Half Machine Lip Moves

Joskus kun antaa mielensä harhailla minne sattuu, niin ongelma tulee kun se jää jumiin jonnekin eikä pääse irti.

Jumitin jonkin aikaa pohtiessa mikä se oli sen näyttelijän nimi joka esitti Addison DeWittia Kaikki Eevasta-filmissä (assosiaatioketju joka johti tuohon pohdintaan lähti liikkeelle ravintolan salaattiannoksesta, ja polveili muutaman mutkan kautta tuohon kysymykseen). Jostain syystä mieleen tuli vain nyrkkeilijä George Foreman...aika pitkään meni ennenkuin George Sandersin nimi pulpahti esiin jostain muistilokerosta.

Minhiltä (http://minh.vuodatus.net/) löytyi hauska meemi, tarkoituksena on kääntää alla olevat lauseet omalle puhekielelle.

1.Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.

-Siskon punane mekko menee kanssa mulle.

2. Tarvitsetko apua kirjotustehtvässä, jonka maantiedonopettaja antoi?

-Tarviks apuu siinä kirjotuksessa jonka mantsanmaikka anto?

3. Hyvä on, tehdään niinkuin sinä ehdotit.

-Okei, tehää niinku sanoit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45

-Mamma sano että se hakee meidä siinä varttia vailla kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.

-Meninki sitte stadiin bussilla kun en ehtiny junaan.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?

-Ooksänähny missä <nimen> känny o?

7.Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes & Mauritzissa?

-Ostiksä sen hamee joka nähtiin viime viikol Henkkamaukas?

Huomioita sukulaisista: isänäiti on Mamma ja isänisä on Pappa, näin harhaanjohtavasti för svenskspråkiga. Ja veljeäni kutsun etunimellä (siskoista voi puhua siskoina kun niitä ei ole). Muuten tulee lähinnä pudoteltua noita sananloppuja pois...ja vitoslausetta käytetään tuossa muodossa kun ollaan Suomessa, näin ulkomailla puhun Hesasta.

Harrastin juuri ruohonjuuritason kansalaisaktivismia: laitoin aloitteen työpaikkaruokalamme palautelaatikkoon :)

...soitetaanko tuota Stingin Englishman In New Yorkia oikeasti noin paljon, vai miksi olen kuullut sen jotakuinkin joka päivä jossain...

Eilen taas kuuntelemassa musiikkia Radio Orientessa, kaksi bändiä.
Ensimmäinen oli naapurikaupungista tuleva Nur Zu Besuch, sellaista aika perinteistä emo-rockia. Tokihan jokaisen kolmikymppisen rokkipoliisin pyhä velvollisuus on pilkata kaikkea emoa mutta ihan pidin musiikistaan (ja diggailin Sunny Day Real Estatea ennen kuin kukaan edes puhui mistään emosta). Oli vaan jotenkin hassua että olin selkeästi yksi vanhemmista ihmisistä yleisössä, kovin oli teinejä...
Tuli myös hymyiltyä yhtyeen varsin perinteiselle ryhmädynamiikalle, se kaunis poika oli tietysti laulaja, kitaristi taas näytti juuri sellaiselta nörtiltä joka on pääasiallinen säveltäjä ja basisti ja rumpali ovat rennosti vain "in the band" (ja rumpali on todennäköisesti se bändin hauskin tyyppi). Tämä ei siis perustu mihinkään tietoon, vain johtopäätöksiin siitä mitä näin :)

Toinen yhtye Enno Burger soitti sitten enemmän akustista poppia. Aloittivat aika pliisusti (ja tässä vaiheessa iso joukko niistä teineistä lähti pois...) mutta paransivat hyvin tahtia. Rumpali erityisesti oli hyvä.

Taas kerran, ihan kiva keikka mutta ei mitenkään mullistavan hieno.
Ja haluaisin kritisoida Radio Orienten nettisivuja siitä että eivät enää laita sinne omia selostuksiaan esiintyjistä vaan vain linkit esiintyjien MySpace-sivuille. Jotka ovat pääsääntöisesti hitaita, sekavia ja rumia.

Tuolla Varapygmi (http://varapygmi.blogspot.com/) kyseli näistä nimimerkeistä ja niiden synnystä...

Olen tuolla tainnut jossain kaukana kirjoittaakin jo jotain, mutta palataan aiheeseen:
Millikan tulee fyysikko Robert Millikanilta, joka kokeellisesti mittasi elektronin varauksen (ja sai Nobelin vuonna joku). Jossain vaiheessa kun kehitin yhteen roolipeliin hahmoa niin nappasin nimen selaamalla jotain fysiikan oppikirjaa etsiskellen hyvänkuuloisia nimiä...ja gnome cleric Millikan oli sen verran hauska hahmo että koki myöhempiä heräämisiä paikassa jos toisessakin, ja nimeä tulee sitten käytettyä nimimerkkinä myös siellä täällä, mm. täällä.
Aika ajoin tutut jotka tämän nimimerkin tuntevat tulevat sitten kommentoimaan että "tiesitkö että on sellainen tiedemies kuin Robert Millikan?" Samoin nimi on bongattu X-Filesin lopputeksteistä, oliko se nyt casting josta Rick Millikan huolehti...

