Olin aiemmin löytänyt Mannheimista yhden hyvän levykaupan, mutta nyt kun kiertelin kaupunkia löytyi pari muutakin, eivät ihan niin edustavia mutta kiinnostavia. Niinpä tuli taas ostettua nippu levyjä.
Kun musiikkimaku on niin sekavanlaaja kuin se on, niin silloin tällöin tulee pohtineeksi millaisen kuvan annan levykaupan pitäjälle ostoksillani. Yhdestä kaupasta mukaan lähti levylliset Pearls Before Swinea, Gene Pitneyta ja varhaista Scott Walkeria (=olen nyyhkyromantikko pasifistihippi), toisesta Nokturnal Mortumin ja Ain Sophin levyt sekä pari leffaa, Whip and the Body ja Hollywood Chainsaw Hookers (=olen misogyyninen sadistinatsi) ja kolmannesta Sezen Aksun levy (=olen turkkilaishomo).
Olisi niitä leffoja ollut enemmänkin kiinnostavia, kiitettävät valikoimat niitä hämärämpiä kulttileffoja, nyt kuitenkin vain tuo Mario Bavan italokauhu ja trash-legenda HCH joka luultavimmin on huonompi kuin nerokas nimensä mutta kuitenkin...
Homouden hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että voin vakavissani sanoa katsovani Russ Meyeria, gialloja ja muuta loistotrashia elokuvallisten ansioiden perusteella, en vain sen vuoksi että siinä on Tissit, ja väitteelläni on jopa jotain uskottavuutta. Heteropehmopornoakin pitäisi katsoa enemmän, nimenomaan niiden juonien, dialogian, näyttelijäsuoritusten, kuvakerronnan yms. vuoksi (jossain vaiheessa telkasta tuli ajoittain seurattua jotain myöhäisillan sarjaa jolla oli mitäänsanomaton nimi, Playboy esittää tai jotain sinnepäin, mutta loistavan surrealistiset juonet...). Kova porno onnistuu tässä vain hetkittäin.
No, vastaavasti Steve Reevesin oeuvren runsas representaatio leffahyllyssäni ei tule puhtaasta kiinnostuksesta historialliseen draamaan. Ja joku voisi kysyä että onko minulla muuta syytä katsoa Panssarilaiva Potemkinia kuin söpöt merimiehet (ja vastaus on kyllä, joskin ne seilorit kyllä piristävät suhteellisen laahaavaa alkua).
Olen maininnut tämän aiemminkin, mutta minua kiinnostaa tiukkojen rakenteiden sisällä tapahtuva tarinankerronta. Mitä kertoja voi saada aikaan samalla noudattaen rajattuja periaatteita, ja parhaimmillaan pystyä ylistämään niitä periaatteita. Oli kyseessä sitten no-teatteri, kansansadut, dekkarit, eeppinen peplum tai seksploitaatio.
Niin muuten, pakko mainita...satuin törmäämään jokin aika sitten tekstitettyyn pornoleffaan (ja nyt puhun siis kovasta pornosta, jossa tarina=tapahtumapaikka). Jos se perinteinen dialogi kuulostaa huvittavalta puheena, tekstityksenä se saavuttaa aivan uuden outouden asteen.
En ole henkisesti täysin valmistautunut ysäriretroiluun (siis ei-ironisessa mielessä). Niinpä rautaisannos eurodancea oli aika outo isku eilen...vaikka painottuikin sinne alkuvuosiin ja jonkin verran 80-luvun puolelle (Pump up the Jam, Ride on Time jne.)
Ja yleisön joukosta kuului runsaasti bilepillien vihellyksiä...
Tulipa mieleen...kuka on säveltänyt Pikku kakkosen posti -melodian?
Ottaen huomioon että kyseessä on rallatus jonka ikäluokkani osaa ulkoa vielä siinä vaiheessa kun seniiliydeltä ei muista omaa nimeään, niin jotenkin se säveltäjän nimi ei ole ikinä tullut vastaan.
