Half Machine Lip Moves

Jatketaan pohdintoja edellisestä kirjoituksesta...

Oma alkututustumiseni Throbbing Gristleen tuli mutkan kautta, olin kuunnellut enemmän myöhäisempiä akteja kuten Cabaret Voltairea, Einsturzende Neubautenia yms. joille TG oli vaikuttajana, ja nimi oli tuttu ennen kuin olin edes kuullut mitään (ja Genesis P-Orridgen asema industrialin grand old damena oli tullut vastaan parilla vierailulla muiden levyille).
Second Annual Report olikin musiikillisesti aika pitkälle sitä mitä odotin, taaksepäin katsottuna kun se on TG:n levyistä se merkittävin niin se on myös lainatuin ja ikääntynein. Aika on saavuttanut sen, puhdas teollisuusmeteli ei enää hätkähdytä (niin ei myöskään sarjamurhaajista laulaminen, flirttailu natsiestetiikan parissa, tamponit ja peräruiskeet keikoilla jne...). Toki esim. Slug Bait on yhä epämääräisen pelottava...

Myöhemmät levyt olivat jopa jossain määrin masentavia, ne kuultuaan tuli sellainen olo että kaikki merkittävä musiikissa oli jo tehty, missään ei ole mitään mieltä...(Young Marble Giantsin minimalistinen pop sittemmin pelasti murheen suosta)

Throbbing Gristle edustaa minulle punk-estetiikkaa parhaimmillaan. Kukaan ei osaa soittaa mitään (Genesis on varmasti huonoimpia levyttäviä laulajia ikinä, joskin varsin mainio huutaja) ja se on olennainen osa kokonaisuutta ("what's the point in playing the same thing again and again?"). Osataan olla yhtäaikaa räävittömän hauska, emotionaalisesti vaikuttava ja taiteellisesti kiinnostava. Industrial Records on omalla tavallaan jopa profeetallinen, se oli nimenmukaisesti parodiaa musiikkiteollisuudesta, ja myös lehdistö sai oman osuutensa pilkasta tarttumalla iloisesti kaikkiin koukkuihin mitä TG vain tohti heittää, ja TG tohti.

Vaikka moni seuraajansa onkin tehnyt yleisesti ottaen parempaa musiikkia, niin kukaan ei ollut yhtä fiksu.

Throbbing Gristle on niitä yhtyeitä joilta jokainen musiikista kiinnostunut tarvitsee vähintään yhden levyn mutta kukaan ei tarvitse niitä kaikkia...tuotanto kun on sen verran massiivinen (yhtye nauhoitti jotakuinkin jokaisen keikkansa ja julkaisi ne kaikki äänitykset...)

Kommentit yhtyeen neljästä "varsinaisesta" levystä:
Second Annual Report: Vaikka sekä käytetty äänimaailma että termi industrial music ovatkin olleet käytössä jo aiemmin, tätä levyä voidaan pitää industrialin lähtölaukauksena (julkaisupäivä 3.9.1977 on ystävällisesti kirjoitettu levyn kanteen). Ehdottoman merkittävä levy, joskin valitettavasti ei kauhean kuunneltava...nykypäivänä puhuttaisiin dark ambientista. Kuvaavaa on että kun levystä otettiin uusintapainos niin koko hoito oli käännetty soimaan lopusta alkuun, ja satunnainen kuuntelija tuskin huomasi mitään outoa...on levyllä toki hetkensä. CD-julkaisun valopilkku on kuitenkin lisäraitoina liitetty single Zyclon B Zombie/United joista United muodostui jopa pienimuotoiseksi klubihitiksi (siinä on jopa tanssittava rytmi!)

D.O.A. on suosikkini TG-levyistä, levyllä on siirrytty pois puhtaasta ambientista ja mukana on kaikenlaista materiaalia...lopputuloksena sekava mutta ehdottoman hauska levy (muistettakoon, että TG on huomattavasti humoristisempi kuin juuri kukaan seuraajistaan industrialin parissa...). Mukana on esim. raita Death Threats joka koostuu yhtyeen puhelinvastaajaan jätetyistä viesteistä...ja CD:ssä on mukaan liitetty taas kerran hieno single, We Hate You Little Girls/Five Knuckle Shuffle.