Blogin nimi Half Machine Lip Moves on amerikkalaisen Chrome-yhtyeen levystä, levy on hieno sekoitus industrialia ja stoner-rockia ja nimi oli sopivan nonsense ja monimerkityksellinen otsikoksi.

Muiden ihmisten blogeja olen päätynyt kommentoimaan lähinnä nimellä hdcanis, joka on johdannainen vanhemmasta nimimerkistä (joka sekin on siellä täällä käytössä). Aikoinaan olin kirjoitellut Kirkko ja Kaupunki -lehden lukijapalstalle kaikenlaista kommentointia, joista osa jopa julkaistiin (vaikka en minkään kristillisen kirkon jäsen olekaan ollut pitkään aikaan, niin kämppisten K&K:ia luin aina kiinnostuneena). Lehdessä oli myös pakinoitsija Kerettiläinen, joka joku kerta pohdiskeli että kirkon pitäisi palkata joukko räksyttäjiä jotka kritisoisivat työn puolesta toimintaa kertoen milloin mennään metsään, tästä kirjoituksesta sitten nappasin käyttöön nimimerkin Domini Canes tai Domini Canis (latinani horjuu, mutta canes on käsittääkseni monikkomuoto) eli Herran koira...kyseessä on myös pilkkanimitys dominikaani-munkeille.
Aluksi tuolla nimellä tuli kirjoitettua lähinnä juuri reippaan provosoivia mielipidekirjoituksia, erityisesti uskonnosta ja kirkosta, sittemmin on laannuttu ja samalla alettu käyttämään sitä muidenkin asioiden parissa...
No sitten jokin aika sitten kun bloggaus alkoi kiinnostaa niin tein ensin varsin lyhytikäisen (vain parin kolmen merkinnän mittaisen) blogin nimellä Homo Domini Canis (niin, jos ette jo tienneet niin minua viehättävät hämärät ja monimerkitykselliset nimet, ja tuo sattui huvittamaan), joka lyheni sitten hdcanikseksi. Ja sitten pian lähden raapustamaan tätä blogia.

Pitkiä selostuksia vitseistä jotka luultavasti huvittavat vain minua :)

Täältä olen jo joitain selostuksia kuullut, mutta vielä on mysteerejä...mistä tulee Splenetic? Druusi? Coco? Rain?

Luin Pasi Jääskeläisen (pazi.vuodatus.net) Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin, tarinan kuuluisasta lastenkirjailijasta ja tämän kouluttamasta yhdeksän kirjailijan ryhmästä...ja kymmenennestä joka alkaa selvitellä menneisyyden saloja. Aikaisemmin en Jääskeläistä ole lukenut vaikka nimi onkin tuttu, ilmeisesti on pyörinyt Portti-lehden ympäristössä siinä vaiheessa kun en enää kyseistä julkaisua juuri lukenut ja muutenkin scifiharrastaminen jäi hyvin satunnaiseksi...

Tyylilajiksi on valittu maaginen realismi, kimuranttia ja jännittävää tarinaa ahmi innolla ja samalla taustalta nousi kiinnostavia kysymyksiä ihmisen identiteetin muodostumisesta jne. Paikka paikoin vain tuntui että se juoni oli hivenen liiankin kimurantti...hyvä joukko juonenpätkiä saatiin solmittua lopussa, ja kohtuullisen joukon kysymyksiä voi myös jättää avoimeksi, se sopii kirjan tunnelmaan, mutta oli myös joitain aihioita jotka alkoivat ja joita käsiteltiin sen verran että niiden olisi kuulunut myös päätyä jonnekin (kuten se mitä siellä Milenojen kasvimaalla oikein tapahtui...). Jäin odottamaan kirjalta paljon sellaista joka sivuutettiin täysin (myös se, että noin puolet niistä kirjan nimessä mainituista henkilöistä jätettiin vain maininnoiksi).
Ja kirja jossa käsitellään näin paljon kirjoja ja niiden kirjoittamista voi käydä kaikessa navantuijotuksessa aika väsyttäväksi, vaikka toki se oli yksi kirjan teemoista, taiteellinen kannibalismi ja sisäsiittoisuus.

