[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
[Jatkan vielä Vaeltajan uutisesta Ranneliikkeessä suomalaisesta näkökulmasta ja Tukholman mielenosoitusta koskevasta ruotsalaisesta radio-ohjelmasta. Tuntuu siltä, että tasavertaisuustaistelu nytkähti ratkaisevalla tavalla eteenpäin juuri 1970-luvun loppuvuosina. Siinä oli jonkinlainen historiallinen tihentymä ja uskalsimme tulla esiin ja ulos kaduille].
Kesä 1979 oli vilkasta ja radikaalia aikaa kaikissa pohjoismaissa. Lesbot ja homot valtasivat Ruotsin Sosiaalihallituksen ja vaativat sairausleiman kumoamista, joka sujuikin nopeasti ja kivuttomasti Ruotsissa, kuten radio-ohjelmasta selviää.
Suomessa Seta oli yhteydessä Lääkintöhallitukseen ja sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Työläjärveen ja esitti kokonaisvaltaisen toimintaohjelman sairausleiman poistamiseksi Suomesta sekä rikoslain syrjintäpykälien kumoamiseksi.
Vuosien 1976-1980 aikana saimme erinomaista apua sananvapauden periaatteita kunnioittamista länsimaista, erityisesti Yhdysvalloista, Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista. Seta teki kantelun YK:n Ihmisoikeuskomitealle vaatien kumottavaksi psykiatrisin perustein säädettyä sensuurilakia RL 20:2.1.
Saimme paljon käytännön apua pohjoismaiden sisarorganisaatioilta. Kun Suomessa oli vaikeaa saada tarpeeksi marssijoita kaduille 1970-luvun lopulla, pyysimme ruotsalaisia ja norjalaisia aktivisteja tulemaan Helsinkiin ja pitämään suunsa kiinni marssin aikana, ettei katuyleisö olisi huomannut.
Seta oli onneksi saanut rekrytoitua kolme ulkopuolista puheenjohtajaa 70/80-lukujen vaihteessa, osittain rauhoittamaan sisäisiä kiistoja, osittain antamaan apua poliittissen vaikuttamiseen: Leo Hertzberg, Bo Ahlfors ja Tarja Halonen.
Juristina tunnettu Hertzberg allekirjoitti YK:n Ihmisoikeuskomitealle lähtetyn kantelun sensuurilaista ja siitä tuli tunnettu tapaus Hertzberg vs. Finland.
YK:sta tuli tieto Setaan, ettei YK pysty puuttumaan selviinkään syrjintälakeihin, ennen kuin joku on saanut langettavan tuomion lain perusteella. Siksi Seta teki parhaansa järjestääkseen mielenosoituksia, joissa "kehotettiin homouteen". Yritimme saada itsemme poliisin pidättämäksi, jotta YK olisi saanut tarvittavan syrjintätapauksen.
Viranomaiset pitivät koko ajan varovaista linjaa suhteessa mielenosoittajiin. Kaikki tiesivät, että Suomi on länsimaiden tarkkailussa. Erityisesti Yhdysvaltain psykiatriyhdistykseltä saimme neuvoja ja tukea taistelussa sananvapauden puolesta.
Taistelu sananvapaudesta oli alkanut.
Poliisi oli kuitenkin saanut ohjeet ylemmältä taholta toimia varovasti. Poliisi tarkasti mielenosoitusplakaatit ja keräsi niitä pois, mutta ketään mielenosoittajaa ei asetettu syytteeseen. Muutama aktivisti ilmoittautui jopa paikalliseen käräjäoikeuteen Turussa päästäkseen tuomituksi.
[Kuvassa Helsingin poliisi tarkastaa mielenosoitusplakaattien tekstejä kesän 1979 sananvapautta vaativassa mielenosoituksessa. Kuvan copyright: Olli Stålström, 1979]
Suuressa mielenosoituksessa oli Suomesta mukana Setan ydinjoukko vaatimassa paitsi sairausleiman kumoamista, myös sensuurilain RL 20.2.1 kumoamista.
Kun ruotsalaiset aktivistit protestoivat sairausleimaa vastaan, setalaiset vaativat myös kumottavaksi sairausleiman perusteella säädettyä sensuurilakia, joka oli johtanut valmiiden ohjelmien sensurointiin Ylessä.
Seta oli tehnyt sensuurilaista kantelun YK:n Ihmisoikeuskomitealle vuonna 1978, mutta komitea oli ilmoittanut, ettei YK voi tehdä asialle mitään ennen kuin sensuurilain perusteella on langetettu rangaistus. Siksi Setan aktivistit protestoivat jatkuvasti vuosina 1978-1980 yrittäen saada itsensä pidätetyiksi sensuurilain perusteella - jotta YK olisi pystynyt toimimaan asiassa.
