[Tämä on itsekriittisen elämäkertablogini osa 12, jossa olen edennyt vuoteen 1965. Blogissa pohdin niitä syitä, jotka saivat (todennäköisesti) fiksun nuoren miehen ryhtymään taisteluun omia tunteitaan vastaan ryhtymällä ex-homoksi, mutta myös miten hän lopulta oppi hyväksymään suuntautumisensa. Itseni hyväksymisessä oli ratkaiseva merkitys sillä, että Yhdysvaltain psykiatriyhdistys APA ilmoitti luopuvansa homouden luokittelusta psyykkiseksi sairaudeksi joulukuussa 1973 ja Seta perustettiin toukokuussa 1974.
Tätä blogia syntyy avustaessani Setan varhaisvuosia koskevaa opinnäytettä, joka julkaistaan mm. FinnQueerissa vuonna 2010 sekä toimittaessani sateenkaarikansan mielenterveyttä koskevaa kirjaa ja haastatteluja siihen].
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Koko 1960-luvun olin yrittänyt taistella tunteitani vastaan kirkon sielunhoidon, hormonihoidon ja psykiatrin neuvojen avulla. Minulle oli kirkon asiantuntijapsykiatri Asser Stenbäck luvannut, että homoudesta voi poisoppia kun sitä ei harjoita.
Tarmokkaana ja päättäväisenä ihmisenä harjoitin poisoppimista hyvin tehokkaasti siten, että elin lähes täydellisessä selibaatissa monta vuotta ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Kuten on tyypillistä ex-homojen kohdalla, seksuaalisuuteni suunta ei muuttunut pidättymällä, vaan retkahdin muutaman kerran vuodessa.
Koska häpesin itseäni ja halusin pitää kaiken salassa maineen menettämisen ja kiristyksen pelosta, ohimenevät seksikontaktit piti suorittaa pimeissä puistoissa. Aina "lankeamisen" jälkeen menin hakemaan lisää syyllistämistä kirkon sielunhoitajalta ja kristilliseltä psykiatrilta Asser Stenbäckiltä.
Tämä lankeamisten ja syyllistämisten kierre sai minut tuntemaan itseni likaiseksi ja masentuneeksi. Olin kuitenkin kirjeenvaihdossa Gusin kanssa, johon olin rakastunut vaihto-oppilasaikana. Me kuvasimme suhdettamme syväksi ystävyydeksi, joka vallitsee välillämme ohimenevän eroottisen kiinnostuksen yhteydessä.
Myös Gus kaipasi minua ja lähetti minulle junalipun Pariisiin vuonna 1966, muutama vuosi sen jälkeen kun olimme rakastuneet Pariisissa. Asuimme jälleen viikon Latinalaiskorttelin sydämessä pariisilaisen ystävämme Réginen ja hänen äitinsä kotona.
Jälleennäkeminen oli riemukas ja vapauttava. Juhlimme ja riemuitsimme kuten vain villit 22-vuotiaat osaavat. Päätimme lähteä kuljettamaan Réginen äitiä Yvonnea (käsi kaulalllani) kottikärryillä pitkin Pariisin vanhoja kauppahalleja kapakasta toiseen sipulisoppaa syömässä ja valkoviiniä juomassa.
Régine kertoi isästään, joka oli kommunistina ollut Ranskan vastarintaliikkeen taistelija ja joutunut natsien murhaamaksi. Gus kertoi miten hänen isänsä oli osallistunut Normandian maininnousuun. Minä kerroin miten oma isäni oli ollut Suomen itärintamalla rakentamassa Salpalinjaa Stalinin panssareita vastaan.
Kävimme yhdessä Sartren ja Simone de Beauvoirin kantakapakassa Café de Floressa ja Pêre Lachaise-hautausmaalla meditoimassa keskitysleirien muistomerkkien äärellä. Minua hämmensi kovasti, että Ranskan vasemmistojohtajille oli varattu kokonainen käytävä edustushautausmaalla.
