Tulipa kuunneltua "tätä homommaksi ei levy voi mennä" CD:tä, Rufus Wainwrightin tribuuttia Judy Garlandin klassikkolevytykselle Judy at Carnegie Hall.
Ja joo. Ihan kiva. Oikeastaan haluaisin pitää miehen tuotannosta enemmän kuin siitä pidän...
Mutta tällä hetkellä mielipiteeni on että olen kuullut herralta tasan yhden oikeasti hienon kappaleen, Art Teacher: http://www.youtube.com/watch?v=8pfvkx_xzvU
Ja jotta homppeliuskottavuus laskisi entisestään totean että minulle myös The Smiths on yhden hitin ihme, There Is a Light That Never Goes Out on upea, muusta en sitten välitä (no, Girlfriend in a Coma on ihan kiva). http://www.youtube.com/watch?v=DRtW1MAZ32M
Edellisessä kirjoituksessa mainittu kirja sai minut myös ajattelemaan nuoria naisia, näistä kun kovasti oltiin huolestuneita.
Samoihin aikoihin kun neiti West kehitti debyyttinäytelmäänsä, ytimekkäällä nimellä Sex, oli nk. seksinäytelmiä jo muutamakin Broadwaylla. Mm. aikalaisnäytelmää The Captive, joka ensi kertaa käsitteli lesbolaisuutta Broadwaylla, kehuttiin taiteellisesta kunnianhimosta ja monimutkaisen aiheen hienosta käsittelystä jne. mutta jonkin aikaa tämän jälkeen se, niinkuin Westin näytelmät Sex ja the Drag, tuomittiin ankarasti.
Näytelmissä ei sinänsä ollut mitään muuta vikaa mutta yleisö oli vääränlainen: arvokkaiden, älykkäiden, keski- ja yläluokkaisten miesten, jotka toki kykenevät mitä tahansa saastaa katsomaan kyeten asettumaan sen yläpuolelle, sijaan katsomon täyttivät nuoret naiset. Vieläpä alempien sosiaaliluokkien nuoret naiset.
Sama ongelma esiintyi myös vaudevillen ja elokuvien piirissä: sinänsä sensuuri on paha asia mutta kun ne nuoret naiset menevät katsomaan niitä, niin pitäähän nyt heitä suojella. Saavat vaikutteita ja kääntyvät madonnamaisesta puhtaudesta tiesmiksi flappereiksi, prostituoiduiksi ja huumausaineiden orjiksi.
Jos nuoret naiset olisivat ymmärtäneet pysyä kotona virkkaamassa kapioitaan tai mikä onkaan näille sopivaa huvitusta, ei sensuuria olisi.
Olen lukenut nyt Mae West -elämäkertaa (aikaisemmin en ollut lainkaan kiinnostunut lukemaan elämäkertoja, nyt niitä menee...tosin tapaavat olla varsin eksentristen ihmisten tarinoita).
West oli kai omaelämäkerrankin joskus kirjoittanut, mutta kuten tästäkin kirjasta käy ilmi on hän erittäin epäluotettava kertoja ja niin tottunut Mae Westin esittäjä että sen tavallisen ihmisen löytäminen on vaikeaa, jos siellä sellaista onkaan ollut.
Kuvaavia ovat ne kommentit joilla West on analysoinut mm. tekemänsä näytelmän The Drag vaikuttimia: 50-luvun ilmapiirissä West kertoi tarkoituksenaan osoittaa homoseksuaalisuuden turmiollinen vaikutus yhteiskuntaan, kun taas 70-luvulla West totesi olleensa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien esitaistelija jo 20-luvulla. Totuus lienee jostain tuolta väliltä, ja West on sekä taiteessaan että politiikassaan ollut hyvin johdonmukainen: kaikki mikä edistää Mae Westiä on hyvä.
Mutta ne merkillisemmät osuudet kirjassa ovat selostukset siitä millaista showbusiness oli 1900-luvun alussa. Jotenkin nykyajan salarakkaat ja Tuksut kalpenevat mm. Shooting Stars -tyttösten rinnalla, jotka olivat siis kaksi nuorta naista joita syytettiin toisen naisista rikkaan miesystävän murhasta. Oikeudenkäynnin edetessä nämä olivat vapaalla jalalla takuita vastaan ja esiintyivät Victoria-vaudevilleteatterissa.
Ja yleisesti ottaen kuka tahansa nainen joka oli jollain tavalla sotkeentunut johonkin skandalöösiin murhaan voi olla varma esiintymiskiinnityksestä johonkin teatteriin jos vain halusi...
Hämmästyttävä oli myös tieto siitä että esiintyviä female impersonatoreita oli ilmeisesti todella paljon 1870-1920-lukujen tienoilla, parhaat olivat hyvin suosittuja ja he esiintyivät vakavissa teattereissa, ei vain epämääräisissä juottoloissa ja burleskeissa (vaikka näitäkin oli). Heihin suhtautuminen oli kuitenkin toinen: koska viktoriaanisena aikana sukupuolien erot olivat jyrkät ja kiveen hakatut, oli niiden ylittäminen vaikuttava taikatemppu.
Nykyaikainen drag queen -sivujuonne, että ne female impersonatorit eivät olekaan vain esiintyjiä vaan ehkäpä noita inverttejä, kolmatta sukupuolta jolle naisena esiintyminen onkin itseilmausta eikä hieno taikatemppu, alkoi hiipiä ihmisten mieliin vasta siinä 20-luvun loppupuolella, ja johti muutamassa vuodessa koko buumin katoamiseen valtavirrasta. Ja yhtenä osana tuota muutosta oli Mae Westin näytelmä The Pleasure Man jonka näyttelijäkaarti koostui suurelta osin aidoista "fairyista" jotka esittivät female impersonatoreita.
Niin, Mae West siis liikkui 20-luvulla homppelipiireissä ja otti näiltä myös vaikutteita omaan julkiseen rooliinsa, jonka johdosta on häntä nimitettykin maailman parhaaksi drag queeniksi...
Mutta tosiaan, on jollain tavalla tyydyttävää lukea että maailma on ollut aika merkillinen jo pitemmän aikaa.
Another wretched morning
A wretched october day
No sound of angels in the trees
Christmas is far away
Yeah, listen, what's this?
The televoice starts whipping round
The vision comes today
And this is what the voice declaims
It's to megatherion's birthday!
Lähikirjasto menee remontin vuoksi kiinni muutamaksi kuukaudeksi, niinpä sieltä otetuissa lainoissa oli laina-aika maaliskuun alkuun...mikä on tietysti hyvä syy lainata kaikenlaista tolkutonta joihin ei välttämättä kärsivällisyys riittäisi normiajoissa.
Levyosastolta oli jo aika paljon tavaraa poistunut, mutta mukaan tuli mm. boksillinen haitarimusiikkia ympäri maailmaa ja tuplalevyt vanhaa fadoa ja jodlausta...ja kohtuullisempina valintoina kokoelma Django Rheinhartin (sp?) kitarajazzia ja Rufus Wainwrightin tribuutti Judy Garlandin Sille Konserttilevylle.
Kirjojenkin puolella muuta olivat näköjään käyneet poimimassa paksut Dickensit ja Tolstoit jotka olisivat minuakin houkutelleet, niinpä tyydyin pariin muuhun tiiliskiveen...
