[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Yleiskuva kesän 1974 mielenosoituksesta Vanhankirkon puistossa 23.7.1974 klo 18.30 tilaisuutta dokumentoineen Veli Hyvärisen muistiinpanojen mukaan. Megafoniin puhuu oikealla Martin Schreck. Seppo Kivistö on keskellä (pitkä tukka, vaaleansininen villapaita).
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Setan ensimmäisen mielenosoituksen järjestäjiä 23.7.1974 klo 18.30
Vasemmalta: Eevi "Mimma" Tuominen, siviiliammatiltaan sairaanhoitaja, josta tuli myöhemmin Setan puheenjohtaja, keskellä Veli Hyvärinen, joka toimi sillanrakentajana uuden ja vanhan liikkeen välillä. Veli oli Psyken hallituksen puheenjohtaja ja myöhemmin Setan hallituksessa. Oikealla Jussi Nissinen, josta tuli myöhemmin mm. Setan sosiaalisihteeri ja pääsihteeri sekä Sexpon toiminnanjohtaja.
Veli Hyvärinen on kuvaa omaa taustaansa maalaispoikana ja hän oli ammatiltaan hydrologi:
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Setan ensimmäinen mielenosoitus Vanhankirkon seurakunnan harjoittamaa työsyrjintää vastaan Vanhankirkon puistossa 23.7.1974 klo 18.30
Edessä Seppo Kivistö megafonin kanssa. Hänen oikealla puolellaan (megafonin takana) Jussi Nissinen vaaleassa pitkässä paidassa. Hänen vieressään tuntematon (raitapaita), sitten Pauli Pöllänen, Leif Lönnqvist ja Mauri Lehtilä.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Seta perustettiin toukokuussa 1974. Pian perustamisen jälkeen oli pakko ryhtyä protestoimaan sen takia, että Vanhankirkon seurakunta antoi potkut sen nuoriso-ohjaajana toimineelle Seppo Kivistölle. Seposta tuli kumppaninsa Martin Schreckin kanssa yksi varhaisen Setan johtavia hahmoja.
Kuvassa Setan perustaja-aktivistit kulkemassa kohti Vanhankirkon puistoa mielenosoituskyltteineen.
Kuvassa vasemmalla Veli-Pekka Hämäläinen (musta paita), keskellä Jussi Nissinen (valkoinen paita), hänen takanaan Martin Schreck, oikealla Seppo Kivistö (sininen paita), hänen takanaan megafonin kanssa Pirjo Kivistö.
Itse olin näihin aikoihin Lontoossa Alan Brayn luona tutustumassa London Gay Liberation Frontin toimintaan. Alanista tuli sittemmin yksi hlbt-liikkeen historioitsijoista.
Ennen internet-aikaa keräsimme aktivisteja liisteröimällä tulevista mielenosoituksista kertovia julisteita kadunvarsille ja sähkökaappien pintoihin. Tämä piti tehdä yöllä välttääksemme sakotettavaksi joutumista.
Setan perustamissopimuksen 29.5.1974 allekirjoittivat opiskelija Jussi Nissinen, ikonitaiteilija Jukka Miettinen ja kirjastoamanuenssi Veli-Pekka Hämäläinen Jukka Miettisen kotona Bulevardi 15 B:ssä.
Minun lapsuudenkotini oli Bulevardi 15 C:ssä. Tämä on aivan sattumaa.
Osallistuin kutsuttuna Suomen ev-lut kirkon Yhdenvertaisuus ja kirkko -hankkeen käynnistäneeseen seminaariin 17.4.2009 muiden yhteysliikkeen edustajien, (rovasti Liisa Tuovinen ja pastori Arja Penttinen) sekä Sexpo-säätiön toiminnanjohtajan Jussi Nissisen kanssa. Me kaikki neljä kuulumme työryhmään, joka työstää Sateenkaarikansan hyvä hoito -teosta, joka ilmestyy vuoden 2010 maaliskuussa.
Tilaisuuden järjestäjänä oli Kirkkohallitus. Hankkeen tarkoitus on selvittää, miten Yhdenvertaisuuslain määräykset toteutuvat kirkon toiminnassa. Hankkeen ohjausryhmän sihteeri Kati Jääskeläinen totesi avauspuheessaan, että "...tavoitteena on kirkko, jossa yhdenvertaisuus otetaan vakavasti ja nostetaan rohkeasti esille. Tavoitteena tulee olla kirkko, joka on yhdenvertaisuusasioissa edelläkävijä".