Aloin ymmärtää, että siinä, missä kommunistit Suomessa oli usein koettu maanpettureiksi, Ranskassa he olivat monien sankareita natseja vastaan taistellessaan. Olin itse sisäistänyt vanhempieni opin, että "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi".
Régine kertoi meille silloin suuressa suosiossa olleesta vasemmistolaisesta eksistentiaalifilosofista Jean-Paul Sartresta, vastarintataistelijasta. [Tämä teki minuun niin syvällisen vaikutuksen, että vaihtaessani ammattini diplomi-insinöörista sosiologian opiskelijaksi 16:n vuoden kuluttua, halusin tenttiä Sartren perusteoksen].
Jälleennäkeminen ei ollut pelkkää uudelleenlöytyneen rakkauden riemua, koska niinä vuosina alkoi tulla yhä enemmän tietoa siitä, miten julmasti natsit olivat kohdelleet homoja keskitysleireillä pelkästään heidän seksuaalisen suuntautumisensa takia. Tajusin, että vielä vuoden ajan syntymäni jälkeen natsit olivat polttaneet keskitysleirien uuneissa juutalaisten lisäksi homoja pelkästään näiden suuntautumisen vuoksi.
Pystyin hyvin samastumaan Sartren kuvaamaan eksistentiaaliseen kuvotukseen olemassaolon mielettömyyden edessä. Eksistentiaalifilosofit Sartre ja Camus tulivat mille tärkeiksi ulkopuolisuuden kuvaajina. Mutta varsinkin Sartren teokset olivat jonkinlaista terapiaa kuvatessaan miten maailmaan heitetyn ihmisen on yksin selvittävä kaikesta.
Sartrelta luin myös, että itsensä kieltävän homon on tultava rohkeasti ulos voidakseen elää kokonaisena ihmisenä. Sen tyyli vetosi minuun, kirkasotsaiseen ja ehdottomaan taistelijaan - vaikka silnä vuonna vielä taistelin itseäni vastaan.
Mutta Sartren ajatus avoimuudesta aidon elämän edellytyksenä jäi itämään, vaikka minulla oli vielä monia synkkiä vuosia edessäpäin.
Selibaattini loppui myös Pariisin matkaan. Aloin yhä vakavammin epäillä pappi-psykiatri Asser Stenbäckin oppeja homouden poisoppimisesta pidättymisen avulla.
Palattuani takaisin synkkään Suomeen, jossa olin edelleen syntinen, rikollinen ja sairas, en enää pystynyt vastustamaan seksuaalisia lankeemuksia. Seurasi retkahdusten ja sielunhoitosessioiden kierre.
Pelkäsin mieleni pirstoutuvan minua repivien ristipaineiden takia. Olin toisaalta innostunut Suomen avautumisesta 1960-luvun lopulla. Mutta minua henkilökohtaisesti se ei ilahduttanut.
Olin niin syvästi sisäistänyt synti-, sairaus- ja rikosleimat.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Tänään 25.11.2008 tuli 40 vuotta Vanhan ylioppilastalon valtauksesta. Tein siitä alunperin 30-vuotisjutun Setan sähköpostilistalle, jonka sittemmin julkaisin FinnQueerissa:
Euroopan "hulluksi vuodeksi" nimetyssä vuodessa 1968 kiteytyvät oman elämäni hullut paradoksit. Silloin Suomi yleisesti otti reippaan askelen kohti avointa ja vapaata yhteiskuntaa radikaalien ylioppilaiden johdolla. Aikaani tiiviisti seuraavana olin tietysti tietoinen ajan tapahtumista, mutta se ei koskettanut minua, olinhan edelleen moraalisen jälleenvarustautumisen (MRA) ritari, runebergiläis-topeliaanisen yhteiskunnan esitaistelija.
