nimi jonka joku muukin on käyttänyt...ja yhtyeiltä joiden nimi on Thinking Fellers Union Local 282 tai They Might Be Giants voi odottaa myös kappaleiden nimissä ja sanoituksissa tiettyä kepeyttä.
The Crystalsin kappaleennimi on kaikessa groteskissa perversiossaan ehkä kuitenkin se kaikkein hienoin (kaikki kunnia The Smithsille, mutta 60-luvun alun tyttöryhmät tekivät jo samanlaista kieroutunutta doom-poppia 20 vuotta aiemmin JA musiikista huolehti Phil Spector).

Ja erikoismaininta blogini nimikkoyhtye Chromelle, ohessa levyjen Alien Soundtracks ja Half Machine Lip Moves kappalelistat:

Chromosome Damage
The Monitors
All Data Lost
SS CYGNI
Nova Feedback
Pygmies in Zee Dark
Slip It to the Android
Pharoah Chromium
ST 37
Magnetic Dwarf Reptile

TV As Eyes
Zombie Warfare (Can't Let You Down)
March of the Chrome Police (A Cold Clamey Bombing)
You've Been Duplicated
Mondo Anthem
Half Machine Lip Moves
Abstract Nympho
Turned Around
Zero Time
Creature Eternal
Critical Mass