Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Meidän omanlainen perheemme on otettu hyvin vastaan hiekkalaatikoilla. Enemmän kuin huoltajuussuhteet tai meidän vanhemmoitsijoiden yhteinen sukupuoli, kommentteja on kirvoittanut ikämme.

Minä täytän kesällä 23-vuotta, enkä oo ollenkaan erityisen nuori isäksi, mutta poikamaisten kasvojen takana olevaa oikeaa ikää taitaa olla vaikea hahmottaa.

Muutamat ovat kysyneet, eikö meitä huoleta , että Poika joutuu koulussa kiusatuksi. Olen vastannut, että toki se huolettaa. Eikö se huoleta kaikkia vanhempia? Mutta kun ei meidän osamme itse homoina ole ollut olla koulukiusattu, miksi sen tarvitsisi Pojalle homon sukulaisena olla.

Jos niin koskaan kävisi, olisin valmis puolustamaan Poikaa kuin leijona laumaansa. Toisinaan oikein ihmetyttää, kun vakavasti koulukiusatun lapsen vanhemmat kertovat, miten raskasta on ollut pakottaa pelkäävä lapsi kouluun joka aamu. Minusta se ei ole ollut tarpeeksi raskasta, jos sen on kuitenkin voinut tehdä.

Sellaisessa tilanteessa minä olisin aivan valmis muuttamaan. Vaihtamaan lapsen koulua. Nostamalla syytteet koulua ja kiusaajien vanhempia vastaan. Tarvittaessa ottamaan lapsen kotiopetukseen. Mitä vain, mutta jotain muuta kuin passiivinen kommentti, kuinka on niin vaikeaa olla tekemättä oikein mitään.

Taloudellisen aseman huonontuminen on minusta sivuseikka isomman kysymyksen rinnalla. Tärkeysjärjestyksen uudelleen järjestelyn paikka.

En mä usko että kukaan lastaan välinpitämättömyyttään kiusauttaa. Kohtalolle alistuneisuuttaan ehkä, tai sitten täysin hahmottamatta kuinka kauaskantoisia jälkiä se voi ihmiseen jättää.

Toistaiseksi Poika on liian pieni, jotta sosiaalista pärjäävyyttään voisi edes kommentoida. Kaikkia aikuisia Poika rakastaa ennakkoluulottomasti, ominaisuus johon täytyy jossain vaiheessa puuttua. Kaikki aikuiset eivät ole luottamuksen arvoisia, eikä kenen tahansa matkaan voi lähteä. Mutta vielä Poika on liian pieni päättämään muutenkaan mitään, tai olemaan hetkeäkään valvomatta.

Hän on verbaalisesti varhain kehittynyt, tullut sukuunsa. Hän on hypännyt suoraan joidenkin normaalien kehitysvaiheiden ohi, eikä esimerkiksi ole koskaan puhunut itsestään nimeltä tai kolmannessa persoonassa, vaan alkoi suoraan käyttämään sanaa minä. Ja Minun! Sen kommentin saa tomerana vastauksena aina kysyessä minkä tahansa asian omistajuussuhteita. Ikäänsäkään hän ei näytä sormin kuten pienet yleensä, vaan vastaa sanallisesti, kertoo vuoden ja kuukaudet. Siitä syystä meidän perheessä vietetäänkin merkkipäivää joka kuu.

Muuten hän on kuin ikäisensä yleensä. Vaikka puheen kehityksessä minä onkin hyvin hahmottunut, mielen teoria on käytännössä vielä aivan liian monimutkainen ymmärrettäväksi. Hiekkalaatikkokaverin synttäreillä Poika herättikin syvää närkästystä isompien lasten keskuudessa leikkiessään piiloa innokkaasti muiden mukana. Mönkien aina jonkun isomman perässä innostuneena samaan piiloon ja huutamalla etsijän tullessa isoon ääneen Täällä! Leikin nopeuttamiseksi hän vielä auliisti kertoi minne oli nähnyt muiden lasten piiloutuvan.

Tämä on juuri sitä aikaa Pojan kanssa, jota tiedän myöhemmin ikävöiväni. Aikaa, jolloin hän ei vielä erota täysin omia ajatuksiaan muiden mietteistä, eikä siksi osaa valehdella, huijata tai salata mitään. Aikaa, jolloin vielä tiedämme hänestä kaiken, ja hän on kokonaan oma, vasta matkalla olemaan oma itsensä.

