Ollin Oppivuodet

Näytetään bloggaukset huhtikuulta 2009.

Osallistuin Kirkko ja yhdenvertaisuus -seminaariin

Osallistuin kutsuttuna Suomen ev-lut kirkon Yhdenvertaisuus ja kirkko -hankkeen käynnistäneeseen seminaariin 17.4.2009 muiden yhteysliikkeen edustajien, (rovasti Liisa Tuovinen ja pastori Arja Penttinen) sekä Sexpo-säätiön toiminnanjohtajan Jussi Nissisen kanssa. Me kaikki neljä kuulumme työryhmään, joka työstää Sateenkaarikansan hyvä hoito -teosta, joka ilmestyy vuoden 2010 maaliskuussa.

Tilaisuuden järjestäjänä oli Kirkkohallitus. Hankkeen tarkoitus on selvittää, miten Yhdenvertaisuuslain määräykset toteutuvat kirkon toiminnassa. Hankkeen ohjausryhmän sihteeri Kati Jääskeläinen totesi avauspuheessaan, että "...tavoitteena on kirkko, jossa yhdenvertaisuus otetaan vakavasti ja nostetaan rohkeasti esille. Tavoitteena tulee olla kirkko, joka on yhdenvertaisuusasioissa edelläkävijä".

Vuonna 2004 voimaan astunut yhdenvertaisuuslaki velvoittaa myös kirkkoa edistämään yhdenvertaisuutta toiminnassaan. Laissa pyritään myös korostamaan syrjinnän kohteeksi joutuneiden mahdollisuuksia puuttua kohteluunsa.

Laissa kielletyt syrjintäperusteet ovat lakitekstin mukaan "sukupuoli, kä, etninen tai kansallinen alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus, sukupuolinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy".

Aivan aluksi kiinnitin yhdessä pastori Arja Penttisen kanssa huomiota siihen, että lakitestin sanamuoto on vanhentunut. Nykykielessä käytetään termiä 'seksuaalinen suuntautuminen' lesboista, homoista ja bisseistä ja termiä 'sukupuolen moninaisuus' transihmisistä. Läsnä ollut STM:n ylitarkastaja Minna Lundell-Kiuru Tasa-arvovaltuutetun toimistosta vahvisti, että tulevassa lainsäädännössä ja virkakielessä otetaan käyttöön tällainen terminologia.

Tilaisuuden avasi kirkkoneuvos Risto Voipio Kirkkohallituksesta. Hän myönsi, että kirkon sisällä on paljon ongelmia, mutta että Yhdenvertaisuuslaki ja Työsopimuslaki syrjintäkieltoineen koskevat ehdottomasti myös kirkkoa.

Risto Voipio käsitteli myös syrjintää ja kiusaamista kirkon sisällä. Hänen mukaansa kirkko on mainettaan parempi, mutta kirkon 20 000 työntekliijän keskuudessa ilmenee myös kiusaamista mm. seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin perusteella.

Voipion mukaan kiusaamiseen ei ole helppoa puuttua, koska se on osittain subjektiivinen kysymys ja tapahtuu peitellyin keinoin. Hänen mukaansa kuitenkin kirkon on toimittava niin kuin se opettaa, lähimmäisenrakkauden edistämiseksi.

Juhani Kortteinen Sisäasianministeriöstä teki katsauksen Suomen hyväksymiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, jotka on omaksuttu vuonna 1995 hyväksytyssä uudessa perustuslaissa. Vuonna 2004 voimaan astunut Yhdenvertaisuuslaki (YhdVL) on edistysaskel siinä mielessä, että siihen on sisällytetty EU:n rasismidirektiivin ja työsyrjintädirektiivin määräykset ja siinä on otettu käyttöön ns. jaetun todistustakaan periaate.

Tämä tekee helpommaksi nostaa syytteitä syrjinnästä. Aikaisemmin rikosoikeudellinen näyttökynnys on oillut kovin korkea ja syrjinnän kohteeksi joutuneen on ollut vaikeaa ja kallista vaatia oikeutta itselleen. Jaetun todistustaakan periaate tarkoittaa, että syrjintätapauksen voi helpommin nostaa ja syrjinnästä syytetyn velvollisuutena on osoittaa, että hän ei ole harjoittanut syrjintää. Jaetun todistustaakan periaatetta voidaan soveltaa vain Yhdenvertaisuuslaissa.

Kortteisen mukaan tarvoitteena on tosiasiallinen tasa-arvo, jonka toteuttamiseksi tarvitaan joskus syrjittyjen ryhmien positiivista erityiskohtelua syrjinnän aiheuttamien kielteisten vaikutusten kompensoimiseksi.

Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Jussi Nissinen puhui kaksinaismoraalista, asioiden esille nostamisen tarpeellisuudesta, myös omiensa piirissä. Hän arvosteli epäkohdista vaikenemista ja toiseuden tuottamista siten, että vallassa oleva ryhmä pitää omia arvojaan ja normejaan ylivoimaisina ja korottaa itsensä muiden yläpuolelle.

Nissisen mukaan tällainen itsensä kohottaminen muiden yläpuolelle johtaa helposti kiusaamiseen, erityisesti yhteisöissä joissa vallitsee jäykkä valtahierarkia. Sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Jussi Nissinen tarkasteli keinoja vähentää toiseuden tuottamista.

Siinä on tärkeää tulla tietoiseksi omista projektiomekanismeistaan, joiden avulla yksilö pyrkii heijastamaan itsessä koetut kielteiset piirteet ulkopuolisiin ryhmiin ja ihmisiin.

Koko yhdenvertaisuusseminaari oli hyvä alku ja lajissaan ensimmäinen, jossa myös itse lesbot ja homot ovat kutsuttuina puhuneet omassa asiassaan kirkon johdon kanssa.

Läsnäolijoiksi oli luonnollisesti valikoitunut ihmisiä, jotka jo muutenkin toimivat hlbtiq-ihmisten tasavertaisuuden puolesta. Vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että kirkon sisällä -kuten laajemmalla yhteiskunnassa - vielä vallitsee suurelta osin vaikeneminen ja kaksinaismoraali ja että "kirkkolaiva kääntyy hitaasti".

Tämä oli kuitenkin hyvä alku avoimelle ja rehelliselle keskustelulle ja konkreettisten syrjinnän vastaisten toimenpiteiden aloittamiselle yhteistyössä kirkon ja hlbtiq-ihmisten välillä.



Obaman perhe sai koiransa

Koko tämä blogisarjani sai alkunsa Barack Obaman valinnasta pressaksi. Se tuntui kuin paluulta nuoruuteen, jolloin intoa täynnä lähin maailmaa muuttamaan Martin Luther Kingin joukoissa laulaen "We shall overcome" muiden 17-vuotiaiden vaihto-oppilaiden kanssa.

Nyt uutisissa oli, että Obaman perhe on hankkinut lupaamansa koiran tyttärille Sashalle ja Malialle. Koira on portugalilainen vesikoira ja se on saanut nimen Bo.

[Kuva: Pete Souza / The White House]


Pääsiäismusiikkimietteitä

[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].

Olin taas perinteeni mukaisesti omassa rippikirkossani Johanneksenkirkossa kuuntelemassa Bachin Matteuspassiota ja eilen Tuomiokirkossa kuuntelemassa Johannespassiota.

Tämä oli 49. kerta kun kävin paikan päällä. Nämä esitykset herättivät taas monimutkaisia ja sekavia tunteita minussa.

Lämpimiä muistoja tulee siitä, että isäni oli Helsingin kaupungin orkesterin viulisti, minkä ansiosta pääsin jo lapsena katsomaan ja kuuntelemaan konsertteja, kirkkomusiikkia ja oopperoita. Itse asiassa lapsuudenkotini oli aivan vanhan Oopperan vieressä, välissä oli vain Neuvostoliiton entinen suurlähetystötalo, jonka venäläiset itse pommittivat raunioiksi - oletettavasti vahingossa.

Tänään sillä paikalla on maistraatin talo, jossa jotkut homoparit käyvät hakemassa yhteiskunnan virallista hyväksyntää parisuhteelleen.

Olin usein seuraamassa kun isä soitti Oopperan montussa. Sitä kautta jouduin tutustumaan jo lapsena eliittikulttuurin sekä pintaan että pinnan alaiseen todellisuuteen. Itsekin innostuin laulusta ja viulunsoitosta pienenä ja esiinnyin pienenä. Äänenmurroksen yhteydessä menin kuitenkin aivan kipsiin ja lopetin julkisuudessa esiintymisen.

Olin pienenä ylpeä siitä, että isäni soitti orkesterissa ja siitä jäi lämmin henkilökohtainen suhde Bachin, Wagnerin ja Tsaikovskin (isäni suosikkien) musiikkiin. Niiden puhdas musiikillinen sisältö on mielestäni upeaa. Onneksi nykytekniikalla on mahdollista kantaa kaulassa iPodia, jolla on näiden säveltäjien koko tuotanto. Nimitän sitä kannettavaksi musiikkiterapeutikseni :)

Minulla on kuitenkin jännitteinen suhde kirkolliseen eliittikultuuriin, enkä osaa vanhojen setien ja tätien tavoin pelkästään siunailla kuinka taivaallista tuo musiikki on.