20 Jazz Funk Greats: Levyn nimi on reipashenkisen harhaanjohtava, niin myös levynkansi joka tavoittelee sliipattua lounge-tyyliä...mutta jotta vitsi olisi vielä monimutkaisempi, ei levy olekaan infernaalista teollisuusmeteliä vaan yhtyeen helpoimmin kuunneltava tuotos (suhteellinen käsite). Mainio ja tasapainoinen kokonaisuus, niinpä moni pitää tätä TG:n parhaana levynä. Ja hämmentävästi TG on loistava single-yhtye, mukaan liitetty Discipline/Discipline -single on taas hieno.

Heathen Earth on viimeinen varsinainen levy, edellisen tapaan tasapainoinen kokonaisuus. Tässä vaiheessa Throbbing Gristlen ympärillä liikkuvat artistit (mm. Cabaret Voltaire, Clock DVA, Nurse With Wound, Whitehouse, Human League...) olivat jo ehtineet kehittää soundia omiin suuntiinsa ja kaikki eivät TG:n valittuun suuntaan olleet tyytyväisiä (mm. Whitehouse kritisoi Heathen Earthia disco-levyksi). TG alkoi rakoilla "musiikillisiin erimielisyyksiin", ja operaatio TG julistettiin päättyneeksi kesäkuussa 1981 (toisin kuin moni muu pienlevy-yhtiö, TG:n Industrial Records panosti tarkkaan dokumentaatioon).

Tosin nyt reilun parinkymmenen vuoden ja sekalaisten omien projektien (Psychic TV, Coil, Chris&Cosey) jälkeen operaatio TG, Phase Two on taas aloittanut toimintansa. Yhtye ylpeilee yhä sillä että 30 vuoden aktiivisen musiikinteon jälkeen eivät vieläkään osaa soittaa instrumenttejaan...

Maailman kaikista kappaleista tänään soi itsepintaisesti päässä KISSin God of Thunder. Dättättättättättädää dättättättättättättää...

Tällaisina hetkinä sitä on ylpeä itsestään.

Tänään piti mennä Gogol Bordellon konserttiin mutta olivat peruneet...joku helvatan Madonna oli kutsunut ne festivaaleille Lontooseen. Huarrrat!

Lauantaina olin paikallisen yliopiston järjestämällä UniFestilla, muutamaa bändiä satunnaisesti kuulin, pitemmän aikaa Bitch Alertia (joiden soundcheckin aikainen "onneksi kukaan täällä ei ymmärrä suomea"-linjainen huutelu oli viihdyttävää...), Alien on Strikea (Tarantino-henkistä surf-kitarointia, ei oikein iskenyt) ja No Authoritya (ska-punkia, hauskaa mutta oli niin myöhä että väsy painoi).

Varapygmi (http://varapygmi.blogspot.com/) tätä pohdintaa aloitti, minä innokkaana sarjakuvaintoilijana aloin myös pohtia. Eli mikä on ollut joskus se kaikkein kovin juttu.

1. Aku Ankka
Epäilemättä monelle tuttu alma mater, Akkaria olen lukenut niin kauan kuin muistan ja luultavasti kauemmin. Akkari oli hyvä syy opetella lukemaan ennen kouluunmenoa...vaikka 80-luvun Aku Ankka ei mitään kultakautta elänytkään niin silti paljon on noita muistoissa, joskus pelottavankin paljon...eräskin kerta huomasin olevani tosi hyvä muistamaan Aku-taskukirjojen kansien taustavärejä. Ja kun mailailin sarjakuvapiirtäjä Roberta Gregoryn (palaamme häneen myöhemmin) kanssa tämän isästä joka oli Gold Key –artisti 60-70-luvulla, katseltuani Inducks-tietokannasta tämän tekemiä tarinoita niin kumman hyvin tulivat mieleen (kyseinen henkilö kuului nk. tusinapiirtäjien joukkoon, piirtäjänä ei kummoinen mutta kirjoitti varsin sujuvia ja sympaattisia lyhyttarinoita).
Aku Ankka on se johon kaikkia muita kulttuurituotteita verrataan, se on lähtökohta. Ja joskus muita tulkitaan ankka-vinkkelistä käsin (kuten eräskin kerta kun selitin Beckettin Waiting For Godot –näytelmän käyttäen rinnastuksena Barksin Roope-setä-tarinoita...).