Oma elämäni meni täysin eri suuntaan kuin Suomen yleinen kehitys. Kirkon sisällä toiminut eheytysrinki oli saanut minusta pitävän niskalenkkiotteen ja sitoi minua yhä kireämmin henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan. Olin jo rippikouluvuodesta 1960 yrittänyt muuttaa seksuaalisuuteni suuntaa sielunhoidon, hormonihoidon ja psykoterapian avulla. Mikään ei kuitenkaan vähentänyt seksuaaliviettini voimaa tai muuttanut sen suuntaa. Yksinäisyys, johon olin tuominnut itseni, alkoi murtaa minua henkisesti. Purin ahdistustani päiväkirjaan, minkä ansiosta minulla on nyt autenttinen historiallinen dokumentti 1960-luvun kaappikulttuurista.
Kun lähestyin 25:n vuoden ikää, aloin hätääntyä koska koin että "ohimenevän vaiheen" olisi jo pitänyt mennä ohi. Siinä iässä ystäväni ja luokkatoverini olivat jo alkaneet seurustella ja avioitua. Yksinäisyys jumitti opintoni. Hätäännyin, koska pelkäsin jääväni "luonnon onnettomaksi painovirheeksi".
Kävin pyytämässä apua erilaisilta psykiatreilta ja psykoanalyytikoilta. Yksi psykiatrian professori tutki minua mielenkiintoisena poikkeavuutena, pyysi minua riisuutumaan alastomaksi ja katsoi sukuelimiäni. Yksi vastenmielisimpiä oli psykoanalyytikko Veikko Tähkä, jota anoin parantamaan itseni. Hän oli kylmä, kova ja etäinen eikä vastannut edes normaaleihin kysymyksiin. Keskeytin Tähkän terapian ja jätin pari käyntiäni maksamatta, koska pidin häntä todella ylimielisenä. Veikko Tähkä oli yksi keskeisiä homoutta patologisoivia psykoanalyytikkoja, minkä takia on luonnollista, että kristillinen eheytysliike Aslan on jatkuvasti vedonnut hänen nimeensä.
[Psykoanalyytikko Veikko Tähkä jäi painamaan mieltäni psykoanalyyttisen sairaaksi leimaamisen ja väkivallan harjoittajana. Palasin takaisin Veikko Tähkään neljännesvuosisata myöhemmin kun annoin hänelle väitöskirjani Suomen psykoanalyyttisen yhdistyksen järjestämässä julkisessa keskustelutilaisuudessa vuonna 2003 kertoen väitöskirjani pitävän häntä yhtenä pahimmista suomalaisista homojen sorron ideologeista.Tähkä häkeltyi niin, että ei pystynyt puhumaan mitään kokonaiseen minuuttiin. Puhetta johtanut psykoanalyyttisen yhdistyksen edustaja kehotti hyppäämään aiheen yli. Vasta tilaisuuden lopulla Veikko Tähkä ilmoitti yleisölle, että "niin me psykoanalyytikot ajattelimme silloin, mutta emme ajattele enää"].
1960-luvulla pidättymiseni ei kuitenkaan onnistunut kokonaan, vaan yksinäisyys ja kaipaus ajoivat minut ajoittain käyttämään runsaasti alkoholia. Tämä johti siihen, että joskus humalassa "retkahdin" ohimeneviin salaisiin kontakteihin Helsingin puistoissa.
Otteeni elämästä ja opinnoista alkoi lipsua.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 11. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
[Tämä on sivuhyppy kronologisesti etenevästä elämäkertablogistani, jossa tutkin yhden eheytysideologiaan pahasti sotkeutuneen ihmisen kohtaloa (omaani siis).
Siltä varalta, että Ranneliikkeen palstoilla alkaisi taas leimaaminen, mitätöinti, ja hiljentäminen, haluan välillä kertoa mikä tilanteeni on tosielämässä, In Real Life, tänään]
Olemme rakkaan kumppanini kanssa onnellisia ja viihdymme omassa kodissa, jota leikillisesti nimitämme "koirakorjaamoksi". Olemme molemmat kiertäneet maailmaa kuin päähänpotkitut kulkukoirat, syrjittyinä ja kiusattuina.
Se on ohi nyt. Onni, perhearvot ja rauha ovat asettuneet taloon.
