Varapygmi (http://varapygmi.blogspot.com/) tätä pohdintaa aloitti, minä innokkaana sarjakuvaintoilijana aloin myös pohtia. Eli mikä on ollut joskus se kaikkein kovin juttu.
1. Aku Ankka
Epäilemättä monelle tuttu alma mater, Akkaria olen lukenut niin kauan kuin muistan ja luultavasti kauemmin. Akkari oli hyvä syy opetella lukemaan ennen kouluunmenoa...vaikka 80-luvun Aku Ankka ei mitään kultakautta elänytkään niin silti paljon on noita muistoissa, joskus pelottavankin paljon...eräskin kerta huomasin olevani tosi hyvä muistamaan Aku-taskukirjojen kansien taustavärejä. Ja kun mailailin sarjakuvapiirtäjä Roberta Gregoryn (palaamme häneen myöhemmin) kanssa tämän isästä joka oli Gold Key –artisti 60-70-luvulla, katseltuani Inducks-tietokannasta tämän tekemiä tarinoita niin kumman hyvin tulivat mieleen (kyseinen henkilö kuului nk. tusinapiirtäjien joukkoon, piirtäjänä ei kummoinen mutta kirjoitti varsin sujuvia ja sympaattisia lyhyttarinoita).
Aku Ankka on se johon kaikkia muita kulttuurituotteita verrataan, se on lähtökohta. Ja joskus muita tulkitaan ankka-vinkkelistä käsin (kuten eräskin kerta kun selitin Beckettin Waiting For Godot –näytelmän käyttäen rinnastuksena Barksin Roope-setä-tarinoita...).
2. Belgia-ranskalainen koulukunta
Käytän kattavaa nimitystä koska yksittäisiä suosikkeja ei ollut tai ne vaihtuivat liian kovaa tahtia, mutta puhe on Asterixista, Lucky Lukesta, Tintistä jne. Synnyin liian myöhään jotta olisin osunut varsinaiseen Ranska-aaltoon 70-luvulla, joten Asterixit ja muut on luettu albumeista ja myöhemmin divareista haalittu Non Stopeja, Ruutuja yms.
Asterix oli ensimmäinen iso suosikki, joskin Lucky Luke oli hyvä myös...sitten tuli Franquinin sarjat, erityisesti Niilo Pielinen...Tintti oli pienempänä „ihan kiva“ mutta arvostus on kasvanut vuosien varrella. Niin, ja myöhemmin Valerian, Yoko Tsuno, Peyon ja Macherotin sarjat, Natasha...näitähän on. Non Stop on ainakin minusta kokonaisuutena paras Suomessa julkaistu sarjakuvalehti, suosittelen jahtaamaan divareista.
Palaamme tähän myös myöhemmin...
3. Marvel-sarjakuvat. Ryhmä X, Ihmeneloset, Hulk, Hämähäkkimies, Daredevil jne.
Nämä olivat esimurrosikäiselle minulle kova juttu, Ryhmä X toki kaikkein kovin. GLBT-sarjakuvaharrastajien maililistalla, johon kuulun, on usein pohdittu että onko erilaisten supersankariryhmien seikkailuja kuvaavat sarjat suositumpia glbt-ihmisten keskuudessa kuin yksittäisten sankarien tarinat (painotus tuntuu olevan sinne päin) ja miksi (suurempi henkilövalikoima ->laajempi erilaisuuksien representaatio?).
Innostus lopahti myöhemmin mutta nykyään lueskelen noita valikoiden, kyllä siellä on yhä kiinnostavaa materiaalia yllin kyllin, erityisesti DC:n puolella (joka ei pienempänä juuri kiinnostanut). Esimerkiksi pari nimeä johon palaan kohta (hmm, ehkä tämä jotakuinkin kronologinen etenemistapa ei olekaan niin kauhean hyvä, kun kiinnostukset etenevät rinnakkain aaltoillen).
4. Enki Bilal: Jumalaton näytelmä
Pikkuhiljaa pieni minä alkoi etsiskellä uusia uria, ja yhden kaverin suosituksesta tuli löydettyä tämä, ykkösosa Bilalin Nikopol-sarjaa. Raaka, outo, rupinen scifi-visio. Sarjakuva voi olla tällaista? Sinänsä linkkejä ylempään kakkosvaikuttajaan, erityisesti Valerianiin, mutta silti jotain uutta ja erilaista. Samalla tuli sitten ihastuttua muutamaan muuhun aikuisempaan ranskalaiseen sarjakuvaan, Sokalin Ankardoihin, Didier Comesiin, Hugo Prattin Corto Malteseen...mutta Bilal pääsi kolauttamaan vielä suhteellisen viatonta mieltä ihan uudella tavalla.