2. Belgia-ranskalainen koulukunta
Käytän kattavaa nimitystä koska yksittäisiä suosikkeja ei ollut tai ne vaihtuivat liian kovaa tahtia, mutta puhe on Asterixista, Lucky Lukesta, Tintistä jne. Synnyin liian myöhään jotta olisin osunut varsinaiseen Ranska-aaltoon 70-luvulla, joten Asterixit ja muut on luettu albumeista ja myöhemmin divareista haalittu Non Stopeja, Ruutuja yms.
Asterix oli ensimmäinen iso suosikki, joskin Lucky Luke oli hyvä myös...sitten tuli Franquinin sarjat, erityisesti Niilo Pielinen...Tintti oli pienempänä „ihan kiva“ mutta arvostus on kasvanut vuosien varrella. Niin, ja myöhemmin Valerian, Yoko Tsuno, Peyon ja Macherotin sarjat, Natasha...näitähän on. Non Stop on ainakin minusta kokonaisuutena paras Suomessa julkaistu sarjakuvalehti, suosittelen jahtaamaan divareista.
Palaamme tähän myös myöhemmin...

3. Marvel-sarjakuvat. Ryhmä X, Ihmeneloset, Hulk, Hämähäkkimies, Daredevil jne.
Nämä olivat esimurrosikäiselle minulle kova juttu, Ryhmä X toki kaikkein kovin. GLBT-sarjakuvaharrastajien maililistalla, johon kuulun, on usein pohdittu että onko erilaisten supersankariryhmien seikkailuja kuvaavat sarjat suositumpia glbt-ihmisten keskuudessa kuin yksittäisten sankarien tarinat (painotus tuntuu olevan sinne päin) ja miksi (suurempi henkilövalikoima ->laajempi erilaisuuksien representaatio?).
Innostus lopahti myöhemmin mutta nykyään lueskelen noita valikoiden, kyllä siellä on yhä kiinnostavaa materiaalia yllin kyllin, erityisesti DC:n puolella (joka ei pienempänä juuri kiinnostanut). Esimerkiksi pari nimeä johon palaan kohta (hmm, ehkä tämä jotakuinkin kronologinen etenemistapa ei olekaan niin kauhean hyvä, kun kiinnostukset etenevät rinnakkain aaltoillen).

4. Enki Bilal: Jumalaton näytelmä
Pikkuhiljaa pieni minä alkoi etsiskellä uusia uria, ja yhden kaverin suosituksesta tuli löydettyä tämä, ykkösosa Bilalin Nikopol-sarjaa. Raaka, outo, rupinen scifi-visio. Sarjakuva voi olla tällaista? Sinänsä linkkejä ylempään kakkosvaikuttajaan, erityisesti Valerianiin, mutta silti jotain uutta ja erilaista. Samalla tuli sitten ihastuttua muutamaan muuhun aikuisempaan ranskalaiseen sarjakuvaan, Sokalin Ankardoihin, Didier Comesiin, Hugo Prattin Corto Malteseen...mutta Bilal pääsi kolauttamaan vielä suhteellisen viatonta mieltä ihan uudella tavalla.
Tosin on sanottava, että Bilal-innostus lopahti myös suhteellisen nopeasti kun alkoi löytyä kaikenlaista muuta...