Taustamme johdosta emme kuitenkaan koskaan hyväksy farisealaista itsensä kohottamista muiden yläpuolella. Emme hyväksy kenenkään alistamista, leimaamista, kiusaamista tai sortamista toisen hädänalaisen tai syrjäytetyn aseman johdosta.
Toimimme syrjäytettyjen ja leimattujen ihmisten puolesta tosielämässä, useilla asiallisesti toimivilla foorumeilla.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 10. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
Aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan. Tämä on siis luonteeltaan lähinnä työpäiväkirja työskennellessäni kahden kirjallisen proggiksen kanssa, jotka julkaistaan vuonna 2010.]
---
Samaan aikaan kun muu suomalainen yhteiskunta yleensä radikalisoitui ja vapautui 1960-luvulla, jouduin itse yhä syvemmälle kirkon sisällä toimivan eheytysringin henkisen ja hengellisen väkivallan kohteeksi. Kävin säännöllisesti Johanneksen seurakunnan pastori Eero Saarisen, perheasiainneuvoja Kaija Siiralan ja pappi-psykiatri Asser Stenbäckin käsittelyssä suurimman osan 1960-lukua.
Karmaisevinta on, että olin vuosikausia itse itseni pahin kiduttaja. Minä olin se, joka pyysi näiltä lääkkeitä seksuaalisuuteni muuttamiseksi ja pystyäkseni pidättymään "lankeamisista", jota termiä silloin itse käytin.
Vasta 30 vuotta myöhemmin otin tarkemmin selvää Asser Stenbäckin taustasta kirjoittaessani väitöskirjaa psykiatrian käytöstä vähemmistösyrjintään.
Seuraavassa on ote väitöskirjani (1997) Asser -luvusta:
---
Samaan aikaan kun Kulovesi pyrki hillitsemään Suomessa nousevaa kansalliskiihkoa ja edistämään suvaitsevaisuutta homoseksuaalisuutta kohtaan, alkoi kirjoittaa henkilö, josta tuli yksi sodanjälkeisen suomalaisen psykiatrian homokuvan muotoilijoita. Psykiatrian professoriksi myöhemmin edennyt Asser Stenbäck esitti ensimmäisiä moraalifilosofioitaan koulunuorison neuvottelupäivillä vuonna 1933, jolloin hän tarkasteli uskomisen ja tietämisen ongelmia. Stenbäck 'korosti järkähtämätöntä uskomista Jumalan ja luonnon tarkoituksiin. Uskominen tekee onnelliseksi, kun taas tieteelliseen tietämiseen pyrkiminen, jota mm. kommunistit Stenbäckin mukaan tavoittelevat, osoittautuu pettymykseksi.
Stenbäck korostaa ehdotonta alistumista uskoon, vaikka se johtaisikin kärsimyksiin. Stenbäck torjuu 'joulupukkikristillisyyden' ('julgubbskristendom') onnea tuottavan 'romantiikkansa' kanssa. Sokea usko ja alistuminen ovat ainoa oikea ratkaisu. Stenbäck itsekin toteaa, että:
"Puhe rististä on tosin hulluutta (dårskap) niille, jotka kulkevat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme se on Jumalan voima". (Stenbäck 1933, 6).
Myös Suomessa vallitsi 1940- ja 1950-luvuilla autoritaarinen ja pelonsekainen suhtautuminen seksuaalisuuteen yleensä ja 'poikkeavaan' seksuaalisuuteen erityisesti. Aikakauden seksuaalivihamielisyyttä symbolisoi pappi ja psykiatrian professori Asser Stenbäck. Asser Stenbäck on vaikuttanut syvällisesti niin Suomen valtionkirkon kuin suomalaisen psykiatriankin käsityksiin homoseksuaalisuudesta suurimman osan 1950-lukua ja 1960-lukua ja hänen vaikutuksensa näkyy vielä homoseksuaalisuutta uudelleen patologisoimaan pyrkivän eheytysliikkeen johtohahmona 1990-luvulla (Stenbäck 1993).