Tukholman mielenosoitus vuonna 1979 oli yksi tärkeimmistä protestiaktioista. Sitä olivat järjestämässä suomalaisten tukena RFSL:n puheenjohtaja Kjell Rindar ja Norjan DNF-48:n puheenjohtaja Kim Friele. Suomen puolelta asiaa ajoivat Ulf Månsson sekä Setan voimanaiset Marita Kuokkanen ja yhteiskuntatieteiden tohtori Annikki Talikka, joka antoi vaatimuksille tieteellistä painoarvoa.
Katutason mielenosoittajina olivat mm. Setan aktivistit Göran Björk, Kimmo Kahra sekä lehden edustajina Vesa Tapio Valo ja Olli Stålström. Kimmo ja Olli olivat juuri julkaisseet Suomen sairausleimaa arvostelevat artikkelit Medisiinari-lehdessä 1/1977, mikä oli ensimmäinen lääketieteellisessä lehdessä ollut sairausleiman kritiikki. Kyseessä oli homoutta yleensäkin koskeva Medisiinarin teemanumero, joka oli syntynyt sittemmin lyhytterapiaa edistävän päätoimittaja Ben Furmanin aloitteesta.
On syytä huomata, että Suomessa ei sairausluokitukseen pyritty vaikuttamaan pelkillä protestimarsseilla ja kaduilla huutamisella. Taustalla oli vuodesta 1957 lähtien kertynyt tieteellinen tutkimusaineisto, jonka mukaan sairausleima oli perustunut vinoutuneeseeen otoksen pelkästä potilasotoksesta. Seta perusteli asiaansa lähettämällä sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Työläjärvelle kirjelmän, jonka liitteenä oli toistakymmentä tieteellistä tutkimusta ja eri maiden psykiatriyhdistysten kannanottoja. Mielenosoitukset olivat vain keino saada virkamiehet ja päättäjät lukemaan nämä tutkimukset.
Mielenosoitus herätti julkisuutta ja hymyä senkin takia, että siihen oli valittu taktisesti hyvin iskulause: "Finlands lag är svår, Finlands sak är vår" Tämä iskulause oli vanhemmalle yleisölle tuttu niiltä ajoilta, jolloin länsimaat puolustivat Suomea talvisodan alkaessa Neuvostoliittoa vastaan.
Iskulause perustui sanaleikkiin. Vuonna 1939 sana "lag" viittasi Suomen vaikeaan sotilaspoliittiseen asemaan. Vuonna 1979 sama sana "lag" viittasi Suomen lakiin, jossa oli sensuuripykälä estämässä asiallista tiedottamista seksuaalivähemmistöistä. Sanaleikki herätti monissa hilpeyttä, mutta konservatiiveissa raivoa, että pyhien isänmaallisten arvojen kanssa näin pilaillaan.
Kuva: WHO:n sairausleimaa 302.00 vaaditaan kumoon Tukholman vapautuspäivillä vuonna 1979. Vasemmalla oleva viiksiniekka ei ole tehnyt kotiläksyään, vaan vaatii kumottavaksi väärää sairausleimaa [300.20 (joka on paniikkihäiriö)]. [Kuvan copyright: Olli Stålström 1979].
Kuvassa olen lähettämässä kommunikaattorilla bloggauksia Ranneliikkeeseen asemapaikastani satamavartijana. Oikealla olevassa kopissa kirjoitan artikkeleita FinnQueeriin ja amerikkalaisiin psykiatriajulkaisuihin.
Näin käy kun kaksinaismoralistisessa Suomessa esittää kritiikkiä yhteiskuntamme isokenkäisiä, näennäissuvaitsevuutta, tekopyhyyttä sekä kateutta ja kiusaamista kohtaan :)
Seuraavaksi alan työstää tähän elämäkertablogiin oheistekstiä kuvineen olevaan tekeillä olevaa historialliseen opinnäytteeseen. Sitä ennen bloggaan muutaman omakohtaisen analyysin siitä, mitä oli olla itseään vihaava ja muuttumista yrittänyt ex-gay, mutta miten toivuin siitä ja ryhdyin Setan aktivistiksi.
Avustan Anssi Pirttijärven poliittisen historian alalta Turun yliopistoon tekeillä olevaa opinnäytettä, joka valmistuu kevään 2009 aikana. Olemme sopineet, että siitä saa jo kertoa, koska se on loppusuoralla. Se julkaistaan myös FinnQueerissa.
Yle Teeman ohjelmaan Hiljaa virtaa veri
liittyen FinnQueer julkaisi Auroran apulaisylilääkäri Juhani Lähdevirran muistelmakirjoituksen hiv/aids-kriisin tulosta Suomeen:
Vetäydyn nyt kauas pois kaupallisesta ja pinnallisesta joulusta viettämään ansaittua joululomaa puolisoni Jupen ja näiden meidän koirakorjaamon muiden veijareiden kanssa.
Jatketaan heti uuden vuoden jälkeen uudella yhteiskuntakritiikillä :)
[Liittyy elämäkertablogiini, joka pohjustaa vuonna 2009 ilmestyvää opinnäytettä Setan varhaisvuosista, joka julkaistaan myös FinnQueerissä].