5. Los Bros Hernandez: Rakkautta ja raketteja
Noiden jälkeen hieno löytö oli suomennettu albumi Jaimen tarinoita joukosta kalifornialaisia punkkareita. Sarjakuva voi olla myös tällaista? Erityisesti noissa varhaisissa Jaimen tarinoissa vaellellaan sujuvasti realismin, fantasian ja seikkailun välillä, koko sotku tarjoiltuna mainiolla huumorilla ja vakavuudella, ja oikean tuntuisilla henkilöillä. Aikanaan näitä on tullut sitten luettua enemmänkin, myös velipoika Gilbertin tarinoita.

6. Suuri Kurpitsa, Kannus, Sarjari, Tähtivaeltaja, Kemi-albumit yms.
Kolmas merkittävä „sarjakuva voi olla tällaista“-kolahdus tuli sitten suomalaisten pienlehtien muodossa. Aluksi scifiharrastaja katseli kaikenlaisia outoja kuvia sieltä Tähtivaeltajan sivuilta, sitten kirjastosta tuli haalittua noita muita julkaisuja...
Säännöt lensivät lopullisesti ulos ikkunasta, epäkaupallinen punk-henki, reipashenkinen häröily ja tee-se-itse-estetiikka vetosivat murrosikäiseen. Pekka Manninen oli jumala ja muitakin hyviä oli.

7. Alan Moore&Dave Gibbons: Watchmen, Grant Morrison&muut: Doom Patrol ja Animal Man
Hernandezin veljekset ja Millerin Daredevil olivat antaneet jo vihjeitä että ehkä siellä Ameriikan mantereella tehdään huomionarvoisia asioita (vaikka nuo mainitsemani kaikki brittejä ovatkin). Jopa supersankarien piirissä. Mooren dekonstruktio ja Morrisonin reippaan surrealistinen (mutta silti omalla tavallaan vakava) pilkka muuttivat käsitystä supersankarigenrestä, ja auttoivat herättämään kiinnostusta...molemmat ovat tehneet paljon muitakin ansiokkaita teoksia, samoin kuin Neil Gaiman, Pete Milligan, Sam Kieth, Ted McKeever ja kymmenet muut myöhemmät löydöt ja intoilun kohteet.

8. Roberta Gregory: Naughty Bits
Sen lisäksi että Gregory of glbt- ja feministisarjakuvan pioneeri, Naughty Bits on myös tavattoman hauska-ja-älykäs sarjakuva. Ja nykyään aina kun joku alkaa muistella 60-lukua niin minulle tulee mieleen se tarina jossa päähenkilö Bitchy Bitch hankkii teininä laittoman abortin...(ja vaikka itse onkin ehdottoman poliittinen taiteilija, arvelen että ne varsin parodistiset kuvaukset 70-luvun liikehdinnästä ovat kaikkein todenperäisimpiä).
Naughty Bitsin, vaikka hieno onkin, nostan kuitenkin esille lähinnä kuvaamaan vaihetta sarjakuvaharrastuksessa, eli kasvavaa nettisurffailua. Nettisivujen, maililistojen, messageboardien jne. avulla tuli tutustuttua isoon joukkoon kiinnostavia sarjakuvia, joista osa jopa oli niillä listoilla tai vastaili sähköposteihin yms. Ja listoilta kuuli mikä oli seuraamisen arvoista sarjakuvan valtavirrassa (Milliganin X-Statix! Simonen Birds of Prey! Pari esimerkkiä mainitakseni) ja sarjakuvien ulkopuolellakin („Onko Star Wars: Phantom Menace fasistista propagandaa vai vain väkivaltakarkkia lapsille?“). Tai sitten vain keskustelua siitä mikä on Carlan lapsen nimi tai kuinka korkea HI-viruscount Joella on.
Internet epäilemättä sirpaloi kenttää, mutta toisaalta se myös luo sellaisia yhteyksiä joiden muodostuminen olisi muuten mahdotonta.

Hmm, ei yhtään sarjakuvastrippiä. No, yksikään ei ole ikinä ollut Se Paras Juttu Maailmassa vaikka toki niitä on tullut luettua paljonkin.
Ja mikä on tällä hetkellä Se Paras Juttu? No, Carla Speed McNeilin Finder on loistava, ja Andy Runtonin Owly, ja muutama kiinnostava sarjakuvablogi joihin olen täällä aiemmin heitellyt linkkejä...