Vuonna 2004 voimaan astunut yhdenvertaisuuslaki velvoittaa myös kirkkoa edistämään yhdenvertaisuutta toiminnassaan. Laissa pyritään myös korostamaan syrjinnän kohteeksi joutuneiden mahdollisuuksia puuttua kohteluunsa.
Laissa kielletyt syrjintäperusteet ovat lakitekstin mukaan "sukupuoli, kä, etninen tai kansallinen alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus, sukupuolinen suuntautuminen ja muu henkilöön liittyvä syy".
Aivan aluksi kiinnitin yhdessä pastori Arja Penttisen kanssa huomiota siihen, että lakitestin sanamuoto on vanhentunut. Nykykielessä käytetään termiä 'seksuaalinen suuntautuminen' lesboista, homoista ja bisseistä ja termiä 'sukupuolen moninaisuus' transihmisistä. Läsnä ollut STM:n ylitarkastaja Minna Lundell-Kiuru Tasa-arvovaltuutetun toimistosta vahvisti, että tulevassa lainsäädännössä ja virkakielessä otetaan käyttöön tällainen terminologia.
Tilaisuuden avasi kirkkoneuvos Risto Voipio Kirkkohallituksesta. Hän myönsi, että kirkon sisällä on paljon ongelmia, mutta että Yhdenvertaisuuslaki ja Työsopimuslaki syrjintäkieltoineen koskevat ehdottomasti myös kirkkoa.
Risto Voipio käsitteli myös syrjintää ja kiusaamista kirkon sisällä. Hänen mukaansa kirkko on mainettaan parempi, mutta kirkon 20 000 työntekliijän keskuudessa ilmenee myös kiusaamista mm. seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin perusteella.
Voipion mukaan kiusaamiseen ei ole helppoa puuttua, koska se on osittain subjektiivinen kysymys ja tapahtuu peitellyin keinoin. Hänen mukaansa kuitenkin kirkon on toimittava niin kuin se opettaa, lähimmäisenrakkauden edistämiseksi.
Juhani Kortteinen Sisäasianministeriöstä teki katsauksen Suomen hyväksymiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, jotka on omaksuttu vuonna 1995 hyväksytyssä uudessa perustuslaissa. Vuonna 2004 voimaan astunut Yhdenvertaisuuslaki (YhdVL) on edistysaskel siinä mielessä, että siihen on sisällytetty EU:n rasismidirektiivin ja työsyrjintädirektiivin määräykset ja siinä on otettu käyttöön ns. jaetun todistustakaan periaate.
Tämä tekee helpommaksi nostaa syytteitä syrjinnästä. Aikaisemmin rikosoikeudellinen näyttökynnys on oillut kovin korkea ja syrjinnän kohteeksi joutuneen on ollut vaikeaa ja kallista vaatia oikeutta itselleen. Jaetun todistustaakan periaate tarkoittaa, että syrjintätapauksen voi helpommin nostaa ja syrjinnästä syytetyn velvollisuutena on osoittaa, että hän ei ole harjoittanut syrjintää. Jaetun todistustaakan periaatetta voidaan soveltaa vain Yhdenvertaisuuslaissa.
Kortteisen mukaan tarvoitteena on tosiasiallinen tasa-arvo, jonka toteuttamiseksi tarvitaan joskus syrjittyjen ryhmien positiivista erityiskohtelua syrjinnän aiheuttamien kielteisten vaikutusten kompensoimiseksi.
Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Jussi Nissinen puhui kaksinaismoraalista, asioiden esille nostamisen tarpeellisuudesta, myös omiensa piirissä. Hän arvosteli epäkohdista vaikenemista ja toiseuden tuottamista siten, että vallassa oleva ryhmä pitää omia arvojaan ja normejaan ylivoimaisina ja korottaa itsensä muiden yläpuolelle.
Nissisen mukaan tällainen itsensä kohottaminen muiden yläpuolelle johtaa helposti kiusaamiseen, erityisesti yhteisöissä joissa vallitsee jäykkä valtahierarkia. Sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Jussi Nissinen tarkasteli keinoja vähentää toiseuden tuottamista.
Siinä on tärkeää tulla tietoiseksi omista projektiomekanismeistaan, joiden avulla yksilö pyrkii heijastamaan itsessä koetut kielteiset piirteet ulkopuolisiin ryhmiin ja ihmisiin.
Koko yhdenvertaisuusseminaari oli hyvä alku ja lajissaan ensimmäinen, jossa myös itse lesbot ja homot ovat kutsuttuina puhuneet omassa asiassaan kirkon johdon kanssa.