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Entinen Suomen presidentti Martti Ahtisaari vastaanotti 10.12.2008 Nodelin rauhanpalkinnon Oslossa. Suomen rooli rauhanturvaajana ja rauhanrakentajana sai kansainväisesti näkyvän kiitoksen.
Nykyinen Suomen presidentti Tarja Halonen on myös osallistunut rauhanrakentamiseen niin kansainvälisellä tasolla kuin Suomen vähemmistöjen kohdalla.
Kirjoitin viime presidentinvaalien alla omalla kotisivullani Tarjan roolista yleensä rauhan rakentajana erilaisten vähemmistöjärjestöjen historiassa mm. seuraavasti:
"Halosen toiminnan eettinen lähtökohta on hänen oman kertomuksensa mukaan Setlementtiliikkeessä, jonka tavoitteena on edistää ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta, kristillistä vastuuntuntoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Hän kertoo Lehtilän kirjassa järjestösotien sovittelijan roolistaan jo paljon ennen Setaa. Hänet vedettiin teatterimaailmaan mukaan ay-juristina 1970-luvulla kulttuuritaistolaisuuden eläessä kuuminta vaihettaan. Poliittisesti kulttuuritaistolaiset pitivät itseään tiedostavana etujoukkona ja suunnan näyttäjinä. Poliittisista vastustajista pahimpina pidettiin vanhan luokkataisteluopin mukaan luokkapettureita eli porvarien kanssa sopuilevia sosialidemokraatteja.
Halonen pystyi rauhoittamaan teatteriväen sisällä käydyn taistelun, jossa käytettiin kaikki keinot ay-etujen ajamiseksi, kokousten aikojen ja paikkojen muuttamista ja junttaporukoiden keräämistä. Halonen toteaa kirjassa veikeästi, etteivät kiistelevät osapuolet edes huomanneet, että sovittelija oli demari.
Tarja Halonen kertoo toimineensa Suomen Setlementtiliitto ry:n puheenjohtajana vuodesta 1989 lähtien. Tässäkin Tarja Halosen rooli sovinnontekijänä korostuu vielä Setan rauhoittamisen jälkeen. Kalliolan työ oli tavallaan hyvin alkukristillistä, koska solidaarisuustyössä joutui tekemään oikeaa, käytännön työtä. Setlementtiliike on aina tehnyt työtä alkoholistien auttamisessa, mutta nyt valittiin kohteeksi myös muita marginalisoituja ryhmiä, mm. maahanmuuttajat. Tarja Halosta pyydettiin liiton puheenjohtajaksi ja pyyntöä perusteltiin tarpeella saada ulkopuolinen puheenjohtaja, joka saisi eri ryhmät koottua yhteen.
Tarja Halonen toteaa monipuolisesta järjestötoiminnastaan, että siinä on aina ollut solidaarisuusteema – siis eettisyys. Aina on mukana ollut myös solidaarisuus ja yksilönvapaus, niiden kunnioittaminen ja yhteensovittaminen.
Lehtilän kirjassa Halonen toteaa: ”Minä löysin kuin imuri kaikki sellaiset järjestöt, joissa hoidettiin joitakin vähemmistökysymyksiä. Milloin puolustettiin joitakin vankilassa olleita, milloin romaneja, milloin oli kysymys miesten ja naisten tasa-arvosta, milloin kolmannen maailman auttamisesta”.
Hannu Lehtilän mukaan aktiivinen osallistuminen Setan toimintaan oli kova pala ja karsastuksen aihe ay-ympyröissä. Työ homojen ja lesbojen puolesta löi pitkäaikaisen leiman Haloseen, eikä siinä yhteydessä muistettu Setan ylevää perusajatusta; se perustettiin kannustamaan seksuaalisia vähemmistöjä avautumaan ja tulemaan mukaan yhteiskuntaan"
***
Samassa artikkelissa kerroin Tarjan roolista rauhanrakentajana alkuvaiheen Setassa seuraavaa. Olin silloin varsin aktiivinen Setan toiminnassa ja mukana kutsumassa kolmea ulkopuolista vaikuttajaa rauhanrakentajiksi:
"Pidän itse tärkeimpänä syynä siihen, miksi pyysimme kolmea heteroa peräkkäin puheenjohtajiksi (Bo Ahlfors, Leo Hertzberg ja Tarja Halonen) vasta muotoutuvan järjestön sisällä käytyjä linjanvetokiistoja, jotka uhkasivat hajottaa järjestön. Näiden kiistojen asiasisältönä oli mm. miten suhtautua sensaatiolehdistöön, asevelvollisuuteen (koska alkuvuosina oli mahdollista saada vapautus homoleiman perusteella), psykoanalyyttiseen teoriaan, sairausleimaan ja lesbojen/naisten asemaan Setan toiminnassa.
Jotkut lesboaktivistit kokivat monen homomiehen suhtautuvan alentuvasti ja kielteisesti naisiin. Toisaalta jotkut separatistilesbot eivät halunneet tehdä yhteistyötä edes myönteisesti suhtautuvien miesaktivistien kanssa. Toisaalta keskeiset lesboaktivistit tulivat hyvin toimeen monien miesaktivistien (esim. minun) kanssa, jota separatistifeministit taas eivät katsoneet hyvällä. Siinä vaiheessa Setassa tuntui vallitsevan kaikkien sota kaikkia vastaan.
