[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Oheinen artikkelini ilmestyi 17.12.2009 tulleessa Helmi-lehdessä 4/2009,s.11
--
Claes Andersson:
Jokainen sydämeni lyönti
Claes Anderssonin kirjoja on helppo lukea, koska hän kirjoittaa hyvin omakohtaisesti, tapahtumista joissa hän on itse ollut mukana ja koska hän kirjoittaa sydämellään. Teos Jokainen sydämeni lyönti on yhteenveto hänen toiminnastaan lähimmäisen auttamisessa. Kirjassa viehättää sen omakohtainen avoimuus. Andersson muistelee lapsuuttaan, vuosiaan alkoholistien ja mielenterveyspotilaiden kanssa, sekä aikaansa kansanedustajana ja ministerinä. Sen lisäksi hän kertoo avoimesti ja kriittisesti oman sukupolvensa yrityksistä parantaa maailmaa.
Claes Andersson on aina ottanut kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kirjan alussa hän kertoo tunteneensa itsensä heikoksi ja avuttomaksi seuratessaan miten Neuvostoliitto raiskasi Unkarin kukistaessaan panssarein Unkarin kansannousun vuonna 1956. Hän kirjoittaa hyväuskoisen ja naiivin osan itsestään särkyneen. Harhaluulot ihmisen hyvyydestä paljastuivat pelkiksi harhaluuloiksi, koko maailmankuva meni palasiksi.
- Tällainen maailma siis oli. Tältä näyttävät vallan ja sorron kasvot! Tähänkö sosialismiin minä olin uskonut? Ihminen ei ollut koirankikkaran arvoinen.
Andersson kertoo miten armottomia laitoksia mielisairaalat olivat hänen aloitaessaan nuoren kandina 1960-luvun alussa. Hän kertoo laitosten levottomuudesta, mutta myös levottomuuden taustalla olevista syistä. Suljetuilla osastoilla oli usein riitaista ja levotonta. Heti sisään päästyä kimppuun kävi potilaita, jotka halusivat ennen kaikkea tulla nähdyiksi, saada huomiota ja rakkautta. He tahtoivat, että heitä pidettäisiin hyvänä ja että heihin syvennyttäisiin. He tahtoivat valittaa vääryyksistä ja siitä, että heidän oli paha olla.
Psyykepotilailla ei katsottu olevan oikeutta seksuaalielämään. Avo-osaston asukit voivat kuitenkin maata keskenään jonkin pensaan suojassa sairaala-alueen laitamilla. Yksi iäkkäämmistä ylilääkäreistä viihdytti usein itseään etsiskelemällä päällekkäin makaavia pareja, astui sitten esiin ja pisti heitä kepillä takapuoleen.
Sairaala oli keskiaikainen hoitola joka haisi siltä, miltä haisevat ihmiset joilta on mennyt kiinnostus elämään ja omaan itseensä; ilmassa lemusivat lysoli, tupakka, paska, pierut, ruoantähteet js kölninvesi. Sairaalavaatteet olivat säkkimäisiä, ryppyisiä flanellipaitoja ja -housuja. Kaikki käyttivät tohveleita, joista lähti laahaava lonksuva ääni.
Andersson kertoo miten hän syksyllä 1967 perusti yhdessä Ilkka Taipaleen kanssa Marraskuun liikkeen, kontrollipoliittisen yhdistyksen, jonka tehtävä oli auttaa erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Näihin kuuluivat asunnottomat alkoholistit, mielenterveyspotilaat ja vangit, joiden hoito ei täyttänt kohtuullisiakaan vaatimuksia inhimillisestä ja kuntouttavasta käsittelystä.
Marraskuun liikkeen muihin kohderyhmiin kuuluivat myös etniset ja seksuaaliset vähemmistöt - homojen ensimmäinen etujärjestö Psyke sai alkunsa liikeen sisällä ja se oli ituna nykyiselle Setalle. Yhdistys 9 perustettiin samaan aikaan ajamaan naisten ja miesten tasa-arvoa.
Claes Andersson kertoo millaista oli Marraskuun liikkeen ativistin toiminta. Kaikki tehtiin vapaaehtoisvoimin. Rahaa ei ollut eivätkä viranomaiset katsoneet toimintaa suopein silmin - ainakaan aluksi. Mutta paneelikeskustelujen ja mielenosoitusten organisointi ei ollut kallista. Tukea saatiin myö Ruotsin ja Norjan vastaavista yhdistyksistä.
Aktivistit saivat lainata monistuskonetta jolla pystyttiin painamaan lentolehtisiä ja lehtiä. Alkuvaiheen aktivistit tekivät kirjoja, mm. Aatteet pois ja vaatteet, joka sisälsi mielenterveyspotilaiden omia kuvauksia kokemuksistaan ja elämästään. Andersson kertoo Ilkka Taipaleesta, joka oli aktiivisista aktiivisin ja erikoistunut laatimaan pitkiä listoja vankeinhoidon ja mielenterveyshoidon epäkohdista - yleensä niitä oli sata.
Marraskuun liikkeen aktiivit jakautuivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostivat vallankumoukselliset, joiden mielestä syrjäytetyt ovat jonkinlainen vallankumouksen etujoukko. Tätä Andersson piti epähumaanina ja epärealistisena. Toinen ryhmä, reformistit, joihin Andersson lukee itsensä, pyrkivät humaanimpaan mielenterveys- ja vankeinhoitoon. Kolmas ryhmä koostui niistä jotka itse olivat olleet vankilassa tai mielisairaanhoidossa ja jotka nyt halusivat tuoda kokemuksensa avuksi.
Claes Anderssonin ja Ilkka Taipaleen aloittamasta työstä muodostui Psykiatrisesti Kuntoutuvien Etujärjestö (PKE), josta myöhemmin kehittyivät Mielenterveyden keskusliitto (MTKL) ja Helmi.
Olisivatkohan Andersson ja Taipale uskaltaneet edes kuvitella, että sittemmin MTKL kasvoi yhdeksi maailman suurimmista kuntoutujajärjestöistä ja että Helmi tänä päivänä toimii Helsingin psykiatriajohdon tasavertaisena asiantuntijakumppanina mielenterveyshoitojen järjestämisessä? He ansaitsisivat mielestäni elämäntyöpalkinnon.
Olli Stålström
