Kaveri mainitsi katsoneensa Stanley Kubrickin Avaruussekoilu 2001:n ja kuvailunsa mukaan sai ilmeisesti enemmän siitä irti kuin minä...ja esitti ihan järkevän kuuloisia huomioita niistä apinoista ja lopun sekoiluista. Minusta filmi on silti yhä kaunis ja ehkä aikanaan ihan kova juttu mutta...
Muutenkin Kubrick on jäänyt minulle kovin irralliseksi tekijäksi, huolimatta kaikista ylistyslauluista joita elokuvafanit ja suuri yleisö päälleen heittää. Olenhan minä niitä filmejään nähnyt nipun ja osaan arvostaa ilmiselvää elokuvantekotaitoa mutta ne ovat jääneet elokuviksi joista en suuremmin välitä. Jotenkin ne leffat jäävät jotenkin kliinisiksi, se jokin jää puuttumaan (tämä kuulostaa varmasti kerettiläiseltä mutta minusta Eyes Wide Shut on Kubrickin kiinnostavin elokuva, ainakin niistä jotka olen nähnyt).
Samanlainen olo tuli katsoessa jokin aika sitten Polanskin Vampyyrintappajia: hyvin sai sen vaikutelman että Polanski hallitsee elokuvanteon (ja Rosemaryn painajainen on yksi lempileffoistani), mutta kun se leffa muuten oli ihan paska. Ei pieni mieli ymmärrä miksi sitäkin ovat kehuneet...
Piti sitten pohtia eroa eri taiteenlajien välillä: elokuvissa kykenen paremmin arvostamaan tekijän taitoa ja pyrkimyksiä vaikka en lopputuloksesta juuri pitäisikään. Kirjallisuudessa se on jo hankalampaa, johtunee varmaan pitemmästä ajan uhrauksesta sekä lukijan aktiivisemmasta roolista, kirjan pitää pystyä paremmin koukuttamaan.
Musiikkiin taas suhtaudun niin tunnepitoisesti että minun täytyy pitää musiikista pystyäkseni sitä kuuntelemaan (ärsyttävän muzakin voi aina jättää huomiotta). On toki muusikoita joita ihan arvostan vaikken pitäisikään näiden tuotannosta, mutta nämä ovat sitten artisteja joita en kuuntele.
Tai ehkä se on se nopea iskevyys millä musiikin pitää toimia, koska esim. kuvataiteissa on sama piirre: kärsivällisyys ei riitä ihastelemaan epäilemättä ihan hyvin tehtyjä tauluja jos se je ne sais quoi puuttuu. Elokuva on taidemuotona näköjään löytänyt hyvän tasapainotilan ajan suhteen, avautuminen kestää sen verran että teknistä suvereeniutta kykenee arvostamaan mutta ei niin kauan että varsinaisen henkilökohtaisen kosketuspinnan puuttuminen alkaisi liikaa häiritä. Ehkä televisio on päässyt vielä pitemmälle tässä, siksi kai on niin helppoa koomata tuijottamassa televisiota vaikkei sieltä tulisikaan mitään kiinnostavaa...