Kun satuin törmäämään Bowie-levyyn Aladdin Sane päässä alkoi soimaan melodia...jonka hetken tunnistin hämmentävästi Robyn Hithcockin kappaleeksi 1974. Assosiaatio tuli säkeestä "Rebel Rebel was your favorite song", siitä huolimatta että Rebel Rebel on vasta seuraavalla levyllä Diamond Dogs ja Aladdin Sane julkaistiin jo 1973...no, assosiaationi eivät ole kauhean tarkkoja, ja Bowien Amerikka-kausi Ziggyn ja Low'n välillä on jäänyt minulle aika hämäräksi singlehittejä lukuunottamatta...
Robyn Hitchcockin 70-80-luvun vaihteen yhtye Soft Boys on yksi niistä pienistä suurista yhtyeistä joista liian harva on kuullut mutta jotka ovat saaneet kulttisuosiota jälkeenpäin. Aikakausi ei ollut kovinkaan otollinen psykedeeliselle popille, vaikka olisi kuinka hyvää, ainakin jos sitä ei naamioinut punkiksi Television Personalitiesin tapaan...
Sittemmin Hitchcock on tehnyt pitkän sarjan soololevyjä, joita en valitettavasti kaikkia ole kuullut mutta ne jotka olen ovat järjestään hienoja...eilen piti sitten taas kuunnella A Star for Bram, niitä soololevyjen kärkeä. Kärsii parin kappaleen verran samojen teemojen kierrätyksestä mutta mikä tahansa levy jolla on "I Saw Nick Drake"n tasoinen kappale on huomion arvoinen, ja kun päälle lyödään se 1974, Judas Sings, Daisy Bomb, Nietzsche's Way ja niin edelleen niin huippulevy on kyseessä.
Tulikin sitten mieleen toinen pieni suuri yhtye, Big Star. Jos 70-luvun lopun Englanti oli huono aika psykedelialle, niin 70-luvun alun Amerikka ei ollut sen otollisempi anglofiilille power popille. Ja Big Starin hienous tulee esille siinä hauraudessa joka sekoittuu voimapoppiin...kompleksikimppu Chris Bell erosi yhtyeestä ensilevyn #1 Record jälkeen (ongelmina vakava masennus ja huumeiden, homoseksuaalisuuden ja kristinuskon yhteensovittaminen henkkoht elämässä), kakkoslevyllä Radio City on ne tunnetuimmat kappaleet mutta henkilökemia yhtyeessä alkoi käydä myrkylliseksi, ja kolmoslevyn Third aikana oli vain ajan kysymys milloin yhtye hajoaa...siitä huolimatta itsetuhoisuus on harvoin kuulostanut yhtä kauniilta kuin Third. Kuvaava esimerkki on CD-lisäraitana löytyvä kappale Downs, josta tuottaja oli kommentoinut että siinä on hittipotentiaalia, mahdollinen single...niipä laulaja Alex Chilton päätti tuhota kappaleen perusteellisesti.
Mutta levyllä löytyy myös kasa helmiä, Holocaust, Kangaroo, Kizza Me, Big Black Car, Thank You Friends...
Kumpikin yhtye päätyi olemaan suuri vaikutin myöhäisemmille indie-henkisille poppareille kuten REM...
I saw Nick Drake
At the corner of time and motion
I caught his eye
And he caught mine
I said "You're tall."
He said "No taller than tomorrow's ocean."
I saw Nick Drake
And he was fine
And we're in bloom...
I saw Nick Drake
As we were carrying the ice together
Beneath the glass
I saw his face
The net was gone
And all the strawberries of English weather
I saw him pass
Right through this place
And we're in bloom...
I saw Nick Drake
The habits of a lifetime
Will lay you low
Into your grave
And when you're gone
You take your whole world with you
I saw Nick Drake
I saw him wave
And we're in bloom...
(sanoitus kuten se lauletaan levyllä, ei kuten se on kirjoitettu sleevenotessa...)
millikan
4
Tulipa tässä vain mieleen...minusta Anne Geddesin valokuvat ovat erittäin "creepy" (ei tule sopivaa suomenkielistä sanaa mieleen).
Sellaisia joita sarjamurhaajat laittaisivat seinille.