Kun nämä asialliset erimielisyydet vielä liittyivät henkilösuhteisiin, seurauksena oli repiviä kiistoja muutaman ensimmäisen vuoden aikana. Olin läheisen työtoverini, puheenjohtaja Marita Kuokkasen (1976–78) kanssa itse yksi niistä, jotka pitivät välttämättömänä pyytää ulkopuolista apua, ettei järjestö olisi hajottanut itseään. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska ulkopuolisten henkilöiden tulo puheenjohtajiksi rauhoitti tilannetta.
Bo Ahlforsilla oli laaja näköala yhteiskuntaan ja tiedotusvälineisiin, koska hän oli Yleisradion tiedotustutkija. Leo Hertzberg oli tunnettu juristi, jonka kanssa tein YK:n Ihmisoikeuskomitealle kantelun vuonna 1978 Suomen lainsäädännössä olevasta sensuurilaista. Tarja Halosella taas oli erinomainen näkemys juridisesta tasavertaisuudesta ja työsyrjinnän kieltämisestä".
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuva: Suomen rauhantekijäpresidentit Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari. Kuva: Hsinhua/Reuters.
YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää 60 vuotta 10.12.2008.
Se on maailman käännetyin dokumentti ja se on ollut elintärkeä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suojelemisessa.
Setan julkaisutoiminnan varhainen malli oli YK-tiedote, jonka vuoksi käytimme julkaisustamme alkuvuosina nimeä Seta-tiedote. Kuten YK-tiedotteellakin, julkaisullamme oli tarkoitus jakaa asiallista tietoa ihmisoikeuksista ja tasavertaisuudesta muille tiedotusvälineille, jotta ne levittäisivät hyvää sanomaan eteenpäin.
Ihmisoikeuksien julistuksen tekstiä levittää Suomessa Fredmanin ja Månssonin asianajotoimisto:
Ulf Månsson oli yksi keskeisiä alkuvuosien aktivisteja Setassa.
YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen täydennysosaa hlbt-ihmisten osalta, Yogyakartan periaatteita, levittää Suomessa FinnQueer-verkkolehti, jonka varhaisvuosien - samoin kuin Setan -- aktivisti olen ollut.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Tarkoitukseni on gradun taustaksi pohtia yhden ihmisen osalta mikä sai fiksun nuoren ihmisen kiduttamaan itse itseään ex-gay -ideologialla.
-----------------------------------------------------------------------------
MRA-taustani johdosta olin sitoutunut ehdottomaan puhtauteen ja taisteluun kommunismia ja homoutta vastaan pitkälle 1960-luvulle.
Vuosi 1968, joka muille oli yleensä kuohunnan ja vapautumisen vuosi, oli minua eri suuntiin repivää, melkein skitsofreeniseksi tekevää ristipainetta. Minua toisaalta innosti ilmapiirin muuttuminen avoimemmaksi ja eroottiseksi 1960-luvun loppupuolella. Nuoret eri puolila maailmaa omaksuivat samanlaisen nuorisokulttuurin. Tunnuslauseemme oli "Älä luota keneenkään yli 30-vuotiaaseen". Se on tainnut jäädä minulle päälle edelleenkin.
Naisasia-aktivistit seurasivat mustien kansalaisoikeusliikettä ja toivat julkisuuteen iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista". Ilmassa oli muutoksen tuntua, joka sai kaikki innostumaan. Alastonmusikaali Hair innosti ihmisiä. Kävin itse katsomassa sen Ruotsalaisessa Teatterissa. Loppukohtauksessa katsojat pyydettiin näyttämölle tanssimaan yhdessä vähäpukeisten hippien kanssa. Huomasin että vieressäni lavalla sheikkasi Sosialidemoraattisen puolueen nokkamies Karl August Fagerholm.
Se oli hippiaatteen ja sosialidemokratian vuosikymmen - monille ihmisille.
Mutta minä olin sitoutunut ehdottomaan puhtauteen ja taisteluun kommunismia ja lihan houkutuksia vastaan. Seurasin kuitenkin toiveikkaana Tshekkoslovakiassa yrityksiä siirtyä "ihmiskasvoiseen sosialismiin" eli sallia sanan ja kokoontumisen vapaus. Minulle sanan ja kokoontumisen vapaus ovat pyhiä asioita.
Elokuussa Neuvostoliiton panssarit vyöryivät Prahaan ja murskasivat verisesti vapauden haaveet. Niinä aikoina kävin usean kerran vuodessa kertausharjoituksissa, koska minulla oli oma tehtäväni Helsingin lentokenttien ja satamien puolustamisessa. Tarkkailimme Prahan miehitystä, jotta voisimme ottaa opiksi ja estää ettei Helsinki koskaan muuttuisi Prahaksi.