Mä kysyn uudelleen ja suoremmin, koska viimekertainen ei tuottanut toivottua tulosta: Miksi pitää sanoa, että jokin on niin itsestäänselvää, ettei siitä voisi puhua, kun voisi vain sanoa olevansa asiasta samaa mieltä?

Ei musta ole ollenkaan rakentavaa jatkuvasti puolustaa oikeuttani kirjoittaa niistä asioista joita mietin, siksi ettei kukaan väitä vastaan. Itsestäänselvyys on nimestä päätellen juuri sellainen asia, josta kaikki - tai koska meitä on niin moneen junaan - lähes kaikki ovat samaa mieltä.

Se siitä.

Pojan syntymän jälkeen oon kirjoittanut hirveän vähän. Sille on toki varsin pätevä syy, se että lapsi vie niin paljon aikaa ja huomiota ja mä tahdon olla mahdollisimman paljon läsnä. Sitten vasta kun hän on jo nukkumassa, on aikaa tehdä läksyjä ja harrastaa jotain.

Koen valinneeni oikein. Silti mua harmittaa. Musta olisi hienoa, jos nyt olisin seurannut ja raportoinut pojan kasvua ahkerasti, ja sillä tavalla yksityiskohtaisesti kuin kerroin elämästäni aloittaessani blogin kauan sitten.

Onhan meillä videot ja valokuvat ja muistoja. Ne ovat kuitenkin aina irrallisia pätkiä, eikä sitä arkea jota eletään ja joka on kuitenkin kaikkein tärkeintä, ole säilöttynä missään.

Rakas suhtautui asiaan toteamalla, että jos mä voisin säilöä kaikki muistot jotka haluan, me emme mahtuisi elämään niiden keskellä uusia.

Minä katselen maailmaa vähän eri suunnalta kuin useimmat. Luulen sen johtuvan uskostani, siitä, että olen ensisijaistanut hyvyyden menestyksen mittariksi yli kulttuurimme ihanteiden.

Minusta korkeammin koulutettu ei ole menestyneempi ihminen. Minusta korkeampi äly ei ole ollenkaan syy ylemmyydentunteeseen.

Sen sanominen ääneen aiheuttaa yleisössä joskus suuren älähdyksen.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että evoluution silmin menestynein on se, jolla on eniten lisääntyneitä jälkeläisiä?

En edes erityisesti arvosta kykyä oppia uutta, se ei vaadi juuri muuta kuin hyvää muistia ja muistin käyttötaitoa. Minusta ei ole älykästä perustaa maailmankuvaansa vain siihen, mikä on todistettu. Minusta se on kapeanäköisyyttä, ei lahjakkuutta.

Älyllistä lahjakkuutta on kyky luoda uusia ajatuksia, sanoa jotain omaa. Nähdä jotain, mitä muut eivät näe, tai keksiä itse jotain, vaikka joku muu olisikin sen jo aiemmin keksinyt. Ymmärtää, että vain epätodeksi todistettu on mahdotonta, ja sekin vain jos sen alkuoletukset ovat olleet oikeita.

Toisaalta älyllisellä lahjakkuudella ei juuri ole merkitystä hyvyyden kannalta. Joskus se voi olla sille suoranainen este, sillä ihmiset, joiden pitää toistuvasti selittää asioita muille, tai joilla on joltain aihealueelta runsaasti tietoa muille opetettavaksi, tuntuvat toisinaan kuvittelevan, että he ovat opettavassa asemassa kaikessa.

Tosiasiassa opettaminen on silkkaa tiedon jakamista, eikä sillä jolla tieto ensin oli, ole lainkaan välttämättä paras kyky soveltaa sitä.

Ajattelevan ja ilmaisutaitoisen, lahjakkaan ihmisen seura voi olla varsin mukavaa. Minusta kaikkein mukavinta on silti sosiaalisesti taitavien ihmisten seura.

Tämä oli kokoelma irrallisia ajatuksia, jotka on koottu yhteen ja laitettu järjestykseen sen perusteella, miten ne sattuivat tulemaan mieleen toisistaan, ei sen perusteella, mitä mistäkin voi päätellä. Ts. alun kommentilla hyvyydestä ja lopun mietteellä mukavuudesta ei ole, eikä yritä olla samaa arvoa tai yhteistä sisältöä.