The flames followed maintained Joan of the elbow, while it came, by not leading a moon via the darkness, so that tecwrakjsme ' No. keeps, no bright individual, so that he takes it to much via this kapnw ' Oy ' s harms.
It has said je"suis fatigued by the war, I wants the kind of work, which was before necessary, a nuptiale dress or something space bar, which I still envy my prisme ' references."
Well I am eytyhi ' s for I hear that you this kind, you speak white I you watched out on each day and at something with yearns of winning over cold this and irwj!' only THERE.
"and those are you?" he spoke sternly also under the tobacco ", because I am fire" it answered "and her isolation, I likes likes your pride."
"after it the fire makes your body cold weather, would have you the mine at the sleeve to give,", by saying, what within climbed, so that it is its one, so that he is its daughter-in-law alone.
And deeply at its glowing heart it took the dust of Joan of the elbow, and highly over received nuptiaux it hung the cinder its nuptiale of dress.
It was deeply it taken at its glowing heart the dust of Joan of the elbow, and afterwards you take clearly, if it were fire, OH thereafter which is necessary that she is from wood.
Evle ' I THERE its concentration evle ' I THERE its cry evle ' I THERE the honour in its eye. Is it Langzeiti for the affection and the light, but this necessarily which come so hard and the OH so bright?

Leikin hieman Altavistan Babelfishilla (http://world.altavista.com/tr), tuo on Leonard Cohenin Joan of Arc käännettynä järjestyksessä englanti-kreikka-ranska-saksa-englanti. Ei aavistustakaan mistä tuo "envy the prisme references" tuli (alkuperäinen teksti löytyy mm. http://www.leonardcohenfiles.com/album3.html#27 )

Ja sama teksti toiseen suuntaan, samat kielet:

Did the flames follow now this Joan of elbow, while it has come, they go up from the dark? a moon you keep luminous their preparation, a person, he receives from this night a lot rauchige.
With it has said "that I am the war, it wishes tired the type of work that I had front, a marriage of behavior or something that knows is, later that djogkw'netaj my appetite to be reported.
I am well eytyhi's you I hear in this way it speaks, you know that I have made the attention you go up a one day and gain such something in with yearns, a cold and only Heldin.
"and the one that is you? it has spoken sternly to this under this it smokes. "because, I am the fire, I have answered this," and I like, like your einsamkeit alone I your pride.
"then, abfeuern, you leave the cold of your bodies, you I will give the shaft in the influence, he will not be, the one that says that amounts to the interior this, for should it is, despite his must.
And deep in in his kayti'n heart it has intensely taken the dust Joan of elbow and in the marriage entertained that has hung the ash the marriage of their behavior.
He was deep in in his kayti'n heart that it has taken the dust Joan of elbow, and this it has included obviously while it is the fire, that oh it should then it is in the timbers -,
this. I have seen his Wince, I have seen his cry, I have in seen the fame in his eye. In deed I later loves and does he turn on, does seek nevertheless if inhumanly it should does come, and OH - luminous thus?

"I will give the shaft in the influence"? Que? Joskin "With it has said "that I am the war,"" on oikeasti ihan kiinnostava uusi näkökulma...

Niin, viime päivinä on jututtu kuuntelemaan aika paljon tuota Leonard Cohenin Songs of Love And Hate -levyä. Jonka pitäisi olla talvilevy...useampi viittausta joulukuuhun ja tunnelmaltaan myös yhtä valoisa kuin talvipäivänseisaus. Ulkona on kylmä, minulla on kylmempi.

Minäköhän vuonna olin viimeksi pride-marssilla? Tai osallistuin millään tavalla koko tapahtumaan? On siitä jo muutama vuosi ja silloinkin taisin lähinnä piipahtaa puistojuhlassa sanomassa paikallaoleville tutuille hei...en ole koskaan paraateista, minkäänsorttisista, pitänyt ja tapaan ahdistua suurissa väkijoukoissa joten varsinaisella marssilla olen ollut, mitä, kerran?
Suurin osa kavereistani on kuitenkin heteroita, matkustellessa tulee käytyä homopaikoissa (olen tästä ja sen syistä aiemmin kirjoittanut) mutta muuten ei juurikaan...