Ike Turner kuoli jokin aika sitten. Moni meistä tuntee hänet, ei niinkään rock-musiikin pioneerina (Rocket 88 mainitaan usein ensimmäisenä rock-levytyksenä) vaan juoppona vaimonhakkaajana. Että sellainen muistokirjoitus.
Keskustelupalstalla on kirjoittelua sekalaisesta joukosta reggae- ja äärimetalliartisteja ja mitä näille ja näiden tuotoksille pitäisi tehdä. Hyvä syy pohtia hyvien ihmisten musiikkia ja hyvien ihmisten taidetta ylipäänsä. Onko sellaista edes olemassa?
Jos lähdetään laatimaan eettisiä asteita taiteelle, niin seuraavat kategoriat pitäisi ainakin huomioida.
1) Taiteilijat, jotka tuotannossaan avoimesti kannattavat arveluttavaa aatetta.
Helppoa on tuomita mm. sellaiset NSBM-artistit kuten Burzum ja Nargaroth, ehkä myös neofolk-yhtyeet Death in June tai Ain Soph (joista ainakin DiJ:n poliittisuus on aina ollut hivenen kyseenalaista). Entäpä Mika Waltarin ja monen muun 30-luvun kulttuurihenkilön natsisympatiat? Samoin Leni Riefenstahlista tai Yukio Mishimasta ei voi sanoa juuri mitään mitä ei ole jo sanottu...
Miten suhtautua vaikkapa KOM-teatteriin? Onko Kai Chydeniusta tai Aulikki Oksasta syytetty kymmenien miljoonien murhaamisen tukemisesta? Eisenstein ja Shostakovits ovat myös vakaan kyseenalaisia artisteja.
Johann Sebastian Bach, Elvis Presley, Cat Stevens (anteeksi, Yusuf Islam), Brand Nubian, Bob Marley ja Sinead O'Connor (ja tuhannet muut) ovat julkisesti tunnustautuneet avoimen homofobisten uskonnollisten yhteisöjen kannattajiksi.
Robert Crumbin ja August Strindbergin tuotannossa on mainioita esimerkkejä misogyniasta, miten niihin pitäisi suhtautua? D.W. Griffithin Birth of the Nation on elokuvahistorian tunnustettu merkkiteos, ja samalla elokuva jota pidettiin rasistisena jo tekohetkellä 1915...
2) Taiteilijat, jotka tuotannossaan hyödyntävät arveluttavaa symboliikkaa.
Throbbing Gristle (jonka nokkahenkilö Genesis P-Orridge on vastuussa tämän kirjoituksen otsikosta) pyrki shokeeraamaan, ja yksi käytetty keino oli natsisymbolit (lisäksi teollisen viileä fasisti-imago sopi musikaalisiin pyrkimyksiin). Flirttailu fasismin kanssa onkin sittemmin tullut erottamattomaksi osaksi punkkia, industrialia, metallia, goottilaisuutta, darkwavea...samoin kuin linkitykset saatananpalvontaan, sarjamurhaajiin ja sen sellaisiin teemoihin.
Toisaalta fasistinen tyyli on erottamaton osa myös mm. Kraftwerkia. Ja Tom of Finlandia (jonka tarinoiden raiskausfantasiat oikeuttaisivat sisällyttämisen ykköskategoriaan...).
Johnny Cash laulaa "I shot a man in Reno just to watch him die" mitä tuskin voidaan pitää kannatettavana asiana. Rikollisuuden ihannointi on suosittu teema myös vaikkapa huomattavassa osassa rap-musiikkia ja mafiaelokuvia.
Entäpä Britney Spearsin ja kymmenien muiden pop-lolitojen pedofilian valtavirtaistaminen?
Yksi ongelma on tietysti rajankäynti näiden kahden kategorian välillä, joskus on vaikea sanoa milloin kyse on imagosta tai katharsiksesta ja milloin todellisesti aatteesta. Itse olisin taipuvainen sijoittamaan mm. Impaled Nazarenen jälkimmäiseen kategoriaan...eettisellä tasolla mikä erottaa Impaled Nazarenen ja Tom of Finlandin?
Entäpä jos en ymmärrä signaalia, onko minun silloin hyväksyttävämpää kannattaa arveluttavaa taidetta? En puhu italiaa, saanko siis kuunnella Ain Sophia?