..sillä hyvin voiminen on paras kosto vihamiehille. :)

Hyvällä on tapana levitä ja pahalla myös. Vahvuutta on toimia omien arvojensa mukaan, ei vain reagoijana ketjussa. Vahvuutta on aloittaa oma ketju.

Minua ihmetyttää toistuvasti se, miten vähän ihmisillä oikeastaan on periaatteita. Ehkä niitä ei tähän maailmanaikaan juuri tarvi miettiä. Ehkä niitä ei ole ollut koskaan, en tiedä. Varsin usein näkee kuitenkin, miten itselleen ja kavereilleen sallii sen, mitä epämieluisalle henkilölle ei. Omiaan jopa iloiten kannustaa.

Se on varmaankin se vahingonilo. Tunne jota en hyväksy. Siksi pidän parhaana kostoa hyvin voimista ja iloa, ja jos se jotakuta ärsyttää, hän on ärsyyntymisensä ansainnut ihan itse.

Vaikka totuus onkin, ettei se häntä kasvata, tuskin minuakaan, vaan lietsoo lisää kiukkua. Kuinka paljon vain toivoisikin muuta.

Jokainen kantaa kuitenkin kiukkunsa itse, ja saa sitä kantaakseen juuri niin paljon kuin sallii itselleen tuntea.

(Niille edellistä täysin ymmärtämättömille, joiden mielestä puhuin itseni pussiin, suosittelen jälleen kerran tekstin nyanssien lukemista vähän tarkemmin. Eivät mun ympyräni ole pyöreitä vahingossa.) :)

Truly yours ----- Teemu

Miksi sanoa toiselle, että hän puhuu itsestäänselvyyksiä, kun voisi huomata olevansa samaa mieltä?

Toisen ihmisen seksualisoiminen vastoin tämän halua voi olla todella satuttavaa, tapahtui se sitten suoraan, tai käänteisesti. Suora seksualisoiminen on lähentelyä ja ehdottelua, yksityisten asioiden kommentointia, käänteinen on sellaisista seksuaalisista tunteista syyttämistä, joita toisella ei oikeasti ole.

Väärin seksualisoiduksi tullessani minulla on tapana ajatella, että se mistä ikinä minua syytetäänkin, on syntynyt kokonaan toisen mielessä, ei minussa. Tarpeentullen sanon sen ääneenkin. Mistä mieleesi edes tulee noin oksettavia ajatuksia? Se on aina hiljentänyt. Tilanteen taktinen kääntö oikeaan suuntaan.

Homofobiasta tulisi minusta puhua sen oikealla nimellä, jotta sen tekijät osaisivat katsoa itseensä oikein. Seksuaalisena riistona. Meitä kohtaan. Muiden ihmisten omien likaisten ajatusten vuoksi.

Mä pidän siitä, kun istuessani rakas tulee hajareisin mun taakseni, tunkee käsiään vaatteiden alle ja näykkii niskaa. Toisinaan se tekee sitä kavereiden nähden.

Rakkaalla on kyky keskittyä täydellisesti minuun. Toisinaan se alkaa käyttäytyä seurassa kuin olisimme kahden ja häirittäessä on vähän töykeä muille. Mä tiedän, että se voi olla loukkaavaa ja ikävää muiden mielestä, mutta rakastan sitä silti. Se saa mut tuntemaan oloni niin erityiseksi, että erityisyyden tarve painaa enemmän kuin vieraan vaivantuneisuus.

Mutta en minä tahdo olla ilkeä, enkä tahdo karkottaa ihmisiä luotamme pois, saada ketään ajattelemaan ettei meidän kanssa ole kiva olla.

Isossa seurassa kaksinkeskeisyys kesken kaiken ei niin haittaa. Jos joku on yksin, koitan saada sen nauramaan rakkaan omituisuudelle. Ja sanon rakkaalle että hyi tuhma poika, lopeta heti, enkä tarkoita sitä yhtään.

Mä tahdon uskoa ikuiseen rakkauteen. Me ollaan oltu yhdessä kauan, mutta mä näen hänet yhä kuumana ja komeana, seksikkäänä kundina, jonka tahdon ottaa ja pitää.

