Vihjaisin Ranneliikken keskustelun puolelle kirjoittamassani viestissä jotain siihen suuntaan, etten tunne angstisuutta omaksi tavakseni elää. Se ei ollut ihan totta.
Tässäkin asiassa taitaa olla niin, että sitä mitä ei itselleen voi sallia, ei tahtoisi sallia muillekaan. Ehkä olen vain kateellinen. Mä olen kateellinen kaikille ihmisille, jotka kapinoivat läpi elämänsä ja kiukuttelevat, koska mulla ei ole ollut sellaista mahdollisuutta.
Ei edes murkkuiässä. Ehkä siitä jäi joku tukahdutettu tarve saada olla vihainen ja eri mieltä. Ei mun kapinalleni vain ole koskaan ollut tilaa olla olemassa.
Koti olisi jäänyt hoitamatta. Laskut maksamatta. Pikkusisarukset heitteille.
Niinpä mä ärsyynnyn herkästi, kun joku kapinoi ihan tuosta vain, niin kuin se olisi normaalia ja mahdollista. Eivätkö muut tiedä, että kapinointi on tappavan vaarallista?
Kyllä minäkin kapinoin. Valitsin arvoja, jotka eivät ole ihan tyypillisiä. Musta on hauska sanoa ihmisille, että olen homo. Musta on hauska sanoa ihmisille, että olen uskovainen. Musta on hauska sanoa ihmisille, että minä menin 18-vuotiaana naimisiin.
Konservatiivisuudellaankin voi kapinoida. Se on mun tapa.
1 kommentti
audinkopoika
3.10.2007 00:08
Kapinointia on monenlaista. Toiset kapinoi pienestä pitäen kaikkea vastaan, toiset taas kapinoivat omassa minuudessaan. Uskon, että jokaiselta löytyy "kapinahenkeä" mut ilmenemismuodot vain vaihtelevat ja asiasisältö myös.
Itse olen aina ollut kapinallinen yhteiskuntaa kohtaan, päättäjiä ja byrokratiaa kohtaan.
Viime aikoina myös ns. homojen vastustajia vastaan yhä enemmän kapinoin, miksi suvaitsevuutta ei kaikki hyväksy ja pidä itsestään selvyytenä.
Itse kuulun homoyhteisöön ja olen siitä ylpeä :)