Pysyin reservin viestiupserrin tehtävässäni 20 vuotta, aina vuoteen 1986, jolloin sain tutkijanviran Australiasta. Silloin piti vaihtaa miestä, koska olisi ollut mahdotonta syöksyä Australiasta Helsinkiä puolustamaan minuuttien sisällä. Toimintaamme määrittävä tosiseikka oli, että helikopterilento Tallinnasta kestää 18 minuuttia. Sen verran aikaa meillä oli järjestää Helsingin siviilipuolustus ja evakuointi.
Vaikka kannatan rauhaa, huokaisin helpotuksesta kun tuli tieto kymmenien Hornet-hävittäjien ostamisesta Helsingin puolustamiseen. Mitä Gandhi siihen olisi sanonut?
Osallistuin miehityksen vastaisiin mielenosoituksiin Neuvostoliiton suurlähetystön edessä Helsingissä. Minulla oli vaikeuksia osallistua huutoiihin "sosialismia, ei panssareita". Minä huusin vain "ei panssareita".
Seurasin inhon ja tuskan vallassa miten meitä koulutettiin torjumaan maihinnousut ja maihinlaskut Helsiinkiin. Strategisissa ylikulkusilloissa oli valmiit kolot räjähteille. Tietyt talorakenteet oli suunniteltu räjäytettäviksi estämään panssareiden pääsy lentokentältä keskustaan. Viestiupseerina kiertelin satamissa luomassa erillisviestiverkkoa, jonka avulla olisi voitu räjäyttää satamarakenteita ja rojauttaa nostokurkia satama-altaisiin vihollisen alusten torjumiseksi. Rakensin 60-luvun "kännykkäyhteyksiä" eli suuntaradiolinkkejä.
Näen vieläkin joskus painajaisunia Lieko Zachovalován radioselostuksista hänen kertoessaan neuvostopanssarien tunkeutumisesta Prahan keskustaan - Neuvostoliiton suurlähettilään kutsumana ja hänen autonsa opastamana.
Tunsin vihaa ja raivoa neuvostodiktatuuria kohtaan ja olisin ollut valmis syöksymään panssarien eteen kasapanosten ja Molotovin cocktailien kanssa. Toisaalta minua hirvitti nähdä sisältä käsin miten suomalaiset sotilaat - me - valmistautuivat tuhoamaan omaa kaupunkiaan estääkseen sen valtaamisen.
Niihin aikoihin iskulauseeni oli yhden Amerikan vapaustaistelijan, Patrick Henryn, iskulause: "Give me liberty - or give me death!"
Toisaalta olin sisäistänyt Gandhin ajatukset väkivallattomasta vastarinnasta. Olisin halunnut kuulla mitä Gandhi olisi neuvonut Stalinin panssariarmeijoita vastaan.
Minut oli poikanorssissa koulutettu tällaisen ideologiaan. Lauloimme sankaritaulujen alla "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä kaadut puolesta maas..." ja kokoonnuimme rukoilemaan Jumalaa kun Neuvostoliitto hyökkäsi Budapestiin 1956.
Varhainen moraalikasvatukseni perustui lähinnä Matteuksen evankeliumiin ja Topeliukseen. Niistä olen saanut empaattisen suhtautumisen sorrettuihin ja vähäosaisiin. Mutta Topelius edustaa myös ehdotonta tottelevaisuutta auktoriteetteja kohtaan. Tämä tuli ilmi jo pikkupoikana kun protestoin isälle kun Topelius käytti Suomen hallitsijasta nimitystä "kung" eikä "furste". Olin terävästi huomannut, että Topelius eli ja kirjoitti Venäjänvallan aikana, jolloin Suomea hallitsi suuriruhtinas ("furste").
Isä opetti minulle, ettei nimitys ole niin tärkeää, koska meidän yhteiskunnassamme on toteltava kulloinkin vallitsevaa esivaltaa. Kuningas tai ruhtinas, Ruotsi tai Venäjä, tottele!
Pystyn hyvin ymmärtämään jotakin terroristia, joka on valmis uhraamaan itsensä ja elämänsä jonkin ylevän päämäärän alttarille.
Tällaisessa uhrimielessä auttoi tietysti paljon se, että olin henkilökontaisessa elämässäni tuomittu loppuelämäkseni salailuun ja yksinäisyyteen - kuten silloin uskoin. Minulle alkoi varmistua hyvin konkreettisesti, ettei pidättyminen poista seksuaaliviettiä, kuten kristilliset eheytysideologit olivat minulle luvanneet. Tunsin itseni silloin luonnon onnettomaksi painovirheeksi.
Se oli minun kohdallani tehokas keino tuottaa sankarivainaja-ainesta. Kuolemisessa isänmaan puolesta oli jotain hyvin eroottisesti vetoavaa. Minusta olisi tullut kaunis ruumis.
Koulussa opin (Norssissa perusviisaudet opetettiin latinaksi myös meille, jotka olimme reaalilinjalla): "Dulce et decorum est pro patria mori" = "On ihanaa ja kaunista kuolla isänmaan puolesta".