Stenbäck on esittänyt eettiset ja tieteenfilosofiset lähtökohtansa 1940- ja 1950-luvun kristillisissä julkaisuissa. Poliittinen tilanne antoi Stenbäckille mahdollisuuden toteuttaa ehdotonta auktoriteettiin alistumisen oppiaan. Rintamakirjeissään (Stenbäck 1941a) hän kehottaa otsikolla 'Vi och Stor-Finland' kaikkia kansalaisia taistelemaan Suur-Suomen puolesta rajojen levittämiseksi itään 'kunnianosoituksena' sille avulle, jota Hitlerin joukot ovat osoittaneet 'perivihollisen tuhoamisessa'.
Asser Stenbäck tarkasteli kysymystä uskomisen ja tietämisen ristiriidoista artikkelissaan 'Kan en student vara kristen?' (Stenbäck 1944). Siinä hän pohti ongelmia, joita syntyy tieteessä, jossa tiedot on alistettava ajattelun ja ymmärtämyksen kritiikille vakaan uskon sijasta.
Stenbäckille kaikki ajattelu, joka ei johda kristilliseen uskoon, on pinnallista ja puutteellista. Ei myöskään voidaan tieteellisesti todistaa kristinuskon totuutta, siihen on uskottava. (Stenbäck 1944, 10). Paljon enemmän kuin teoreettista tietoa, kristitty opiskelija tarvitsee tietoa Jumalan tahdon ilmenemisestä luonnossa, ikuisuuskysymyksen sisäistä ratkaisua ja sen ymmärtämistä, että ihminen on 'syntinen raukka' ('en fattig syndig människa'). (Stenbäck 1944, 11).
Stenbäck tarkasteli ei-kristillisen psykoterapian vaaroja kristillistä pelastumista koskevassa artikkelissaan Psykologisk frigörelse och kristen hälsning vuodelta 1952. Stenbäckin mukaan ei-uskonnollinen psykoterapia ei voi luoda motivaatiota henkilökohtaiselle elämälle, jota pidämme todella inhimillisenä, ts. eläimellisten tarpeiden alistamista rakkaudelle ja luovuudelle. Viime kädessä psykoterapia vain vahingoittaa ihmistä, jos sen ainoa tarkoitus on luoda harmoniaa. (Stenbäck 1952b).
Stenbäckin seksuaalieettinen pääteos on yhdessä Lauri Pautolan kanssa kirjoitettu Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus (Stenbäck ym. 1952a), joka oli piispa Eelis Gulinin johdolla toimineen sukupuoli- ja siveellisyyskasvatustoimikunnan toimesta tehty opas opettajille, kunnanlääkäreille, kirkkoherranvirastoille ja nuorisojärjestöille. (Stenbäck ym. 1952a, 8).
Vaikka Stenbäck ei julkisesti esittäytynyt freudilaisena, teos alkoi psykoanalyyttisellä mieheyden ja naiseuden ja Radon muotoileman seksuaalisen normaaliuden määrittelyllä. Stenbäckin mukaan sukuelinten rakenne johtaa erilaiseen sielulliseen reaktiotapaan. Naisen sukuelimet on luotu vastaanottamaan miehen siittiöt ja kasvattamaan uusi yksilö.
Miehen sukuelinten tehtävä on tuottaa siittiöitä ja siirtää ne naisen ruumiiseen. Tätä sukuelinten erilaisuutta vastaa myös sukupuolivietin erilaisuus. "Mies on aktiivinen etsiessään kohdettaan. Nainen on myös aktiivinen, mutta hänessä se ei ilmene aktiivisena etsimisenä, vaan passiivisena antautumishaluna (kursivoinnit alkuperäisiä) (emt., 41).