Jo lapsena näin miten epäinhimilliset soittajien työolosuhteet olivat. Ooperassa soittajat istuivat ahtaassa ja kuumassa montussa äkäisen kapellimestarin komenneltavina. Isä valitti usein työolosuhteista ja rinnasti (kieli poskessa) ammattiaan prostitioidun työhön: tuottaa hyvinvoivan luokan minkkimuurille nautinnollisia hetkiä työskentelemällä itse kurjalla palkalla epäinhimillisisä työoloissa :)

Oopperan ja kirkon maailmaan, jota jouduin seuraamaan ihan pienestä alkaen, liittyy myös paljon falskiutta ja tekopyhyyttä. Wagnerin Tannhäuserista tuli sekä ikisuosikkini että inhokkini. Pelkkä musiikki on minusta upeaa. Mutta näyttämöllepano on kamalaa ja mahtipontista. Itse tekstin sisältö on fasistisuudessaan kuvottavaa. Ei ihme että Wagner oli Hitlerin suosikki.

Minulla liittyy vielä henkilökohtainen ongelma Tannhäuseriiin, jonka kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni kun tulin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemästä syntiä Laakson kentältä pääsiäisenä 1960. Minulle valkeni heti mikä oli se hirvittävä synti, johon Tannhäuserin uljas ritari oli langennut Venusbergillä.

Samana pääsiäisenä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Matteuspassiota rippikirkossani, Johanneksenkirkossa. Siellä toistui Tannhäuserin teema: olin tehnyt hirvittävän synnin, josta ei ole pelastusta.

Tannhäuserin uljas langennut ritari lähti pyhiinvaellukselle Roomaan anoakseen armoa Paavilta.

Minut rippikouluisäni lähetti minut anomaan armoa pappi-psykiatri Asser Stenbäckilta, joka käynnisti mielenterveyteni murskaamisen psykiatrisen ja hengellisen väkivallan menetelmin Hesperian sairaalassa.

Musiikkikokemuksiin liittyy minulla vielä ikäviä sivujuonteita sen johdosta, että tosiasiassa konsertit ovat usein keskiluokkaisen porvariston näyttäytymispaikkoja, joihin mennään itse näyttäytymään ja olemaan "hienoja". Minua häiritsee myös suunnattomasti upean musiikillisen esityksen jälkeinen käsien läpyttäminen ja esiintyjiin kohdistuva kateellinen neulanpistopolitiikka.

Olenkin joutunut kehittämään oman koreografian voidakseni välttää pahimmat kirkkokonserttien epäkohdat. Johannespassion loppuosaa kuuntelen Tuomiokirkon ulko-oven vieressä voidakseni luikahtaa ulos heti upean loppukoraalin jälkeen, ettei tarvitsisi kuunnella läpytyksiä, jotka minulta pilaa tunnelman.

Olen myös oppinut käymään pääasiassa konserttien kenraaliharjoituksissa. Niiden laadullinen taso on yhtä hyvä kuin varsinaisten konserttien, mutta sieltä puuttuu minkkimuuri ja itsensä näyttäjät. Sitäpaitsi akateemiseen prekariaattiin kuuluvalla ihmisellä ole varaa käydä kalliissa konserteissa.

Minulla on Polilla opiskelleena ollut onnea, koska kapellimestari Jorma Panula piti pitkään Radion sinfoniaorkesterin harjoituksia Vanhan Polin juhlasalissa, jonka parvekkeelle nuori teekkari sai vapaasti ja ilmaiseksi tulla.

Minusta harjoitustilanne tekee esityksen vielä nautittavammaksi ja ymmärrettävämmäksi kun seuraa miten kapellimestari opettaa orkesteria. Ostan mielelläni opetuslevytyksiä, joissa kapellimestari harjoittaa orkesteria ja kertoo omaa tulkintaansa sävellyksen sisällöstä ja esitystavasta.

Se on aitoa musiikillista kauneutta ilman pikkuporvarillista tekopyhyyttä.

Elämäni on kadonneen aitouden etsimistä.

[Kuva: Rippikirkkoni ja kidutuskammioni Helsingin Johanneskirkko].

P.S. Ollakseni aivan pilkulleen tarkka, Johanneksen kirkossa suoritettiin vain varsinainen konfirmointi rippikoulun jälkeen. Varsinainen rippikouluun kuulunut kidutustyö suoritettiin Agricolankirkon alla olevassa suuressa kryptassa, johon helposti mahtui suuri rippikoululuokallinen poikia, joilta kirkkoherra kuulusteli miten he ovat väärinkäyttäneet elintään, joka jo luonnolta saamansa nimen mukaan on tarkoitettu suvunjatkamiseen.