Läsnäolijoiksi oli luonnollisesti valikoitunut ihmisiä, jotka jo muutenkin toimivat hlbtiq-ihmisten tasavertaisuuden puolesta. Vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että kirkon sisällä -kuten laajemmalla yhteiskunnassa - vielä vallitsee suurelta osin vaikeneminen ja kaksinaismoraali ja että "kirkkolaiva kääntyy hitaasti".
Tämä oli kuitenkin hyvä alku avoimelle ja rehelliselle keskustelulle ja konkreettisten syrjinnän vastaisten toimenpiteiden aloittamiselle yhteistyössä kirkon ja hlbtiq-ihmisten välillä.
Koko tämä blogisarjani sai alkunsa Barack Obaman valinnasta pressaksi. Se tuntui kuin paluulta nuoruuteen, jolloin intoa täynnä lähin maailmaa muuttamaan Martin Luther Kingin joukoissa laulaen "We shall overcome" muiden 17-vuotiaiden vaihto-oppilaiden kanssa.
Nyt uutisissa oli, että Obaman perhe on hankkinut lupaamansa koiran tyttärille Sashalle ja Malialle. Koira on portugalilainen vesikoira ja se on saanut nimen Bo.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Olin taas perinteeni mukaisesti omassa rippikirkossani Johanneksenkirkossa kuuntelemassa Bachin Matteuspassiota ja eilen Tuomiokirkossa kuuntelemassa Johannespassiota.
Tämä oli 49. kerta kun kävin paikan päällä. Nämä esitykset herättivät taas monimutkaisia ja sekavia tunteita minussa.
Lämpimiä muistoja tulee siitä, että isäni oli Helsingin kaupungin orkesterin viulisti, minkä ansiosta pääsin jo lapsena katsomaan ja kuuntelemaan konsertteja, kirkkomusiikkia ja oopperoita. Itse asiassa lapsuudenkotini oli aivan vanhan Oopperan vieressä, välissä oli vain Neuvostoliiton entinen suurlähetystötalo, jonka venäläiset itse pommittivat raunioiksi - oletettavasti vahingossa.
Tänään sillä paikalla on maistraatin talo, jossa jotkut homoparit käyvät hakemassa yhteiskunnan virallista hyväksyntää parisuhteelleen.
Olin usein seuraamassa kun isä soitti Oopperan montussa. Sitä kautta jouduin tutustumaan jo lapsena eliittikulttuurin sekä pintaan että pinnan alaiseen todellisuuteen. Itsekin innostuin laulusta ja viulunsoitosta pienenä ja esiinnyin pienenä. Äänenmurroksen yhteydessä menin kuitenkin aivan kipsiin ja lopetin julkisuudessa esiintymisen.
Olin pienenä ylpeä siitä, että isäni soitti orkesterissa ja siitä jäi lämmin henkilökohtainen suhde Bachin, Wagnerin ja Tsaikovskin (isäni suosikkien) musiikkiin. Niiden puhdas musiikillinen sisältö on mielestäni upeaa. Onneksi nykytekniikalla on mahdollista kantaa kaulassa iPodia, jolla on näiden säveltäjien koko tuotanto. Nimitän sitä kannettavaksi musiikkiterapeutikseni :)
Minulla on kuitenkin jännitteinen suhde kirkolliseen eliittikultuuriin, enkä osaa vanhojen setien ja tätien tavoin pelkästään siunailla kuinka taivaallista tuo musiikki on.
Jo lapsena näin miten epäinhimilliset soittajien työolosuhteet olivat. Ooperassa soittajat istuivat ahtaassa ja kuumassa montussa äkäisen kapellimestarin komenneltavina. Isä valitti usein työolosuhteista ja rinnasti (kieli poskessa) ammattiaan prostitioidun työhön: tuottaa hyvinvoivan luokan minkkimuurille nautinnollisia hetkiä työskentelemällä itse kurjalla palkalla epäinhimillisisä työoloissa :)
Oopperan ja kirkon maailmaan, jota jouduin seuraamaan ihan pienestä alkaen, liittyy myös paljon falskiutta ja tekopyhyyttä. Wagnerin Tannhäuserista tuli sekä ikisuosikkini että inhokkini. Pelkkä musiikki on minusta upeaa. Mutta näyttämöllepano on kamalaa ja mahtipontista. Itse tekstin sisältö on fasistisuudessaan kuvottavaa. Ei ihme että Wagner oli Hitlerin suosikki.