Stenbäckin teorioissa ilmenevät olettamukset 'luonnon tarkoituksista' sukuelinten käytölle. Sukupuolivietti voi harhautua kahdella tavalla, masturbaationa tai homoseksuaalisuutena. Onania on laajalle levinnyt häiriö. Se on luonnonvastaista, koska "sukupuolielinten tehtävänä on lapsen siittäminen ja synnyttäminen" (emt., 256). Onania ei palvele näitä seksuaalisuuden päätehtäviä. Stenbäckin mukaan uusin tutkimus osoittaa, että itsetyydytys on 'oire syvemmästä ihmisen koko sielunrakenteessa piilevästä viasta tahi sairaudesta' (emt., 259). Itsetyydytys rasittaa paitsi sukupuolielimiä, myös hermostoa ja heikentää yksilön sisäistä ryhtiä. Itsetyydytys heikentää luonnetta, houkuttelee tyydyttämään liian herkästi sukupuolisia tarpeita, ja vaarantaa koko persoonallisuuden kehittymistä.
Itsetyydytys voidaan voittaa ruumiillisella liikunnalla ja taistelulla onanismia vastaan. Stenbäck esittää kehottavia huudahduksia onanistille hänen taistelussaan:
"Kannattaa taistella ja kieltäytyä kasvaakseen täyteen miehuuteen eheän rakkauden arvoiseksi!". (Stenbäck ym. 1952a, 270-272).
Homoseksuaalisuutta Stenbäck pitää 'fiksaationa', jossa 'sukupuolivietin kohde on virheellinen'. Stenbäck pitää oppimista ja viettelyä suurena vaarana. Jos homoseksuaalinen lähentely tuntuu miellyttävältä, sitä voi tulla homoseksuaalisuuteen houkutteleva tunnetekijä.
Hemmotteleva kasvatus, tietyt sukupuolielämykset ja 'skitsotyyminen luonne' saattavat yhdessä aiheuttaa elinikäisen homoseksuaalisuuden. (emt., 280).
Homoseksuaalisuus on Stenbäckille 'perverssiä' , sillä siinä ei "---sukuelimiä käytetä luonnon määräämään tarkoitukseen, siinä ei tule esille luomishalu ja -tahto". (emt., 285). "Kun se lisäksi ei tyydytä myöskään ihmisen rakkauden tarvetta, on sitä näin ollen pidettävä luonnonvastaisena" (emt., 285). Stenbäck määrittele homoseksuaalisuuden eräänlaiseksi sairaudeksi:
" --- homoseksuaalisuus on monien kohdalla syntynyt viettelyksen tai muunlaisten onnettomien kokemusten kautta jo niin varhain, että sitä on yksilön kannalta pidettävä tautitilana, johon hän on tahtomattaan joutunut" (emt., 286).
Ennakoiden piispojen julkilausumaa vuodelta 1966 Stenbäck, joka sittemmin toimi piispojen psykiatrisena asiantuntijana, katsoo että 'homoseksuelli' on vastuussa viettymystensä ilmenemismuodoista ja velvollinen harjoittamaan pidättyvyyttä.
Pidättyvyyden vaatimus on erittäin tärkeä, koska 'homoseksuellien' huomio kohdistuu poikiin, jotka joutuvat viettelyksen vaaraan. Homoseksuaaliset elämykset voivat koitua nuorille erittäin kohtalokkaiksi (emt., 288).
Stenbäckin mukaan "useimmat homoseksuellit kärsivät viettielämänsä poikkeuksellisesta suuntauksesta ja haluaisivat siitä vapautua, mutta eivät kuitenkaan kaikki". (emt., 288). Stenbäckin teorioissa ilmenee vahva ja irrationaalinen pelko homoseksuaalisuuden leviämisestä. Hän esittää ennaltaehkäisynä 'homoseksuellien' siirtoa pois paikkakunnaltaan
sekä kerhojen, uimarantojen ja käymälöiden valvontaa. (kursivointi alkuperäinen) (emt., 290).
Niin kuin kansallissosialistit Saksassa, myös Asser Stenbäck Suomessa suosittelee 'homoseksuellien' kastrointia ja toteaa: "Moni homoseksuelli, jolle on tehty kastraatio, on vain valittanut sitä, ettei ole aikaisemmin jo suostunut leikkaukseen". Kastraatio kehittää luonnetta Stenbäckin mukaan: "[Kastraation avulla] moni sellainen arvokas taipumus ja ominaisuus, joka aikaisemmin homoseksuaalisuuden takia ei päässyt kehittymään, kirpoaa esiin ja pääsee oikeuksiinsa." --- "Vaikeimmaksi pulmaksi muodostuu se, että monet homoseksuellit toivonsa menettäneinä eivät halua vapautua tavastaan ja homoseksuaalisesta vietin tyydyttämisestä" (emt., 291).