3) Taiteilijat, joiden kannattajat edustavat arveluttavaa aatetta.
Wagner, Sibelius ja Nietzsche eivät oletettavasti olleet mitenkään erityisen natsimyönteisiä mutta kaikki ovat natsien suosiossa. Charles Manson kuunteli Beach Boysia ja Beatlesia, Mark Chapman luki Salingeria ja sata sekopäätä Raamattua. Neofolk-skenessä fasismi on varsin yleistä, mikä heittää varjon kaiken kansanmusiikin ylle...
4) Taiteilijat, joiden yksityiselämä on arveluttava.
Vaikea sanoa mistä kohtaa pitäisi aloittaa. Ike Turnerin mainitsin jo alussa, samalla voisi puhua vaikkapa Frank Sinatran mafiakytköksistä, Hergen toiminnasta miehitetyssä Belgiassa tai John Lennonin yleisestä kusipäisyydestä, eivätkä vaikkapa James Brown tai Jerry Lee Lewis mitään pulmusia olleet...
Sekalaiset huume- ja alkoholiongelmat kyseenalaistavat monia, puhumme sitten Elton Johnista, Kurt Cobainista, Judy Garlandista tai Jean Sibeliuksesta. Vaikka joku voisikin kyseenalaistaa taiteilijan velvollisuutta olla myös hyvä roolimalli, fakta on että he ovat roolimalleja, halusivat tai eivät (ja tähän väliin haluan repiä esiin Cobainin, Ian Curtisin, Ernest Hemingwayn ja Mishiman itsemurhat, Karen Carpenterin anoreksian ja Paris Hiltonin yleisen häiriintyneisyyden).
Ja Michael Jacksonista voisi kirjoittaa paljonkin, ihan vaikka jättäisi spekulaation pois.
5) Taiteilijat, jotka ovat ottaneet vaikutteita arveluttavilta artisteilta.
Tähän joukkoon voimme epäilemättä lukea aika ison osan niistä lopuista. Jos moraalinen vaisto on niin kehittymätön, että menee vaikuttumaan vääristä artisteista niin onhan se itsessään arveluttavaa.
6) Hyvät ihmiset.
Mutta tekevätkö he taidetta?
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Varg Vikernes on huono ihminen ja ansaitsee pysyä vankilassa. Mutta se ei muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Burzumin Hvis Lyset Tar Oss on tavattoman hyvä levy. Pidän suuresta osasta tässä kirjoituksessa luettelmien taiteilijoiden teoksista (jopa Britneyn debyytillä on mainioita pop-hetkiä), mutta ei se muuta miksikään tässä lueteltuja eettisiä heikkouksia. Pitäisikö kuitenkin rajoittua vain hyvien ihmisten tekemään taiteeseen? Olisiko maailma parempi paikka ilman Birth of the Nationia, Beatlesia ja Bachia? Moraalisesti varmat ihmiset, selittäkää mikä on oikein ja mikä väärin.
Haluaisin pyytä synnittömiä heittämään ensimmäisen kiven, mutta moinen lausunto yhdistäisi minut homofobiseen kulttiin.
Osmo Poliitti (varapygmi.blogspot.com) listasi kirjailijoita joiden tuotantoa on lukenut kymmenen kirjaa tai enemmän, niinpä tartun minäkin tähän kysymykseen.
Tietysti herää kysymys mikä lasketaan kirjaksi ja mikä ei...listattu on muutama tapaus jossa määrittely on varsin epävarmaa. Mm. milloin näytelmä voidaan lukea kirjaksi, vai otammeko Folio-linjan jossa Shakespearen näytelmistä tulee yksi kirja?
No, joka tapauksessa tässä tulee. Aloitetaan viidellä epävarmalla tapauksella.
Näytelmät:
1. William Shakespeare: Pikaisesti laskettuna luettu on 13 näytelmää, eli aika paljon on myös lukematta...osa suomeksi, osa englanniksi, osa molemmilla kielillä.
2. Euripides: Tasan kymmenen näytelmää, eli osa on vielä lukematta. Taas kerran osa suomeksi, osa englanniksi (ei kai niitä kaikkia ole edes käännetty?) kun ei tuo kreikka oikein taivu...ja kirjaksi kutsuminen on jo aikamoista venyttämistä.
