[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Miksi minusta ei tullut terroristia?
Alan nyt sitoa henkilökohtaista historiablogiani Anssi Pirttijärven tekemään lopputyöhön Setan historiasta, joka alkaa valmistua. Ensiksi haluaisin varoittaa lukijoita siitä, ettei blogini ole tarkoitettu miksikään yleiseksi homohistoriaksi. Se on vain yhden mukana olleen uranuurtajan henkilökohtainen kokemus. En väitä, että kaikilla homoilla olisi ollut yhtä vaikeat henkilöhistoriat. Omaa elämäntarinaani ei voi eikä saa yleistää homoihin yleensä. Aivan varmasti herrasväen kabineteissa ja Hansa-ravintolassa on ollut iloista ja kimaltelevaa glitteriä ja gay-elämää. Se ei vain ole minun maailmaani.
Monessa suhteessa tarinaani voi lukea eheytymisyrityksissä vaurioituneen ex-ex-gayn toipumistarinana. Erona nykytilanteeseen on, että omassa nuoruudessani, 1950- ja 60-luvuilla ei ollut nykyisen kaltaisia eheytysliikkeitä. Niitä ei tarvittu. Koko yhteiskunta ja sen valtionkirkko olivat yksi suuri konversioliike ainakin sairausluokituksen muuttamiseen 1981 saakka. Kirkon perheasiain neuvottelukeskukset toimivat silloin homojen kidutuskeskuksina, ainakin minun kohdallani.
En ole normihomo. Kuten aikaisemmasta elämäkerrastani ilmenee, olen aina ollut ulkopuolinen taustani ja sosiaalisen asemani johdosta. Sain isän suvun puolelta jopa äärioikeistolaisia kiihkokristillisiä (MRA) vaikutteita, joita tosin tasapainoitti äidin puoleisen suvun käytännöllisten ja maanläheisten sosialidemokraattinen ilmapiiri. Ihanteellisena nuorukaisena sain ensimmäiset ideologiset vaikutteeni Martin Luther Kingiltä. Kouluaineessa ilmoitin myös Jeesuksen yhdeksi esikuvakseni, mitä olen hieman häpeillyt jälkeenpäin. En kuitenkaan ole mikään tiukkapipo uskovainen. Suhteeni uskontoon muodostuu lähinnä Bachin musiikin välityksellä, jota kuulin joka päivä kotona isän soittamana. Koulussa minut oli kasvatettu ajan ja Norssin hengen mukaan sankarivainaja-ainekseksi.
Selvitessäni itsesyrjinnän ja muuttumisyritysten kierteestä, silmäni avautuivat näkemään koko sen henkisen ja hengellisen väkivallan kierteen, joka oli lähes murskannut minut. Lopetin muuttamiseen tähtäävän psykoanalyysin samana vuonna (1974) kun Seta perustettiin ja liityin siihen. Silloin olin täynnä vihaa ja raivoa sortoa vastaan, mutta myös itseäni kohtaan koska olin antanut johtaa itseäni harhaan niin pitkään, että koin elämäni valuneen hukkaan.
Tämä sattui ajallisesti samaan kohtaan, jolloin maailmalla tuli kuuluisaksi Baader-Meinhoffin terroristiryhmä. Sen ensimmäisen polven juuret on jäljitettävissä myös 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen ja sen vähittäiseen radikalisoitumiseen. Sen aktivistit olivat minun tavoin nuoria, ihanteellisia opiskelijoita, joiden vaatimukset olivat hyvin käytännöllisiä ja kietoutuivat ajan vastakultuurille tyypillisiin teemoihin, kuten ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustukseen. Vaikka liike oli ollut alusta saakka vasemmistolainen - osittain vastavaikutuksena edelliselle sukupolvelle, ei se silti ollut kuin pienissä piireissä äärikommunistinen.
Opiskelijaradikaalien älyllisenä innoittajana oli marxilaisvaikutteista Frankfurtin koulukuntaa edustaneen filosofin Herbert Marcusen ajatus suuresta kieltäytymisestä ja siirtymisestä uuteen yhteiskuntaan. Saksassa nuoret kokivat itsensä ulkopuolisiksi ja politiikan vaihtoehdottomaksi. Yksi ratkaisevia käännekohta radikalisoitumisessa oli Iranin shaahin vierailu, jota vastaan Berliinissä osoitettiin mieltä. Myös Helsingissä järjestettiin shaahinvastaisia mielenosoituksia, joita näkyvimpinä organisoivat Erkki Tuomioja ja Ilkka Taipale kesällä 1967.
Ihailin salaa näitä aktivisteja, vaikka en silloin uskaltanut liittyä mukaan protestointiin. Liityin kyllä sosialidemokraattiseen puolueeseen lähinnä Erkki Tuomiojan esimerkin kannustamana.
