Korrektiuden kylmä totuus

" ´Idiootti` -sanomisia en kyllä oikein sulata. Vaikka kyllähän me ihan yhteistuumin kotona laitetaan porukkaa välillä halki poikki ja pinoon..." sanoo Rokkihomo mun kommunikointitapojen eroja käsittelevän blogini kommenteissa.

Ihan niin. En mäkään sulata kenenkään haukkumista idiootiksi, asioiden kyllä, mutten ihmisten, eikä rakaskaan sulata. Eihän se sentään ole, tai käyttäydy kuin idiootti, ei ainakaan julkisesti.

Omassa mielessä onkin eri asia. Mutta siellä pahojaan tekee ihan kaikki.

Ja kotona, jossa pitäisi voida sanoa kuin omassa mielessä.

Tiedän, että lainkaan kaikki ei oo samaa mieltä, mutta musta on tavoiteltavaa ja ihailtavaa, että parisuhteessa voi toisen läsnäollessa olla ja käyttäytyä aivan samoin kuin ollessaan yksin. Mä tiedän, että seurassa käyttäydytään eri tavoin toisten huomioonottamisen takia yhtä paljon kuin siksi, että omalla käytöksellä halutaan viestiä asioita itsestä. En tarkoita sitä, etteikö toista tarvisi huomioida yhtä kohteliaasti sitten, kun ollaan kaikin tavoin läheisiä, mutta kun kaikessa muussakin ihailen aitoutta, niin tässäkin.

Aitoutta ja ihmisyyttä. Me kaikki tuskastutaan toisiimme välillä, ja kotona sen saa kyllä kertoa.

Jos sorrun kavereiden keskenkään sanomaan jotain idiootiksi, niin jo sisäistetyn itsesäätelyn takia tunnen tarvetta sanoa, että kyllä mä tiedän, ettei se oikeasti ole idiootti, vaan mä vaan tuskastuin, koska... Kotona mun ei tarvi selittää. Ei ainakaan siksi, etteikö rakas tietäisi, että en mä oikeasti ihan niin tarkoita.

Rakas tuulettaa negatiivisuuksiaan paljon lahjakkaammin kuin minä. Mun pitää halki poikki ja pinoon -luokittelun jäljiltä vähintään näyttää syylliseltä ja potea vähän huonoa omaatuntoa ja rakkaan ei tarvi. Siksi me toimitaankin yhdessä. Mä kerron rakkaalle, mitä on tapahtunut, ihan ottamatta kantaa siihen, kuka teki väärin ja kuka oikein ja rakas sitten toteaa, että olipa se toinen TYHMÄ! Mä jalosti annan rakkaalle anteeksi, että se sanoo sellaista, mikä ei oikeastaan ole totta tai ainakaan poliittisesti korrektia ja saan tyydytyksen siitä, että mun turhautumani on joku jakanut ja kumpikin jatkamme eloa omalla tavallamme.

Tekopyhääkö?

Tahtoisin mielummin kutsua sitä yhteistyöksi.

Oikeastaan en ole ennen tullutkan huomanneeksi, miten paljon toisten ihmisten haukkumiskykyjä mä käytänkään hyväkseni säilyttääkseni oman kiltteyteni. Mun ei tarvi lausua omia ajatuksiani ääneen, koska voin saada rakkaan sanomaan ne niin kuin tunnen ja olla sitten hiljaa.

:-/ Kuinka syntinen olenkaan.