Tosin on sanottava, että Bilal-innostus lopahti myös suhteellisen nopeasti kun alkoi löytyä kaikenlaista muuta...
5. Los Bros Hernandez: Rakkautta ja raketteja
Noiden jälkeen hieno löytö oli suomennettu albumi Jaimen tarinoita joukosta kalifornialaisia punkkareita. Sarjakuva voi olla myös tällaista? Erityisesti noissa varhaisissa Jaimen tarinoissa vaellellaan sujuvasti realismin, fantasian ja seikkailun välillä, koko sotku tarjoiltuna mainiolla huumorilla ja vakavuudella, ja oikean tuntuisilla henkilöillä. Aikanaan näitä on tullut sitten luettua enemmänkin, myös velipoika Gilbertin tarinoita.
6. Suuri Kurpitsa, Kannus, Sarjari, Tähtivaeltaja, Kemi-albumit yms.
Kolmas merkittävä „sarjakuva voi olla tällaista“-kolahdus tuli sitten suomalaisten pienlehtien muodossa. Aluksi scifiharrastaja katseli kaikenlaisia outoja kuvia sieltä Tähtivaeltajan sivuilta, sitten kirjastosta tuli haalittua noita muita julkaisuja...
Säännöt lensivät lopullisesti ulos ikkunasta, epäkaupallinen punk-henki, reipashenkinen häröily ja tee-se-itse-estetiikka vetosivat murrosikäiseen. Pekka Manninen oli jumala ja muitakin hyviä oli.
7. Alan Moore&Dave Gibbons: Watchmen, Grant Morrison&muut: Doom Patrol ja Animal Man
Hernandezin veljekset ja Millerin Daredevil olivat antaneet jo vihjeitä että ehkä siellä Ameriikan mantereella tehdään huomionarvoisia asioita (vaikka nuo mainitsemani kaikki brittejä ovatkin). Jopa supersankarien piirissä. Mooren dekonstruktio ja Morrisonin reippaan surrealistinen (mutta silti omalla tavallaan vakava) pilkka muuttivat käsitystä supersankarigenrestä, ja auttoivat herättämään kiinnostusta...molemmat ovat tehneet paljon muitakin ansiokkaita teoksia, samoin kuin Neil Gaiman, Pete Milligan, Sam Kieth, Ted McKeever ja kymmenet muut myöhemmät löydöt ja intoilun kohteet.
8. Roberta Gregory: Naughty Bits
Sen lisäksi että Gregory of glbt- ja feministisarjakuvan pioneeri, Naughty Bits on myös tavattoman hauska-ja-älykäs sarjakuva. Ja nykyään aina kun joku alkaa muistella 60-lukua niin minulle tulee mieleen se tarina jossa päähenkilö Bitchy Bitch hankkii teininä laittoman abortin...(ja vaikka itse onkin ehdottoman poliittinen taiteilija, arvelen että ne varsin parodistiset kuvaukset 70-luvun liikehdinnästä ovat kaikkein todenperäisimpiä).
Naughty Bitsin, vaikka hieno onkin, nostan kuitenkin esille lähinnä kuvaamaan vaihetta sarjakuvaharrastuksessa, eli kasvavaa nettisurffailua. Nettisivujen, maililistojen, messageboardien jne. avulla tuli tutustuttua isoon joukkoon kiinnostavia sarjakuvia, joista osa jopa oli niillä listoilla tai vastaili sähköposteihin yms. Ja listoilta kuuli mikä oli seuraamisen arvoista sarjakuvan valtavirrassa (Milliganin X-Statix! Simonen Birds of Prey! Pari esimerkkiä mainitakseni) ja sarjakuvien ulkopuolellakin („Onko Star Wars: Phantom Menace fasistista propagandaa vai vain väkivaltakarkkia lapsille?“). Tai sitten vain keskustelua siitä mikä on Carlan lapsen nimi tai kuinka korkea HI-viruscount Joella on.
Internet epäilemättä sirpaloi kenttää, mutta toisaalta se myös luo sellaisia yhteyksiä joiden muodostuminen olisi muuten mahdotonta.
Hmm, ei yhtään sarjakuvastrippiä. No, yksikään ei ole ikinä ollut Se Paras Juttu Maailmassa vaikka toki niitä on tullut luettua paljonkin.
Ja mikä on tällä hetkellä Se Paras Juttu? No, Carla Speed McNeilin Finder on loistava, ja Andy Runtonin Owly, ja muutama kiinnostava sarjakuvablogi joihin olen täällä aiemmin heitellyt linkkejä...