Olin kuitenkin silloin vielä niin sairausleiman sisäistänyt, että päätin lähteä psykoanalyysiin muuttuakseni heteroksi. Vaikka tein viiden vuoden harharetken yrittäessäni muuttaa itseäni, olin kuitenkin omaksunut joitakin radikaaleja toimintamalleja Euroopan kuohuvalta 60-luvulta sekä Yhdysvaltojen Stonewall-vuodelta 1969.
Vaikka nyt tiedetään, että Baader-Meinhof -ryhmän jäsenet olivat lähinnä rikollisia, heidän vaikutuksensa aikalaisnuoriin oli suuri. Vuonna 1971 jopa 25 prosenttia alle 30-vuotiaista saksalaisista sanoi tuntevansa ainakin jossakin määrin myötätuntoa ryhmään kohtaan.
Ryhmittymän jäsenet kutsuivat itseään vapaustaistelijoiksi ja julistivat vastustajakseen kapitalistisen yhteiskunnan, erityisesti sen lehdistöimperiumin (Springer) keltaisen lehdistön. Tämä esitti protesteille yksilöpsykologisoivia syitä yhteiskunnallisten selitysten sijasta. RAF kohdisti terrori-iskunsa juuri lehdistöön ja teollisuuspamppuihin. Tämä oli myös sukupolvikapina: radikaalien isät olivat usein kannattaneet Hitleriä ja taistelleet tämän armeijassa. Kapinallisten ydinjoukko oli ihanteellisia sosiologian opiskelijoita.
Tapani Suominen on tehnyt väitöskirjan (Ehkä teloitamme jonkun, 1997), jossa hän vertaa Saksan, Norjan ja Suomen opiskelijaliikkeiden vaiheita 60/70-lukujen vaihteessa. Suominen analysoi, miten Suomen valtiovallan viisas politiikka pelasti Suomen joutumasta terrorismin uhriksi. Länsi-Saksassa poliisi ja valtiovalta suhtautuivat autoritaarisesti ja torjuvasti opiskelijaprotestiin ja Berliinin poliisi ampui mielenosoitusta seuraamaan tulleen opiskelijan ja pasifistin Benno Ohnesorgin. Tämä sytytti väkivaltaisia mellakoita ja johti terrorismiin.
Suomisen mukaan Suomessa valtiovalta tuli vastaan ja suostui opiskelijoiden uudistusvaatimuksiin. Poliisi suhtautui melko hillitysti. On sanottu, että Urho Kekkonen syleili nuorisokapinan vaarattomaksi Suomessa.
Tällaisesta taustasta tulin Setan toimintaan vihaisena nuorena miehenä kesällä 1974 ja minut valittiin heti varapuheenjohtajaksi. Setan näyttävimmät aktiot ajoittuivat 1970-luvun loppuvuosiiin, jolloin päätimme ryhtyä avoimeen taisteluun syrjintää vastaan.
Setan retoriikka oli kyllä 70-luvun malliin hyökkäävää. Mekin puhuimme itsestämme "vapautusliikkeenä" ja toiminnastamme "taisteluna". Mutta toimintamme oli rauhanomaista: kirjelmiä vaikuttajille ja päättäjille ja mielenosoituksia. Vaikka Setan ydinaktivisteissa oli paljon sosialidemokraatteja, Seta oli alusta pitäen kaikkien eri poliitisten suuntien muodostama koalitio.
Setan alkuvaiheessa oli mukana myös kristittyjä. Esimerkiksi Seppo Kivistö, josta tuli ensimmäinen julkinen homo, oli Stefanus-lähetyksen jäsen ja salakuljetti Raamattuja Neuvostoliittoon. Yksi Setan alkuvaiheen keskeinen vaikuttajahahmo oli ilomantsilainen opettaja Martti Kaipiainen. Martti ja hänen vaimonsa Anna-Liisa tunsivat henkilökohtaisesti kaikki arkkipiispat Simojoesta lähtien. Martti oli myös kirkkoneuvoston jäsen, Kokoomuksen aktiivijäsen ja rintamamies.
Seta oli siis hyvin sekalainen seurakunta. Meidän taistelukeinomme oli kirjelmien lähettäminen, tutkimuksen teko, kirjallisuuden tuottaminen ja tiedostamisryhmien toiminta. Juuri vuonna 1979 tapahtui paljon: Seta sai paljon julkisuutta mielenosoituksillaan sananvapauden puolesta ja sairausleímaa vastaan.
Oman elämäni ehkä tuskallisin kokemus oli kun Setan edustajat - minä mukaan luettuna - vierailivat loppuvuodesta 1979 silloisen oikeusministeri Christoffer Taxellin luona vaatimassa sensuurilain kumoamista. Delegaatiossa oli mm. Setan silloinen puheenjohtaja, ihmisoikeusjuristi Leo Hertzberg, lakitieteen opiskelija Ulf Månsson sekä minä Setan tutkimusryhmän ja lehden edustajana.