Minä olin fiksu ja kuuliainen ja tottelin. Kunnes 17-vuotiaana pääsin Amerikkaan ja 18-vuotiaana seurasin median välityksellä Eichmann-oikeudenkäyntiä.
Kuvateksti: oma tunnuskuvani, nuori opiskelija protestoi neuvostopanssareita vastaan Prahassa, 1968. Lähde: Le livre noir du communisme. Editions Robert Lafonte, Paris, 1997. Joseph Koudelka / Magnum Photos.
[Tämä on ajallinen poikkeama elämäkertablogistani, joka muuten etenee kronologisesti kuvaten omaa tiedostamisprosessiani, joka johti toimintaani Setassa.
Kerron jo tässä kohdassa kesästä 1975, jolloin Seta oli jo perustettu ja Helsingissä pidettiin suuri kansainvälinen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous (ETYK). Siitä kehittyi Etyj, jonka yleiskokous alkoi Helsingissä tänään, 4.12.2008 Suomen ulkoministeri Alexander Stubbin johdolla].
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Oma taustani vaihto-oppilaana New Yorkissa 1962 oli seurausta mielenkiinnostani kansainvälistä politiikkaa ja yhteistyötä kohtaan jo teini-ikäisestä. Tämän ansiosta sain laajan ystäväverkon eri maista ja hakeudun kansainväliseen tehtävään Afrikan ja Lähi-Idän tietoliikenteen kehittämisessä juuri ennen Setan perustamista. Tämän ansiosta pystyin helposti matkustelemaan eri puolille maailmaa Setan alkuvaiheessa.
Nuoruuden rakastettuni Gus sai työn Yhdysvaltain Tiedeakatemian kansainvälisellä osastolla, joten tapasimme melko usein eri puolilla maailmaa (toivuttuani ex-gay -harharetkestäni, josta jatkan seuraavissa blogeissa).
ETY-kokouksen aikana kesällä 1975 olin Setan varapuheenjohtaja. Ensimmäinen suomalainen kumppanini Vesa Tapio Valo oli Seta-lehden toimittaja.
Silloin vallitsi todella optimistinen tunnelma koko Euroopassa ja Suomi oli hetken aikaa koko maailman keskipisteenä. Kesälomani 1975 vietin Vesa Tapion kanssa Bulgariassa aurinkorannalla, missä luonnostelimme Setalle periaateohjelmaa pohjanamme olleiden Martin Schreckin ajatusten mukaisesti.
Siinä tein ensimmäisen virheeni aktivistina. Oli tuhoisaa ottaa Setan periaateohjelma kirjoitettavaksi häämatkalla.
Minua on lohduttanut lukea yhden esikuvani, Nelson Mandelan muistelmia vankeusajastaan ja taistelustaan. Hän myöntää kipeän hellyttävästi, että hänen avioliittonsa Winnien kanssa kariutui vapautustaistelun aiheuttamaan stressiin ja ajan puutteeseen.
Tiedän omissa nahoissani, ettei aktivismi ja parisuhde ole helposti toteutettava yhdistelmä. Oman näkemykseni mukaan Setan ja hiv/aids -aktivismi vei minulta kaksi parisuhdetta. Siksi salaan ja suojelen nykyistä suhdettani ja kätken onneni
Kirjoitimme Vesa Tapion kanssa molemmat tulevan toiminnan luonnostelua Seta-lehden historian ensimmäiseen numeroon (1/1975). Martin Schreck luonnosteli Setan toiminnan yleisiä linjoja otsikolla "Tavoitteena syrjinnän lopettaminen". Vesa Tapio kirjoitti pääkirjoituksen "Tasavertaisuuteen" yhdessä päätoimittaja Reijo Härkösen kanssa. Veli-Pekka Hämäläinen kirjoitti peruskoulun seksuaalikasvatuksen uudistamisesta ja vielä lukiossa opiskeleva Kimmo Kahra kertoi Setan toiminnasta otsikolla "Sinua varten Seta". Itse kirjoitin poleemisen artikkelin sairausluokituksen poistamisesta otsikolla "Ennakkoluulot, yhteiskunnan kehityshäiriö".
Sinä kesänä vallitsi edistyksellinen ja optimistinen tunnelma. Olimme kansainvälisiä uranuurtajia ja perustamassa maailmanhistorian ensimmäistä suomalaista modernia seksuaalista vapautusliikettä. Siinä vaiheessa olimme kaikki ystäviä keskenämme ja täynnä maailmanparannusintoa. Kokoonnuimme usein Punavuoren pikku kuppiloissa, koska keskeiset toimijat asuivat lähellä sitä kaupunginosaa.
Martin oli puoleksi tanskalaisena tuonut pohjoismaisia ideoita järjestön perustaksi, Vesa Tapio lähti sinä vuonna opiskelemaan DDR:n Leipzigiin. Itselläni oli läheiset henkilösuhteet New Yorkin ja Lontoon gay liberation -liikkeisiin. Ystäväpiiriimme kuuluneet Leena, Mimma, Hilkka ja naisaktivistit toivat vaikutteita pohjoismaisista feministiliikkeistä.