Minulla liittyy vielä henkilökohtainen ongelma Tannhäuseriiin, jonka kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni kun tulin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemästä syntiä Laakson kentältä pääsiäisenä 1960. Minulle valkeni heti mikä oli se hirvittävä synti, johon Tannhäuserin uljas ritari oli langennut Venusbergillä.
Samana pääsiäisenä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Matteuspassiota rippikirkossani, Johanneksenkirkossa. Siellä toistui Tannhäuserin teema: olin tehnyt hirvittävän synnin, josta ei ole pelastusta.
Tannhäuserin uljas langennut ritari lähti pyhiinvaellukselle Roomaan anoakseen armoa Paavilta.
Minut rippikouluisäni lähetti minut anomaan armoa pappi-psykiatri Asser Stenbäckilta, joka käynnisti mielenterveyteni murskaamisen psykiatrisen ja hengellisen väkivallan menetelmin Hesperian sairaalassa.
Musiikkikokemuksiin liittyy minulla vielä ikäviä sivujuonteita sen johdosta, että tosiasiassa konsertit ovat usein keskiluokkaisen porvariston näyttäytymispaikkoja, joihin mennään itse näyttäytymään ja olemaan "hienoja". Minua häiritsee myös suunnattomasti upean musiikillisen esityksen jälkeinen käsien läpyttäminen ja esiintyjiin kohdistuva kateellinen neulanpistopolitiikka.
Olenkin joutunut kehittämään oman koreografian voidakseni välttää pahimmat kirkkokonserttien epäkohdat. Johannespassion loppuosaa kuuntelen Tuomiokirkon ulko-oven vieressä voidakseni luikahtaa ulos heti upean loppukoraalin jälkeen, ettei tarvitsisi kuunnella läpytyksiä, jotka minulta pilaa tunnelman.
Olen myös oppinut käymään pääasiassa konserttien kenraaliharjoituksissa. Niiden laadullinen taso on yhtä hyvä kuin varsinaisten konserttien, mutta sieltä puuttuu minkkimuuri ja itsensä näyttäjät. Sitäpaitsi akateemiseen prekariaattiin kuuluvalla ihmisellä ole varaa käydä kalliissa konserteissa.
Minulla on Polilla opiskelleena ollut onnea, koska kapellimestari Jorma Panula piti pitkään Radion sinfoniaorkesterin harjoituksia Vanhan Polin juhlasalissa, jonka parvekkeelle nuori teekkari sai vapaasti ja ilmaiseksi tulla.
Minusta harjoitustilanne tekee esityksen vielä nautittavammaksi ja ymmärrettävämmäksi kun seuraa miten kapellimestari opettaa orkesteria. Ostan mielelläni opetuslevytyksiä, joissa kapellimestari harjoittaa orkesteria ja kertoo omaa tulkintaansa sävellyksen sisällöstä ja esitystavasta.
Se on aitoa musiikillista kauneutta ilman pikkuporvarillista tekopyhyyttä.
Elämäni on kadonneen aitouden etsimistä.
[Kuva: Rippikirkkoni ja kidutuskammioni Helsingin Johanneskirkko].
P.S. Ollakseni aivan pilkulleen tarkka, Johanneksen kirkossa suoritettiin vain varsinainen konfirmointi rippikoulun jälkeen. Varsinainen rippikouluun kuulunut kidutustyö suoritettiin Agricolankirkon alla olevassa suuressa kryptassa, johon helposti mahtui suuri rippikoululuokallinen poikia, joilta kirkkoherra kuulusteli miten he ovat väärinkäyttäneet elintään, joka jo luonnolta saamansa nimen mukaan on tarkoitettu suvunjatkamiseen.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Miksi minusta ei tullut terroristia?
Alan nyt sitoa henkilökohtaista historiablogiani Anssi Pirttijärven tekemään lopputyöhön Setan historiasta, joka alkaa valmistua. Ensiksi haluaisin varoittaa lukijoita siitä, ettei blogini ole tarkoitettu miksikään yleiseksi homohistoriaksi. Se on vain yhden mukana olleen uranuurtajan henkilökohtainen kokemus. En väitä, että kaikilla homoilla olisi ollut yhtä vaikeat henkilöhistoriat. Omaa elämäntarinaani ei voi eikä saa yleistää homoihin yleensä. Aivan varmasti herrasväen kabineteissa ja Hansa-ravintolassa on ollut iloista ja kimaltelevaa glitteriä ja gay-elämää. Se ei vain ole minun maailmaani.