Heti astuttuamme oikeusministerin virkahuoneeseen Valtioneuvoston talossa Senaatintorin varrella, vastaamme tulvahti kyyninen ja ylimielinen reaalipolitikointi ja kaksinaamaisuus. Taxell kysyi heti onko joukossamme journalisteja ja velvoitti läsnäolijoita vaikenemaan visusti keskustelun sisällöstä.
Aluksi oikeusministeri Taxell moitti Setaa siitä, että olimme kovin näkyvästi Suomessa ja ulkomailla protestoiden "pilanneet Suomen mainetta", tarkoittaen nimenomaan YK:n Ihmisoikeuskomitealle tehtyä kantelua.
Taxell luennoi meitä siitä, että koska homous on niin vastenmielistä, mikään hallitus ei halua vaarantaa puolueensa ääniä poistamalla homojen syrjinnän ja eriarvoisuuden.
Tilaisuudessa vallitsi myrkyllinen ja vihamielinen tunnelma, kuten kasvoiltani voi huomata tilanteessa otetusta kuvasta. Ministeri Taxell suhtautui ylimielisesti ja torjuvasti demokratian perusperiaatteisiin, kuten sananvapauteen. Kaikki Setan varsinaiset aktivisti olivat raivoissaan ja purivat hammasta voimattomasta vihasta. Onneksi olimme valinneet puheenjohtajaksi ulkopuolisen juristin, Leo Hertzbergin, joka pystyi suhtautumaan viileästi tilanteeseen ja jota Taxell ei kehdannut halveksia avomesti.
Tilanne herätti meissä erityistä raivoa sen vuoksi, että Suomen oikeusministeriksi oli valittu konservatiivinen suomenruotsalaisen pääoman edustaja, yritysjohtaja ja poliitikko, joka edusti suurkapitalisteja eikä oikeudenmukaisuutta.
Kävellessämme ulos oikeusministerin virkahuoneesta puristimme kaikki nyrkkejämme raivosta. Varsinaiset aktivistit kirosivat "oikeus"ministerin kyynisyyttä ja ylimielisyyttä.
Muistimme juutalaisten kohtalosta natsien sorron alla käytettyä sanontaa "Totgeschlagen - totgeschwiegen" (Kuoliaaksi lyödyt - kuoliaaksi vaietut).
Itse muistutin muita tapaamisen jälkeen historiallisesta teosta samoissa tiloissa tyrannitsaari Aleksanteri III:n aikana, jolloin aktivisti Eugen Schauman oli ampunut tsaarin käskynhaltijan Bobrikovin, joka myös yritti kuristaa sananvapautta Suomessa.
Sankarivainajakoulutuksen saaneena tarjouduin tekemään työn. Muut setalaiset ja Leo Hertzberg hiljensivät minut välittömästi ja vakuuttivat minun olevan paljon arvokkaampi elävänä aktivistina kuin kuolleena marttyyrinä.
Siinä tilanteessa meitä lopulta rauhoitti tietoisuus siitä, että olimme jo onnistuneet voittamaan puolustajiksemme monet kansanedustajat, muut ministerit, päättäjät ja vaikuttajat. Erityisen lämpimät tunteet meillä oli meitä suuresti alusta saakka auttaneita ihmisiä kohtaan: juristi Tarja Halonen, Suomen mielenterveysseuran puheenjohtaja Irja Rantanen, Ilkka Taipale ja Claes Andersson. Saimme paljon apua ulkomailta ja tunsimme, ettemme ole yksin.
Suomen valtiovalta ei onneksi lähettänyt aseistettuja poliiseja meitä ampumaan, vaan lähinnä sosialidemokraattisia juristeja, ministereitä ja sosiaalialan uudistajia, jotka ottivat vaatimuksemme epäkohtien korjaamisesta vakavasti ja ryhtyivät toteuttamaan niitä käytännössä.
Päätin sittenkin pysyä lapsuuteni esikuvan Martin Luther Kingin antaman esimerkin mukaisesti rauhanomaisissa keinoissa.
[Kuva: Olli Stålström Setan edustajana oikeusministeri Christoffer Taxellin (selin) luona vaatimassa sananvapautta syksyllä 1979. Oikeusministeriön kuva-arkisto]
[Kiitos lukijapalautteesta! Minulle huomautettiin, että tuon väitöksen opiskelijakapinasta teki Tapani Suominen (ei Salminen). Tapani Salminen taas oli se kielitieteiljä, joka antoi asiantuntijalausunnon minun puolustamiseksi Tampereen käräjäoikeudesssa. Sen mukaan henkilön nimittämistä asiantuntijaksi lainausmerkeissä ("asiantuntija") ei voi kielitieteellisesti pitää solvauksena, vaan se on täysin hyväksyttävä tyylikeino, jolla kirjoittaja ilmaisee olevansa eri mieltä kohteensa asiantuntijuudesta]