Jääskeläinen käyttää kaunista kieltä jota oli ilo lukea, mutta paikka paikoin dialogi tuntui häiritsevän epätodelliselta...useammin kuin kerran mieleen nousi kysymys "puhuvatko ihmiset oikeasti noin?" "Kirjoittaisiko toimittaja tuolla tavalla Suomen Kuvalehteen?" Vaikka sen maagisen realismin nimissä voikin jättää ison joukon vaatimuksia sivuun (kuten sen Jäniksenselän pikkukaupungin merkillisen monomaanisen luonteen) niin nuo epäsuhtaisuudet tavassa miten ihmiset puhuivat häiritsivät minua.
Häiritsevä oli myös tapa jolla päähenkilön viallisiin munasarjoihin viitattiin usein mutta joita ei sitten kuitenkaan millään tavalla käsitelty pitemmälle. Kyseinen piirre jäi siten varsin pinnalliseksi ja päälleliimatun oloiseksi. Tai ehkä sillä haettiin päähenkilön, kirjoittaja itsekin, pyrkimystä abstraktoida vammansa? Ja joku (hyvä on, minä) voisi myös pohtia sitä, miksi kaikki kirjan seksikohtaukset ovat luonteeltaan varsin väkivaltaisia...mieleen tuli Johanna Sinisalon kirja Ennen päivänlaskua ei voi, jossa samaan tapaan kaikki henkilöt hyväksikäyttävät toisiaan...tässä on samaa, joskin vielä yhdenmukaisemmalla tavalla.

Yleisarvosana: hyvä ja suositeltava kirja, mutta turhauttavasti aineksia olisi ollut vielä parempaan...joka tapauksessa Jääskeläistä pitänee lukea lisää.

Kaveri mainitsi katsoneensa Stanley Kubrickin Avaruussekoilu 2001:n ja kuvailunsa mukaan sai ilmeisesti enemmän siitä irti kuin minä...ja esitti ihan järkevän kuuloisia huomioita niistä apinoista ja lopun sekoiluista. Minusta filmi on silti yhä kaunis ja ehkä aikanaan ihan kova juttu mutta...

Muutenkin Kubrick on jäänyt minulle kovin irralliseksi tekijäksi, huolimatta kaikista ylistyslauluista joita elokuvafanit ja suuri yleisö päälleen heittää. Olenhan minä niitä filmejään nähnyt nipun ja osaan arvostaa ilmiselvää elokuvantekotaitoa mutta ne ovat jääneet elokuviksi joista en suuremmin välitä. Jotenkin ne leffat jäävät jotenkin kliinisiksi, se jokin jää puuttumaan (tämä kuulostaa varmasti kerettiläiseltä mutta minusta Eyes Wide Shut on Kubrickin kiinnostavin elokuva, ainakin niistä jotka olen nähnyt).
Samanlainen olo tuli katsoessa jokin aika sitten Polanskin Vampyyrintappajia: hyvin sai sen vaikutelman että Polanski hallitsee elokuvanteon (ja Rosemaryn painajainen on yksi lempileffoistani), mutta kun se leffa muuten oli ihan paska. Ei pieni mieli ymmärrä miksi sitäkin ovat kehuneet...

Piti sitten pohtia eroa eri taiteenlajien välillä: elokuvissa kykenen paremmin arvostamaan tekijän taitoa ja pyrkimyksiä vaikka en lopputuloksesta juuri pitäisikään. Kirjallisuudessa se on jo hankalampaa, johtunee varmaan pitemmästä ajan uhrauksesta sekä lukijan aktiivisemmasta roolista, kirjan pitää pystyä paremmin koukuttamaan.
Musiikkiin taas suhtaudun niin tunnepitoisesti että minun täytyy pitää musiikista pystyäkseni sitä kuuntelemaan (ärsyttävän muzakin voi aina jättää huomiotta). On toki muusikoita joita ihan arvostan vaikken pitäisikään näiden tuotannosta, mutta nämä ovat sitten artisteja joita en kuuntele.
Tai ehkä se on se nopea iskevyys millä musiikin pitää toimia, koska esim. kuvataiteissa on sama piirre: kärsivällisyys ei riitä ihastelemaan epäilemättä ihan hyvin tehtyjä tauluja jos se je ne sais quoi puuttuu. Elokuva on taidemuotona näköjään löytänyt hyvän tasapainotilan ajan suhteen, avautuminen kestää sen verran että teknistä suvereeniutta kykenee arvostamaan mutta ei niin kauan että varsinaisen henkilökohtaisen kosketuspinnan puuttuminen alkaisi liikaa häiritä. Ehkä televisio on päässyt vielä pitemmälle tässä, siksi kai on niin helppoa koomata tuijottamassa televisiota vaikkei sieltä tulisikaan mitään kiinnostavaa...

Niin, tää oli viikonloppuna DobaCaracolin keikalla. Yhtye on kanadalainen, Montrealista, kaksi tyttöä (joista tuli aika ajoin mieleen Nylon Beat) ja taustabändi jotka soittivat sellaista etnofuusiota...afrofunkkia höystettynä ajoittaisilla vaikutteilla ympäri maailmaa. Sellaista menevää, rytmikästä, hyväntuulista musiikkia.

Ja saivat käytännössä koko yleisön jammailemaan mukana, tanssimaan jne. Hyvä keikka, suosittelen lämpimästi.