Monessa suhteessa tarinaani voi lukea eheytymisyrityksissä vaurioituneen ex-ex-gayn toipumistarinana. Erona nykytilanteeseen on, että omassa nuoruudessani, 1950- ja 60-luvuilla ei ollut nykyisen kaltaisia eheytysliikkeitä. Niitä ei tarvittu. Koko yhteiskunta ja sen valtionkirkko olivat yksi suuri konversioliike ainakin sairausluokituksen muuttamiseen 1981 saakka. Kirkon perheasiain neuvottelukeskukset toimivat silloin homojen kidutuskeskuksina, ainakin minun kohdallani.
En ole normihomo. Kuten aikaisemmasta elämäkerrastani ilmenee, olen aina ollut ulkopuolinen taustani ja sosiaalisen asemani johdosta. Sain isän suvun puolelta jopa äärioikeistolaisia kiihkokristillisiä (MRA) vaikutteita, joita tosin tasapainoitti äidin puoleisen suvun käytännöllisten ja maanläheisten sosialidemokraattinen ilmapiiri. Ihanteellisena nuorukaisena sain ensimmäiset ideologiset vaikutteeni Martin Luther Kingiltä. Kouluaineessa ilmoitin myös Jeesuksen yhdeksi esikuvakseni, mitä olen hieman häpeillyt jälkeenpäin. En kuitenkaan ole mikään tiukkapipo uskovainen. Suhteeni uskontoon muodostuu lähinnä Bachin musiikin välityksellä, jota kuulin joka päivä kotona isän soittamana. Koulussa minut oli kasvatettu ajan ja Norssin hengen mukaan sankarivainaja-ainekseksi.
Selvitessäni itsesyrjinnän ja muuttumisyritysten kierteestä, silmäni avautuivat näkemään koko sen henkisen ja hengellisen väkivallan kierteen, joka oli lähes murskannut minut. Lopetin muuttamiseen tähtäävän psykoanalyysin samana vuonna (1974) kun Seta perustettiin ja liityin siihen. Silloin olin täynnä vihaa ja raivoa sortoa vastaan, mutta myös itseäni kohtaan koska olin antanut johtaa itseäni harhaan niin pitkään, että koin elämäni valuneen hukkaan.
Tämä sattui ajallisesti samaan kohtaan, jolloin maailmalla tuli kuuluisaksi Baader-Meinhoffin terroristiryhmä. Sen ensimmäisen polven juuret on jäljitettävissä myös 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen ja sen vähittäiseen radikalisoitumiseen. Sen aktivistit olivat minun tavoin nuoria, ihanteellisia opiskelijoita, joiden vaatimukset olivat hyvin käytännöllisiä ja kietoutuivat ajan vastakultuurille tyypillisiin teemoihin, kuten ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustukseen. Vaikka liike oli ollut alusta saakka vasemmistolainen - osittain vastavaikutuksena edelliselle sukupolvelle, ei se silti ollut kuin pienissä piireissä äärikommunistinen.
Opiskelijaradikaalien älyllisenä innoittajana oli marxilaisvaikutteista Frankfurtin koulukuntaa edustaneen filosofin Herbert Marcusen ajatus suuresta kieltäytymisestä ja siirtymisestä uuteen yhteiskuntaan. Saksassa nuoret kokivat itsensä ulkopuolisiksi ja politiikan vaihtoehdottomaksi. Yksi ratkaisevia käännekohta radikalisoitumisessa oli Iranin shaahin vierailu, jota vastaan Berliinissä osoitettiin mieltä. Myös Helsingissä järjestettiin shaahinvastaisia mielenosoituksia, joita näkyvimpinä organisoivat Erkki Tuomioja ja Ilkka Taipale kesällä 1967.
Ihailin salaa näitä aktivisteja, vaikka en silloin uskaltanut liittyä mukaan protestointiin. Liityin kyllä sosialidemokraattiseen puolueeseen lähinnä Erkki Tuomiojan esimerkin kannustamana.
Olin kuitenkin silloin vielä niin sairausleiman sisäistänyt, että päätin lähteä psykoanalyysiin muuttuakseni heteroksi. Vaikka tein viiden vuoden harharetken yrittäessäni muuttaa itseäni, olin kuitenkin omaksunut joitakin radikaaleja toimintamalleja Euroopan kuohuvalta 60-luvulta sekä Yhdysvaltojen Stonewall-vuodelta 1969.