3. Zeami: Lukuisia (joissain tapauksissa on epävarmaa mitkä ovat Zeamin kirjoittamia ja mitkä eivät). No-teatterin suuri kirjoittaja, joten jos aiheeseen tutustuu niin Zeamin tuotanto tulee kahlattua läpi. Näytelmät ovat tosin teksteinä aika lyhyitä, joten nykytekniikalla tuotanto mahtuu hyvin yhteen niteeseen...
Englanniksi luettu kun en japania osaa eikä tietääkseni mitään ole käännetty suomeksi (ja jos tosiaan näin on, on tämä ehdottomasti merkittävimpiä puutteita suomalaisessa käännöskirjallisuudessa).
Novellit:
4&5. Robert E. Howard ja H.P. Lovecraft: molemmat kirjoittivat novellituotantonsa pulp-lehtiin, ja myöhemmin niitä on pakattu sitten vaihtelevan kokoisiin paketteihin. Eli julkaisupolitiikasta riippuen olen lukenut kolme tai viisitoista kirjaa kummaltakin, suomeksi ja englanniksi.
Jorge Luis Borgesiakin on tullut luettua aika paljon, ja häntä on myös pakattu vaihtelevasti...
Ja sitten ne loput, siinä järjestyksessä kun mieleen tulevat:
6. Astrid Lindgren: Olen suomalainen joka luki lapsena paljon, joten Lindgrenin tuotanto on tuttu merkittävältä osin. Tove Janssoniin tutustuin vasta myöhemmin, joten luettu on hältä alle kymmenen kirjaa. Suomeksi.
7. Agatha Christie: En edes yritä laskea. Tuotanto on sen verran laaja että jos on lukenut muutaman Christien niin on luultavasti lukenut niitä yli kymmenen. Vielä on muutama dekkarinsa lukematta, samoin kuin omaelämäkerta ja ne Mary Westmacott -nimellä kirjoitetut romanssit...luettu suomeksi ja englanniksi.
8. Robert van Gulik: toinen sarjadekkaristi joka tuli tutuksi ja rakkaaksi ahmimisikäisenä. Olen uskoakseni lukenut kaikki suomennetut.
9. Yukio Mishima: näköjään tasan kymmenen kirjaa, mukaan lukien kaksi novellikokoelmaa. Sea of Fertility -sarja pitäisi lukea loppuun, ja niitä moderneja no-näytelmiä on pirun vaikea löytää mistään...luettu suomeksi ne mitä löytyy, loput englanniksi.
10. Leena Krohn: pikalaskulla 16 kirjaa, romaaneja, novelleja, esseitä. Varhaistuotanto on jäänyt väliin, ja pari uusinta kirjaa ovat lukematta (kun en ole suomalaisen kirjastolaitoksen piirissä) mutta muuten Donna Quijotesta eteenpäin tuotanto on tuttua...elävistä kirjoittajista se ehdoton suosikkini.
11. Stephen King: 13 kirjaa ja muutama novellikokoelma. Kaikki Kingit mitä käsiini sain luin teininä, mutta sittemmin on jäänyt...suomeksi olen lukenut kaikki, osan myöhemmin myös englanniksi.
12. Italo Calvino: päässäni laskin kymmenen kirjaa, mutta olen saattanut unohtaa jonkun. Nero. Suomeksi, ja yhden tai kaksi myös englanniksi.
13. Philip K. Dick: Laskin ainakin tusinan verran kirjoja. Scifi-innostukseni viimeinen suuri rysäys oli Dickin löytäminen, jonka yhteydessä muut jäivät aika lailla sivuun...eikä Dickiäkään ole kauheasti tullut viime aikoina luettua.
14. David Eddings: Belgarion/Mallorean-sarjoista tulee kymmenen kirjaa. Muista fantasia-sarjoista C.S. Lewisin Narnia ulottuu seitsemään kirjaan, mutta muuten olen Lewisiä lukenut vain Paholaisen kirjeopiston...