Siinä vaiheessa olin itse jo varsinainen Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen matkasaarnaaja, koska APA oli joulukuussa 1973 ilmoittanut päätöksestään poistaa homous sairausluokituksestaan DSM-III.
Aidossa Etykin hengessä toimme Seta-lehteen sananvapauden aatetta Yhdysvalloista ja sosiaalisen vastuun aatetta ja kaupallisen hyväksikäytön kritiikkiä DDR:stä. Silloin saatavissa olleen tiedon perusteella DDR vaikutti edistykselliseltä. Yllättävästi DDR:n evankelisluterilainen kirkko järjesti sosiaalisia tukiryhmiä tiedostamisen alussa oleville lesboille ja homoille. Leipzigissa kävimme haastattelemassa sikäläisen perheasiain neuvottelukeskuksen johtajaa Siegfried Schnablia Seta-lehteen. Schnabl oli silloin jo APA:n linjoilla, ettei homous ole psyykkinen häiriö, vaan rakkauden muoto.
Samalla aloitin oman lähetystehtäväni viedä Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen kirjallisuutta Neuvostoliittoon ja muihin sosialistimaihin. Setan perustajahahmo Seppo Kivistö oli jo pitkään salakuljettanut Raamattuja Neuvostoliittoon Stefanus-lälhetyksen aktivistina. Oman lähetysurani huippu oli vuonna 1990 kun minut kutsuttiin Moskovaan Neuvostoliiton historian ensimmäiseen sosiologikonferenssiin Stalinin ajan jälkeen kun siellä käsiteltiin homouden poistamista rikoslaista. Sain järjestettyä itselleni Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksen kautta kutsun Neuvostoliiton historian ensimmäiseen stalinismin jäkeiseen sosiologikonferenssiin (sosiologia oli kielletty Stalinin aikana). Järjestämässä olleet suomalaset sosiologit olivat sitä mieltä, että olisi tehokkainta, jos ystävällismielisestä länsimaasta tuleva sosiologi esittäisi kritiikkiä homouden sairaus- ja rikosleimaa kohtaan.
Rikosleima poistettiinkin sieltä vuonna 1993.
Me olimme kovin sekalainen seurakunta.
Aloimme hitaasti (tuskallisen hitaasti) saada tukea poliitikoilta vaatimuksillemme sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille.
Viime vuosina Setan toimihenkilöt ovat olleet yhteydessä Alexander Stubbiin, joka on aina ilmoittanut kannattavansa tasavertaisuutta sateenkaarikansalle ja toimivansa sen puolesta kansainvälisessä politiikassa. Setan puheenjohtaja Juha Jokela on ollut pitänyt ansiokkaasti yhteyttä kansainvälisiin poliitikoihin.
FinnQueer on suomentanut ja julkaissut YK:n ihmisoikeussopimuksia tarkentavat Yogyakartan periaatteet, joissa nimenomaan otetaan huomioon myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt:
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuvateksti: Helsingissä pidetyn Etyj-yleiskokouksen puheenjohtaja, Suomen ulkoministeri Alexander Stubb. Kuvan lähde: Valtioneuvoston kuva-arkisto.
[Tämä on itsekriittisen elämäkertablogini osa 12, jossa olen edennyt vuoteen 1965. Blogissa pohdin niitä syitä, jotka saivat (todennäköisesti) fiksun nuoren miehen ryhtymään taisteluun omia tunteitaan vastaan ryhtymällä ex-homoksi, mutta myös miten hän lopulta oppi hyväksymään suuntautumisensa. Itseni hyväksymisessä oli ratkaiseva merkitys sillä, että Yhdysvaltain psykiatriyhdistys APA ilmoitti luopuvansa homouden luokittelusta psyykkiseksi sairaudeksi joulukuussa 1973 ja Seta perustettiin toukokuussa 1974.
Tätä blogia syntyy avustaessani Setan varhaisvuosia koskevaa opinnäytettä, joka julkaistaan mm. FinnQueerissa vuonna 2010 sekä toimittaessani sateenkaarikansan mielenterveyttä koskevaa kirjaa ja haastatteluja siihen].
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Koko 1960-luvun olin yrittänyt taistella tunteitani vastaan kirkon sielunhoidon, hormonihoidon ja psykiatrin neuvojen avulla. Minulle oli kirkon asiantuntijapsykiatri Asser Stenbäck luvannut, että homoudesta voi poisoppia kun sitä ei harjoita.
Tarmokkaana ja päättäväisenä ihmisenä harjoitin poisoppimista hyvin tehokkaasti siten, että elin lähes täydellisessä selibaatissa monta vuotta ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Kuten on tyypillistä ex-homojen kohdalla, seksuaalisuuteni suunta ei muuttunut pidättymällä, vaan retkahdin muutaman kerran vuodessa.