Vaikka nyt tiedetään, että Baader-Meinhof -ryhmän jäsenet olivat lähinnä rikollisia, heidän vaikutuksensa aikalaisnuoriin oli suuri. Vuonna 1971 jopa 25 prosenttia alle 30-vuotiaista saksalaisista sanoi tuntevansa ainakin jossakin määrin myötätuntoa ryhmään kohtaan.
Ryhmittymän jäsenet kutsuivat itseään vapaustaistelijoiksi ja julistivat vastustajakseen kapitalistisen yhteiskunnan, erityisesti sen lehdistöimperiumin (Springer) keltaisen lehdistön. Tämä esitti protesteille yksilöpsykologisoivia syitä yhteiskunnallisten selitysten sijasta. RAF kohdisti terrori-iskunsa juuri lehdistöön ja teollisuuspamppuihin. Tämä oli myös sukupolvikapina: radikaalien isät olivat usein kannattaneet Hitleriä ja taistelleet tämän armeijassa. Kapinallisten ydinjoukko oli ihanteellisia sosiologian opiskelijoita.
Tapani Suominen on tehnyt väitöskirjan (Ehkä teloitamme jonkun, 1997), jossa hän vertaa Saksan, Norjan ja Suomen opiskelijaliikkeiden vaiheita 60/70-lukujen vaihteessa. Suominen analysoi, miten Suomen valtiovallan viisas politiikka pelasti Suomen joutumasta terrorismin uhriksi. Länsi-Saksassa poliisi ja valtiovalta suhtautuivat autoritaarisesti ja torjuvasti opiskelijaprotestiin ja Berliinin poliisi ampui mielenosoitusta seuraamaan tulleen opiskelijan ja pasifistin Benno Ohnesorgin. Tämä sytytti väkivaltaisia mellakoita ja johti terrorismiin.
Suomisen mukaan Suomessa valtiovalta tuli vastaan ja suostui opiskelijoiden uudistusvaatimuksiin. Poliisi suhtautui melko hillitysti. On sanottu, että Urho Kekkonen syleili nuorisokapinan vaarattomaksi Suomessa.
Tällaisesta taustasta tulin Setan toimintaan vihaisena nuorena miehenä kesällä 1974 ja minut valittiin heti varapuheenjohtajaksi. Setan näyttävimmät aktiot ajoittuivat 1970-luvun loppuvuosiiin, jolloin päätimme ryhtyä avoimeen taisteluun syrjintää vastaan.
Setan retoriikka oli kyllä 70-luvun malliin hyökkäävää. Mekin puhuimme itsestämme "vapautusliikkeenä" ja toiminnastamme "taisteluna". Mutta toimintamme oli rauhanomaista: kirjelmiä vaikuttajille ja päättäjille ja mielenosoituksia. Vaikka Setan ydinaktivisteissa oli paljon sosialidemokraatteja, Seta oli alusta pitäen kaikkien eri poliitisten suuntien muodostama koalitio.
Setan alkuvaiheessa oli mukana myös kristittyjä. Esimerkiksi Seppo Kivistö, josta tuli ensimmäinen julkinen homo, oli Stefanus-lähetyksen jäsen ja salakuljetti Raamattuja Neuvostoliittoon. Yksi Setan alkuvaiheen keskeinen vaikuttajahahmo oli ilomantsilainen opettaja Martti Kaipiainen. Martti ja hänen vaimonsa Anna-Liisa tunsivat henkilökohtaisesti kaikki arkkipiispat Simojoesta lähtien. Martti oli myös kirkkoneuvoston jäsen, Kokoomuksen aktiivijäsen ja rintamamies.
Seta oli siis hyvin sekalainen seurakunta. Meidän taistelukeinomme oli kirjelmien lähettäminen, tutkimuksen teko, kirjallisuuden tuottaminen ja tiedostamisryhmien toiminta. Juuri vuonna 1979 tapahtui paljon: Seta sai paljon julkisuutta mielenosoituksillaan sananvapauden puolesta ja sairausleímaa vastaan.
Oman elämäni ehkä tuskallisin kokemus oli kun Setan edustajat - minä mukaan luettuna - vierailivat loppuvuodesta 1979 silloisen oikeusministeri Christoffer Taxellin luona vaatimassa sensuurilain kumoamista. Delegaatiossa oli mm. Setan silloinen puheenjohtaja, ihmisoikeusjuristi Leo Hertzberg, lakitieteen opiskelija Ulf Månsson sekä minä Setan tutkimusryhmän ja lehden edustajana.
