Luin Pasi Jääskeläisen (pazi.vuodatus.net) Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin, tarinan kuuluisasta lastenkirjailijasta ja tämän kouluttamasta yhdeksän kirjailijan ryhmästä...ja kymmenennestä joka alkaa selvitellä menneisyyden saloja. Aikaisemmin en Jääskeläistä ole lukenut vaikka nimi onkin tuttu, ilmeisesti on pyörinyt Portti-lehden ympäristössä siinä vaiheessa kun en enää kyseistä julkaisua juuri lukenut ja muutenkin scifiharrastaminen jäi hyvin satunnaiseksi...
Tyylilajiksi on valittu maaginen realismi, kimuranttia ja jännittävää tarinaa ahmi innolla ja samalla taustalta nousi kiinnostavia kysymyksiä ihmisen identiteetin muodostumisesta jne. Paikka paikoin vain tuntui että se juoni oli hivenen liiankin kimurantti...hyvä joukko juonenpätkiä saatiin solmittua lopussa, ja kohtuullisen joukon kysymyksiä voi myös jättää avoimeksi, se sopii kirjan tunnelmaan, mutta oli myös joitain aihioita jotka alkoivat ja joita käsiteltiin sen verran että niiden olisi kuulunut myös päätyä jonnekin (kuten se mitä siellä Milenojen kasvimaalla oikein tapahtui...). Jäin odottamaan kirjalta paljon sellaista joka sivuutettiin täysin (myös se, että noin puolet niistä kirjan nimessä mainituista henkilöistä jätettiin vain maininnoiksi).
Ja kirja jossa käsitellään näin paljon kirjoja ja niiden kirjoittamista voi käydä kaikessa navantuijotuksessa aika väsyttäväksi, vaikka toki se oli yksi kirjan teemoista, taiteellinen kannibalismi ja sisäsiittoisuus.
Jääskeläinen käyttää kaunista kieltä jota oli ilo lukea, mutta paikka paikoin dialogi tuntui häiritsevän epätodelliselta...useammin kuin kerran mieleen nousi kysymys "puhuvatko ihmiset oikeasti noin?" "Kirjoittaisiko toimittaja tuolla tavalla Suomen Kuvalehteen?" Vaikka sen maagisen realismin nimissä voikin jättää ison joukon vaatimuksia sivuun (kuten sen Jäniksenselän pikkukaupungin merkillisen monomaanisen luonteen) niin nuo epäsuhtaisuudet tavassa miten ihmiset puhuivat häiritsivät minua.
Häiritsevä oli myös tapa jolla päähenkilön viallisiin munasarjoihin viitattiin usein mutta joita ei sitten kuitenkaan millään tavalla käsitelty pitemmälle. Kyseinen piirre jäi siten varsin pinnalliseksi ja päälleliimatun oloiseksi. Tai ehkä sillä haettiin päähenkilön, kirjoittaja itsekin, pyrkimystä abstraktoida vammansa? Ja joku (hyvä on, minä) voisi myös pohtia sitä, miksi kaikki kirjan seksikohtaukset ovat luonteeltaan varsin väkivaltaisia...mieleen tuli Johanna Sinisalon kirja Ennen päivänlaskua ei voi, jossa samaan tapaan kaikki henkilöt hyväksikäyttävät toisiaan...tässä on samaa, joskin vielä yhdenmukaisemmalla tavalla.
Yleisarvosana: hyvä ja suositeltava kirja, mutta turhauttavasti aineksia olisi ollut vielä parempaan...joka tapauksessa Jääskeläistä pitänee lukea lisää.
