Rakas Minä

Metrossa mun viereeni istahtaa mies. Se haisee kuselta ja on likainen ja ryysyinen ja mä mietin, miltä mahtaa näyttää maailma sellaisen ihmisen silmin, joka on menettänyt kiinnostuksen itseensä noin syvällä tasolla.

Onko hän väsynyt? Eikö hän osaa yhtään rakastaa itseään? Rakastaako hän ketään muuta?

Mä istun siinä, tukka ojennuksessa, hampaat pestynä, rakkaan valitsemaa dödöä kainalossa, puhtaassa, valkoisessa paidassani ja farkkujen alla on silitetyt kalsarit. Niin paljon olen itseäni rakastanut sinä aamuna.

Toisinkin voisi olla.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun joku ei osaa rakastaa itseään, mutta välittää kuitenkin vielä, ei ole luovuttanut kaikesta?

Vaihdetaan hiusten väriä, muutetaan kehon painoa, poistetaan ihokarvat, tehdään korkeilla kengillä lisää pituutta, väritetään meikeillä osia kasvoista sieltä täältä, niin, että lopputulos näyttäisi mahdollisimman paljon siltä, miltä ihminen meikin alla toivoisi näyttävänsä. Jollei se vielä saa ihmistä rakastamaan itseään, täytyy muutoksista tehdä radikaalimpia, lisätä vähän silikonia huuliin, ja rintaan, kohottaa poskipäitä, peittää rypyt silmäkulmasta, jotta kukaan ei tietäisi, kuinka vanha ja kuinka paljon kokenut ihminen muutosten alla on. Silloin hän voi olla tyytyväinen ulkonäköönsä ja iloinen siitä. Mutta oppiko hän sen, mitä kaikella sillä yritti, oppiko rakastamaan itseään?

Enpä usko. Hän oppi varmasti rakastamaan muutoksiaan ja kaikkia niitä kemikaaleja, joilla peittää alleen aidon, alastoman itsensä.

Rakkauden löytäminen on vaikeaa, jos sitä saavuttelee fyysisten asioiden kautta. Silloinkin, kun haluaa oppia rakastamaan itseään.