Heti astuttuamme oikeusministerin virkahuoneeseen Valtioneuvoston talossa Senaatintorin varrella, vastaamme tulvahti kyyninen ja ylimielinen reaalipolitikointi ja kaksinaamaisuus. Taxell kysyi heti onko joukossamme journalisteja ja velvoitti läsnäolijoita vaikenemaan visusti keskustelun sisällöstä.
Aluksi oikeusministeri Taxell moitti Setaa siitä, että olimme kovin näkyvästi Suomessa ja ulkomailla protestoiden "pilanneet Suomen mainetta", tarkoittaen nimenomaan YK:n Ihmisoikeuskomitealle tehtyä kantelua.
Taxell luennoi meitä siitä, että koska homous on niin vastenmielistä, mikään hallitus ei halua vaarantaa puolueensa ääniä poistamalla homojen syrjinnän ja eriarvoisuuden.
Tilaisuudessa vallitsi myrkyllinen ja vihamielinen tunnelma, kuten kasvoiltani voi huomata tilanteessa otetusta kuvasta. Ministeri Taxell suhtautui ylimielisesti ja torjuvasti demokratian perusperiaatteisiin, kuten sananvapauteen. Kaikki Setan varsinaiset aktivisti olivat raivoissaan ja purivat hammasta voimattomasta vihasta. Onneksi olimme valinneet puheenjohtajaksi ulkopuolisen juristin, Leo Hertzbergin, joka pystyi suhtautumaan viileästi tilanteeseen ja jota Taxell ei kehdannut halveksia avomesti.
Tilanne herätti meissä erityistä raivoa sen vuoksi, että Suomen oikeusministeriksi oli valittu konservatiivinen suomenruotsalaisen pääoman edustaja, yritysjohtaja ja poliitikko, joka edusti suurkapitalisteja eikä oikeudenmukaisuutta.
Kävellessämme ulos oikeusministerin virkahuoneesta puristimme kaikki nyrkkejämme raivosta. Varsinaiset aktivistit kirosivat "oikeus"ministerin kyynisyyttä ja ylimielisyyttä.
Muistimme juutalaisten kohtalosta natsien sorron alla käytettyä sanontaa "Totgeschlagen - totgeschwiegen" (Kuoliaaksi lyödyt - kuoliaaksi vaietut).
Itse muistutin muita tapaamisen jälkeen historiallisesta teosta samoissa tiloissa tyrannitsaari Aleksanteri III:n aikana, jolloin aktivisti Eugen Schauman oli ampunut tsaarin käskynhaltijan Bobrikovin, joka myös yritti kuristaa sananvapautta Suomessa.
Sankarivainajakoulutuksen saaneena tarjouduin tekemään työn. Muut setalaiset ja Leo Hertzberg hiljensivät minut välittömästi ja vakuuttivat minun olevan paljon arvokkaampi elävänä aktivistina kuin kuolleena marttyyrinä.
Siinä tilanteessa meitä lopulta rauhoitti tietoisuus siitä, että olimme jo onnistuneet voittamaan puolustajiksemme monet kansanedustajat, muut ministerit, päättäjät ja vaikuttajat. Erityisen lämpimät tunteet meillä oli meitä suuresti alusta saakka auttaneita ihmisiä kohtaan: juristi Tarja Halonen, Suomen mielenterveysseuran puheenjohtaja Irja Rantanen, Ilkka Taipale ja Claes Andersson. Saimme paljon apua ulkomailta ja tunsimme, ettemme ole yksin.
Suomen valtiovalta ei onneksi lähettänyt aseistettuja poliiseja meitä ampumaan, vaan lähinnä sosialidemokraattisia juristeja, ministereitä ja sosiaalialan uudistajia, jotka ottivat vaatimuksemme epäkohtien korjaamisesta vakavasti ja ryhtyivät toteuttamaan niitä käytännössä.
Päätin sittenkin pysyä lapsuuteni esikuvan Martin Luther Kingin antaman esimerkin mukaisesti rauhanomaisissa keinoissa.
[Kuva: Olli Stålström Setan edustajana oikeusministeri Christoffer Taxellin (selin) luona vaatimassa sananvapautta syksyllä 1979. Oikeusministeriön kuva-arkisto]
[Kiitos lukijapalautteesta! Minulle huomautettiin, että tuon väitöksen opiskelijakapinasta teki Tapani Suominen (ei Salminen). Tapani Salminen taas oli se kielitieteiljä, joka antoi asiantuntijalausunnon minun puolustamiseksi Tampereen käräjäoikeudesssa. Sen mukaan henkilön nimittämistä asiantuntijaksi lainausmerkeissä ("asiantuntija") ei voi kielitieteellisesti pitää solvauksena, vaan se on täysin hyväksyttävä tyylikeino, jolla kirjoittaja ilmaisee olevansa eri mieltä kohteensa asiantuntijuudesta]
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Vuonna 1979 Tukholman vapautuspäivillä Setalla oli oma pieni osastonsa, jossa kannettiin Suomen lippua. Tässä kuvassa nähdään marssilla keskellä Ulf Månsson ja Juha Laurikainen sekä taempana Mimma Tuominen ja Leena Tamminen. Vesa Tapio Valo teki artikkelia Seta-lehteen ja Olli Stålström otti kuvia uutisartikkeleihin.