Minä en ymmärrä käsitettä "luonnoton". Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ensimmäisenä tulee mieleen, että luonnoton on jotain, mitä ihmiset tekevät tai ovat, mutta eläimet eivät. Vaikka.. niin määriteltynä homous ei ole luonnotonta. Toisaalta homouden luonnottomaksi leimaamista vastaan voi taistella nimenomaan niin, perustellen eläimillä ja niiden sukupuolisuhteilla.

Mutta mitä ihmettä? Ihmisethän tahtovat erottua eläimistä. Ihminen sanoo, ettei eläimillä ole samaa kykyä tunteisiin, tai samaa älykkyyttä. Että koska ihminen ei ole kuin muut eläimet, ihminen on tärkeämpi. Eikö se ole luonnotonta?

On tietenkin hyvin ymmärrettävää, että ihmisen mielestä ihminen on tärkein. Hamsterin mielestä varmaankin hamsteri on, mikäli se osaa niin paljoa analysoida. Globaalisti katsoen ihminen on haitallinen olio, tärkeä ehkä siinä mielessä, että on vaikutuksiltaan niin suuri, muttei tärkeä niin kuin ihminen tarkoittaa sanoessaan Tärkeä.

Lopputuloksena tulin päätelmään, että ihminen haluaa olla erilainen kuin eläimet, paitsi niissä asioissa joissa erilaisuus on luonnotonta. Ja sen, mitkä ne ovat, tietää vain kysymällä muilta ihmisiltä. Muuta eroa niillä ei sitten olekaan.

Mikä on ihmisen luonne? Onko luonne se, mitä ihminen tuntee ja ajattelee vai se miten hän käyttäytyy?

Käyttäytymiseen vaikuttavat niin miljoonat opitut asiat, kulttuuritausta ja omat kokemukset. Kaksi täsmälleen samoin tuntevaa ihmistä voivat käyttäytyä aivan eri tavoin, toinen ilmaista negaationsa ja toinen pelkät iloiset tunteet.

Tasapainoisin ihminen on varmaankin silloin, kun ilmaisee kaikkia tunteitaan samassa suhteessa. En tarkoita että on iloinen yhtä usein kuin surullinen, vaan että ollessaan iloinen tai surullinen tuo kumpaakin tunnetta yhtä selvästi julki. Vai?

Onko sillä, jolla on paljon helliä tunteita, mutta rankka menneisyys ja tapa rähistä luonteeltaan vihaisempi kuin toinen, jolla on sama hellyys ja kyky näyttää se?

Joulu on vuosia saanut mut mietteliääksi ja surulliseksi rikkonaisten perhesuhteideni vuoksi. Pojan myötä kaikki on muuttumassa. Tänä jouluna en sure, ettei mulla ole äitiä jonka luokse mennä, tänä jouluna minulla on oma perhe ja oma koti, jonne kutsua lähimmät ja viettää juhla tärkeimpien kesken. Rakas, Poika, pikkusisko, silkkiturkki ja minä.

Pojalla on itsetehty joulukalenteri, jonne ostamme pieniä lahjoja. Sellaisia, joista on oikeasti hyötyä, joilla tekee jotain enemmän kuin valmiskalenterin pienillä muovileluilla, tai karkilla jota emme Pojalle vielä syötä. Tänään hän sai piparimuotit ja iltapäivällä leivottiin. Vähän yli vuoden ikäiselle leipominen tarkoittaa enimmäkseen taikinan syömistä ja sellaisten epämuotoisten taidepiparien tekemistä, joita vain oma perhe osaa arvostaa.

Toiseen aiheeseen. Puolisentoista vuotta olen miettinyt oliko se eräs "tajuatko lainkaan miten itsekkäältä kuulostat" -kommentin kirvoittanut ajatus todella itsekäs, ja vaikka oon tutkinut sitä kuinka monelta kannalta, totean, että ei se ollut. Yhä vahvemmin oon sitä mieltä että se oli totta. Että mun takertuvuudessani ihmisiin on sentään yksi hyvä puoli. Se, että annan ihmisille loputtomasti uusia mahdollisuuksia.

Tänä jouluna välit äitiin ovat paremmat kuin ne vuosiin ovat olleet.