Elokuvahistorian ehkäpä legendaarisin kadonnut filmi on ohjaaja Erich von Stroheimin originaaliversio elokuvastaan Greed (1924). Alkuperäinen massiiviversio oli noin yhdeksän tuntia pitkä, josta Stroheim leikkasi reilun viisituntisen version. Tuotantoyhtiö ei tästä juuri pitänyt ja leikkasi siitä omin luvin reilun kahden tunnin version. Von Stroheim tuomitsi tämän version ("leikkaajalla ei ole muuta päässään kuin hattu") mutta se on silti mykkäkauden yksi arvostetuimmista elokuvista...jonka taustalla kummittelee ilmeisesti ikuisesti pyhänä Graalina se yhdeksäntuntinen versio jonka pitäisi olla niin paljon parempi, huolimatta siitä että juuri kukaan ei ole sitä nähnyt (ja oletettavasti kukaan heistä on enää elossa).
Kysymys kuuluukin, onko taiteilijan oma mielipide luotettava lähde arvosteltaessa taideteosta? Varsinkin kun se on ainoa saatavilla oleva lähde? Vaikka toimiva itsekritiikki onkin hieno ja hyödyllinen ominaisuus ei se aina näytä olevan välttämätön suurelle taiteilijalle. Ja sen verran mitä olen Erich von Stroheimista nähnyt ja lukenut, vaikuttaa hän olevan tavattoman arrogantti persoona, joka epäilemättä otti henkilökohtaisesti sen että joku kehtaa leikellä hänen lapsiaan...
No, sekalaisista leffoista on löytynyt myös ne "director's cutit" ja joskus ovat päätyneet levitykseenkin asti...ja vaikka auteur-hengessä onkin niin hienoa julistaa ne ohjaajan omat visiot aina ehdottomasti paremmiksi ja joskus jopa näin onkin, niitä vastaesimerkkejäkin löytyy...Apocalypse Now:n ohjaajaversio ei juuri kiitosta ole saanut, ja esim. Wicker Manin kaksi versiota jakavat mielipiteitä, osa pitää pitemmästä (tarina pysyy järkevämmin koossa), osa lyhyemmästä (mystinen ja merkillinen tunnelma säilyy paremmin). Ja vertailun vuoksi, von Stroheimin eräästä toisesta elokuvasta Foolish Wives on säilynyt sen saksitun parituntisen leffan ohella kuusituntinen ohjaajan versio, joka ei ilmeisesti ole mitenkään huono mutta ei se myöskään mitenkään mullistavan paljon parempi ole...
Lisäongelman tuo se, että niin harvasta leffasta (tai kirjasta tai levystä tai sarjakuvasta) on selvillä millainen se ensimmäinen versio oli ennenkuin tuotantoyhtiö tai toimittaja tai muu taho sai näppinsä peliin. Musiikissa löytyy näitä demoraitoja jotka vaihtelevat kiinnostavista aika kamaliin, leffojen DVD-julkaisuissa saattaa löytyä "deleted scenes"-osio joiden sisältö myös vaihtelee laidasta laitaan...Don Rosa on joissain sarjakuvakokoelmissaan esitellyt luonnoksiaan ja alkuperäisiä tarinasuunnitelmiaan, ja niitä nähdessäni yhdyn Rosan kiitoksiin toimittaja Byron Ericksonille, joka niiden näytteiden perusteella on tehnyt työnsä hyvin. Mutta valitettavan harva taiteilija päästää katsomaan luomisprosessia (ja toisaalta, ehkäpä ihan hyvä niin), joten on vaikea sanoa mikä on ulkopuolisten tahojen osuus suurien taideteosten synnyssä.
Otetaan myös se fakta että maailma on täynnä leffoja, levyjä, kirjoja yms. joista olen ollut vakaasti sitä mieltä että voisivat olla hyviä jos semmoiset 10-20% olisi siivottu pois. Mammuttitauti on hybriksen yleisimpiä ilmenemismuotoja.
Vastaongelma on sitten taiteilija jonka itsekritiikki on liian kovaa. Gogol tuomitsi omat teoksensa (ilmeisesti kuitenkin enemmän uskonnollisista kuin taiteellisista syistä), Kafka halusi kaikki kirjoituksensa tuhottavan kuolemansa jälkeen (näin ei tehty, hyvä niin), iki-ihanan folklaulaja Karen Daltonin levytetty tuotanto rajoittuu kahteen levyyn, ja myöhemmin rouva Dalton mainitsi että niin, olihan hänellä iso laatikollinen kotiäänityksiä mutta oli heittänyt ne pois (tässä vaiheessa fanit, kuten minä, pukeutuvat säkkikankaaseen ja heittelevät tuhkaa päälleen).
Taiteilija myös katsoo omia teoksiaan täysin eri näkökulmasta kuin katsoja/kuulija/lukija, ja saattaa arvottaa taustatekijöitä jotka eivät sinänsä lopputulokseen kuulu...esim. Suzanne Vega kertoo saavansa allergisen reaktion kuullessaan nykyään erästä levyään, koska sen äänitysolosuhteet olivat niin hankalat...ja vaikka Alfred Hitchcock pitikin suosikkielokuvanaan Shadow of a Doubtia niin minä kyllä silti pidän mm. Takaikkunaa tai Vertigoa parempina leffoina...
Legendat ovat hauskoja ja on hienoa että on olemassa sellaisia pyhiä Graaleja kuten yhdeksäntuntinen Greed pölyttymässä jonkin varaston nurkassa (niitä kadonneiksi luultuja leffoja löytyy aina silloin tällöin) tai Aristoteleen manuskripti Komedia piilossa italialaisen luostarin kirjaston uumenissa...valitettavasti kuitenkin pelkään että jos ne Graalit löytyisivät niin moni pettyisi.