Kuten Vaeltajan esittämässä ruotsinmaalaisessa radio-ohjelmassa kerrotaan, rauhanomainen marssiminen ei vielä vuonna 1979 ollut itsestään selvyys. Silloin asenteet jopa Ruotsissakin olivat sellaiset, että ei ollut helppoa saada marssijoita kadulle. Kun kulkue kääntyi Drottningsgatanille, joka on suhteellisen kapea jalankulkijakatu, me marssijat jouduimme kulkemaan aivan katsojien keskellä.
Niinä vuosina olivat terroristit usein lehtien etusivuilla lentokonekaappauksineen ja ihmiset olivat hieman huolissaan siitä, millaisiin reaktioihin julkinen mielenosoitus johtaa. Loppujen lopuksi ensimmäiset katumielenosoitukset 1970-luvulla sujuivat pohjoismaissa hyvin rauhallisesti. Uskonkiihkoilijat pilasivat ajoittain tunnelmaa lukemalla Mooseksen lain tappokäskyä homoudesta. Tämä puolestaan johti ikäviin vastareaktioihin joidenkin mielenosoittajien taholta, mutta järjestysmiehet ja poliisi saivat järjestyksen pysymään hyvänä.
Näkyvä julkisuus sai virkamiehet ja suuren yleisön kuitenkin tutustumaan tasavertaisuusjärjestöjen esittämiin kantoihin ja tutkimustuloksiin. Kuten radio-ohjelmassa kerrotaan, ruotsalaiset virkamiehet olivat suhtautuneet näennäisen kohteliaasti tasavertaisuusvaatimuksiin, mutta eivät olleet suostuneet tekemään mitään konkreettista.
Niissä oloissa tarvittiin jokin näkyvä ja kuuluva kannustin, jotta päättäjät olisivat ottaneet vakavasti vaatimukset. Ruotsissa sairausleima poistettiin jo samana vuonna 1979 kun psykiatriset virkamiehet olivat myöntäneet, että se on perusteeton vanha jäänne. Suomessa Lääkintöhallitus harjoitti passiivista vastarintaa vuoteen 1981 saakka, jolloin sairausleima vihdoin poistui.
Rikoslain sensuuripykälä, ns. kehotuskielto (RL 20:2.1) säilyi vielä seuraavalle vuosikymmenelle kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Viranomaiset ja poliitikot myönsivät, että lainkohta on perusteettomasti sananvapautta rajoittava ja joutaisi poistettavaksi. Poliittista piiloleikkiä käytiin vielä monta vuotta, koska mikään hallitus ei uskaltanut ottaa sensuurilain poistamista erilliiskymymyksenä esille, vaan vetosi aina vain siihen, että rikoslain kokonaisuudistus on tulossa ja on pakko odottaa siihen saakka.
Tämä jakoi myös setalaisten mielipiteitä. Osa oli sitä mieltä, että sensuurilaki on ns. kuollut pykälä, joka poistuu aikanaan. Osa aktivisteista, joihin minä kuuluin, oli sitä mieltä, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan perusarvo, eikä sen loukkaamista saa puolustella millään tekosyyllä. Itse tein parhaani hiillostaakseni poliitikkoja erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa kumoamaan kehotuskielto. Vaadin sananvapauden välitöntä myöntämistä mm. julkisissa keskustelutilaisuuksissa silloisilta ulkoministeri Paavo Väyryseltä ja oikeusministeri Tarja Haloselta.
Monet kyyniset reaalipoliitikot hyssyttelivät ja varoittivat heiluttamasta venettä. Toiset meistä olivat tiukkana ja vaativat sensuurilain välitöntä poistamista, vaikka se olisikin ollut käytännössä kuollut pykälä.
[Kuvassa Setan edustus Tukholman vapautuspäivillä 1979, jossa vaadittiin sairausleiman poistamista ja sananvapautta, kuvan copyright: Olli Stålström, 1979]