Koska häpesin itseäni ja halusin pitää kaiken salassa maineen menettämisen ja kiristyksen pelosta, ohimenevät seksikontaktit piti suorittaa pimeissä puistoissa. Aina "lankeamisen" jälkeen menin hakemaan lisää syyllistämistä kirkon sielunhoitajalta ja kristilliseltä psykiatrilta Asser Stenbäckiltä.
Tämä lankeamisten ja syyllistämisten kierre sai minut tuntemaan itseni likaiseksi ja masentuneeksi. Olin kuitenkin kirjeenvaihdossa Gusin kanssa, johon olin rakastunut vaihto-oppilasaikana. Me kuvasimme suhdettamme syväksi ystävyydeksi, joka vallitsee välillämme ohimenevän eroottisen kiinnostuksen yhteydessä.
Myös Gus kaipasi minua ja lähetti minulle junalipun Pariisiin vuonna 1966, muutama vuosi sen jälkeen kun olimme rakastuneet Pariisissa. Asuimme jälleen viikon Latinalaiskorttelin sydämessä pariisilaisen ystävämme Réginen ja hänen äitinsä kotona.
Jälleennäkeminen oli riemukas ja vapauttava. Juhlimme ja riemuitsimme kuten vain villit 22-vuotiaat osaavat. Päätimme lähteä kuljettamaan Réginen äitiä Yvonnea (käsi kaulalllani) kottikärryillä pitkin Pariisin vanhoja kauppahalleja kapakasta toiseen sipulisoppaa syömässä ja valkoviiniä juomassa.
Régine kertoi isästään, joka oli kommunistina ollut Ranskan vastarintaliikkeen taistelija ja joutunut natsien murhaamaksi. Gus kertoi miten hänen isänsä oli osallistunut Normandian maininnousuun. Minä kerroin miten oma isäni oli ollut Suomen itärintamalla rakentamassa Salpalinjaa Stalinin panssareita vastaan.
Kävimme yhdessä Sartren ja Simone de Beauvoirin kantakapakassa Café de Floressa ja Pêre Lachaise-hautausmaalla meditoimassa keskitysleirien muistomerkkien äärellä. Minua hämmensi kovasti, että Ranskan vasemmistojohtajille oli varattu kokonainen käytävä edustushautausmaalla.
Aloin ymmärtää, että siinä, missä kommunistit Suomessa oli usein koettu maanpettureiksi, Ranskassa he olivat monien sankareita natseja vastaan taistellessaan. Olin itse sisäistänyt vanhempieni opin, että "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi".
Régine kertoi meille silloin suuressa suosiossa olleesta vasemmistolaisesta eksistentiaalifilosofista Jean-Paul Sartresta, vastarintataistelijasta. [Tämä teki minuun niin syvällisen vaikutuksen, että vaihtaessani ammattini diplomi-insinöörista sosiologian opiskelijaksi 16:n vuoden kuluttua, halusin tenttiä Sartren perusteoksen].
Jälleennäkeminen ei ollut pelkkää uudelleenlöytyneen rakkauden riemua, koska niinä vuosina alkoi tulla yhä enemmän tietoa siitä, miten julmasti natsit olivat kohdelleet homoja keskitysleireillä pelkästään heidän seksuaalisen suuntautumisensa takia. Tajusin, että vielä vuoden ajan syntymäni jälkeen natsit olivat polttaneet keskitysleirien uuneissa juutalaisten lisäksi homoja pelkästään näiden suuntautumisen vuoksi.
Pystyin hyvin samastumaan Sartren kuvaamaan eksistentiaaliseen kuvotukseen olemassaolon mielettömyyden edessä. Eksistentiaalifilosofit Sartre ja Camus tulivat mille tärkeiksi ulkopuolisuuden kuvaajina. Mutta varsinkin Sartren teokset olivat jonkinlaista terapiaa kuvatessaan miten maailmaan heitetyn ihmisen on yksin selvittävä kaikesta.
Sartrelta luin myös, että itsensä kieltävän homon on tultava rohkeasti ulos voidakseen elää kokonaisena ihmisenä. Sen tyyli vetosi minuun, kirkasotsaiseen ja ehdottomaan taistelijaan - vaikka silnä vuonna vielä taistelin itseäni vastaan.
Mutta Sartren ajatus avoimuudesta aidon elämän edellytyksenä jäi itämään, vaikka minulla oli vielä monia synkkiä vuosia edessäpäin.
Selibaattini loppui myös Pariisin matkaan. Aloin yhä vakavammin epäillä pappi-psykiatri Asser Stenbäckin oppeja homouden poisoppimisesta pidättymisen avulla.
Palattuani takaisin synkkään Suomeen, jossa olin edelleen syntinen, rikollinen ja sairas, en enää pystynyt vastustamaan seksuaalisia lankeemuksia. Seurasi retkahdusten ja sielunhoitosessioiden kierre.
Pelkäsin mieleni pirstoutuvan minua repivien ristipaineiden takia. Olin toisaalta innostunut Suomen avautumisesta 1960-luvun lopulla. Mutta minua henkilökohtaisesti se ei ilahduttanut.
Olin niin syvästi sisäistänyt synti-, sairaus- ja rikosleimat.