Nyt on taas tullut lueskeltua kritiikkiä pride-marsseja ja sekalaisia muita "gay communityn" juttuja kohtaan, ihan homojen piiristä. Netin kautta pyörin parissakin glbt-yhteisössä jotka eivät edusta mitenkään sen "gay communityn" valtavirtaa tai edes järin hyväksyttyjä alakulttuureja ja niissä nousee aika ajoin kysymys että onko sitä todellista glbt-yhteisöä oikeasti olemassa ja jos on, onko se sellainen että sitä kannattaa tukea...
Klikkiytymistä kritisoidaan ahkerasti, pitää olla clone, gym bunny, twink tai vastaava ollakseen hyväksyttävä, ja aikoinaan tälle ilmiölle kritiikiksi muodostunut nalle-yhteisö on vastaavasti lähtenyt muodostamaan omaa überbear-ihannettaan johon pitää pyrkiä ja jos ei sitä toteuta niin ei ole piireihin asiaa. Onko minulla ja Queer Eye -tyypeillä oikeasti mitään muuta yhteistä kuin että me kaikki haluamme imeä munaa?
Monien pride-tapahtumien kaupallistumista on myös haukuttu, se paino fraasissa "pink dollar" tulee kuitenkin sille jälkimmäiselle sanalle...homona oleminen tarkoittanee sitä että että pitää kuluttaa homona, totta kai se uusin Calvin Klein -tuoksu pitää olla...

Pääsääntöisesti asetun puolustamaan tätä osittain keinotekoista yhteisöä ja sen hyviä puolia (näkyvyys yms). Vaikka tunnustan että kritiikkiin on myös aihetta.

Niin, ja en minä oikeasti ole edes kauhean vanha. Paitsi jos eksyn väärään baariin.

Tässä kuussa ei juuri kiinnostavia keikkoja ole, ilmeisesti kaikki bändit reissaavat festareita niin ketään ei tule kiertämään klubeja...sunnuntaina kuitenkin kävin Substagella kun Blood Brothers vaikutti etäisesti kiinnostavalta...

Lämppärinä oli uusiseelantilainen Die Die Die joka ei mitenkään kauheasti napannut, sellaista aika väsynyttä punkkia, viimeinen kappale oli ihan kiva...
Pääesiintyjä Blood Brothers, freecore-punk-yhtye (ilmeisesti yhtyeen oma määre musiikilleen) Seattlesta oli sen sijaan mainio. Perinteiseen hooceehen oli sotkettu mukaan aimo annos kokeilua ja musiikillista vaeltelua, aika ajoin tuli mieleen että jos Rage Against The Machine tekisi Roxy Music -tribuuttilevyn niin se voisi kuulostaa vähän tältä...reipasta kohkaamista mutta myös kylliksi kuunneltavaa. Viihdyttävä keikka joskin tyylille sinänsä sopivasti turhan lyhyt (soittivat tunnin, lämppäri päälle puoli tuntia). Niin, ja toinen laulajista hallitsi tehokkaasti ranneliikkeen tekemisen...

Spleneticiltä löytyi linkki...tee kartta maista joissa olet käynyt.

http://www.world66.com/myworld66

Olen matkustellut vain Euroopassa, 13 maassa tällä hetkellä (Luxemburg ja Vatikaani ovat molemmat käyty, joskin Hollannissa en ole ikinä maaperälle astunut, olen vain ajanut autossa siellä matkalla Belgiaan...).

Jotenkin tuo juhannus tulee takavasemmalta yllätyksenä...ei sitä täällä etelä-Saksassa juuri noteerata eikä se edes kauheasti tunnu täällä, aurinko laskee ihan normaalisti ja yöllä on pimeää. Aika, missä olet?