15. Terry Pratchett: aika suuri osa Discworld-sarjasta, pari muuta.
16. Marion Zimmer Bradley: Aika suuri osa Darkover-sarjasta, nippu muita.
18. Jules Verne: Lapsena tuli oikeasti luettua periaatteella "kaikki saman kirjailijan teokset mitä löytyy", niinpä myös Verneä on tullut luettua iso kasa.
Kunniamaininta: Paavali. Olen lukenut kaikki Raamattuun päätyneet kirjat mutta osa niistä ei ole Paavalin itsensä kirjoittamia, joten nimellinen luku > 10 > todellinen luku.
Bubbling under -listalla on yllämainittujen Janssonin ja Lewisin ohella mm. Heinrich Böll, Arto Paasilinna, Anton Tsehov, Leena Lehtolainen, Eeva Tikka, Antti Hyry, Elina Karjalainen, Markku Envall, Veijo Meri, (minulla oli muuta vuosi sitten intensiivinen "suomalaiset novellistit ja esseistit"-kausi), Jukka Parkkinen, Armas J. Pulla...
Olen todennäköisesti unohtanut jonkun, yhden tai useamman, ja tylysti jätin pois pseudonyymit joiden alla on kirjoittanut usea henkilö (Carolyn Keene päätyisi muuten listalle). Mutta ei niitä kirjailijoita niin paljoa ole joiden tuotanto on niin laajasti kaluttu (tosin aika moni merkittävä kirjailija ei ole edes kirjoittanut kymmentä kirjaa, tai ainakaan vielä...)
Edit: heti tuli vastaan yksi unohtunut: Edgar Rice Burroghs. Tarzanit rajoittuvat kai yhteen mutta koko Mars-sarjan olen lukenut.
Kuukauteen ei ole ollut oikein mitään kiinnostavaa keikkaa, ja sitten niitä tulee kaksi samalle päivälle. Tää on taas niin tätä.
Päädyin Substagelle kuuntelemaan sveitsiläistä ARFia. Yhtye päätti toteuttaa varsin merkillisen "olemme oma paska lämppärimme" konsertin, ekat puoli tuntia yhtye oli yksi miljoonasta kulmikasta collegeindietaiderokkia soittavista yhtyeistä, kunnes siinä David Bowie -coverin (ja kaikista Bowie-kappaleista valitaan coverointiin Little Wonder?) kohdalla yhtye muuttuikin tehokkaasti rokkaavaksi ja kiinnostavaksi, ja loppukeikka olikin sitten erittäin onnistunut.
Viime aikoina kovassa kuuntelussa on ollut Nina Simonen neljän CD:n boksi Four Women, johon on laitettu Ninan seitsemän Philips-levytystä 60-luvun puolivälistä.
Ja on se pirun hyvä.
Paras tutustumistapa Ninan tuotantoon on yleensä jokin hyvä kokoelma, kun tuotanto on laaja ja seassa on aika paljon ei-niin-hyviäkin teoksia...ja tyylejä on laidasta laitaan. Itse Nina kritisoi jazz-laulajattareksi nimittämistä, koska hänet lokeroitiin jazziin lähinnä sillä perusteella että oli musta, ja kun tuotannosta löytyy niin paljon esim. folkkia niin eikö häntä pitäisi kutsua folk-laulajaksi?
Klassinen pianisti joka tapauksessa teki levykaupalla jazzia, bluesia, folkkia, poppia, soulia, protestilauluja, musikaalisävelmiä ja tiedä mitä muuta...jos niistä yksittäisistä levyistä joku pitäisi esille nostaa niin sitten tuon Four Women -boxin eka levy Nina Simone in Concert. levyllä on yksi kappale josta en suuremmin välitä, ja aivan ihastuttavat versiot Pirate Jennysta, Don't Smoke in Bedista ja Mississippi Goddamista (jonka välispiikeistä tulee tämän merkinnän otsikko).
Viime aikojen kuuntelussa ovat olleet myös Ella Fitzgerald ja Dinah Washington, jotka ovat ihan oikeita jazz- ja blues-laulajia. Ja epäilemättä laulajina parempia kuin Nina Simone, mutta Nina voittaa monipuolisuudellaan.