Samoin kuin natsien aikana Buchenwaldin keskitysleirillä, homoseksuaaleja ryhdyttiin kastroimaan 1950-luvulla niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin (ks. Bentz 1989, Bieber ym. 1962, 15 ja Grau 1993, 281-292). Asser Stenbäckin psykiatristen oppien vaikutuksesta evankelis-luterilainen valtionkirkko leimasi piispojen ohjekirjasessa homoseksuaalisuuden synnin lisäksi myös sairaudeksi, joka leviää nopeasti:
"Kristillisen uskon ja sopivan lääkärinhoidon avulla saadaan homoseksuaalinen taipumus hillityksi silloinkin kun se ei häviä. Vaikka homoseksuaalinen ei aina olekaan itse vastuussa tämän taipumuksensa synnystä, on jokainen velvollinen
pidättäytymään sen toteuttamisesta, samoin kuin terveellä sukupuolivietillä varustettu on siihen velvollinen avioliiton ulkopuolella. Raamattu ei suotta puhu tästä synnistä varoittavin sanoin. Homoseksuaalisuuden lisääntyminen on aina ollut ilmauksena aikakauden siveellisen elämän rappeutumisesta". (Piispain julkilausuma Ajankohtainen asia 1966).
Stenbäckin käsitys homoseksuaalisuudesta pysyi psykiatrisen tiedon korvikkeena 1970-luvun alkuun saakka, jolloin sen korvasi Stenbäckin ystävän ja kollegan psykoanalyytikko Achtén julkisuuteen tuoma Bieberin ym. (1962) yhdysvaltalainen psykoanalyyttinen vaikutus. Stenbäckin (1952a) teos on siitä erikoinen, ettei siinä ole yhtään lähdeviitettä. Täten 1950-luvun 'psykiatrinen' tietous Suomessa ei perustunut niinkään tieteelliseen tutkimukseen, vaan ilmeisesti henkilökohtaisiin uskomuksiin ja pelkoihin.
Vuonna 1993 Stenbäck oli ensimmäisiä, jotka toivat Suomeen kristillis-psykoanalyyttisen 'eheytysliikkeen', joka pyrki uudelleen patologisoimaan homoseksuaalisuuden. Homoseksuaalisuutta koskevassa kirjasessaan Stenbäck esittää selvimmässä muodossaan 'viettelyteoriansa', johon pohjautuu mm. 'kehotuskielto':
"Sekä murrosikää edeltävässä että sitä seuraavassa vaiheessa voidaan oppia pitämään miehen kiinteämmän lihaksiston tarjoamasta seksuaalisesta palautteesta". (Stenbäck 1993, 22).
Stenbäck esittää lopuksi kehottavia huudahduksia nuorille miehille, jotka yrittävät taistella homoseksuaalisuutta vastaan:
"Päättämällä luopua homoseksuaalisuudesta suot itsellesi tauon, jonka aikana voit muuttua. --- Älä luovuta! Usko tulevaisuuteen!". (Stenbäck 1993, 33).
---- kommentti ----
Kun nuorena olin Asser Stenbäckin "hoidossa", minulla ei ollut mitään käsitystä hänen taustastaan. Vaikka olin saanut isoäidiltä MRA-laista kasvatusta, en ehkä olisi kritiikittä hyväksynyt Stenbäckin äärikristillistä ja äärioikeistolaista ideologiaa.
Mutta silloin ei ollut oikeaa tietoa saatavissa ja Asser Stenbäck oli Hesperian sairaalan ylilääkäri eli psykiatrinen asiantuntija. Silloin uskoin varauksettomasti asiantuntijan tietämykseen.
Palasin takaisin Asser Stenbäckin elämään seuraavalla vuosikymmenellä juuri perustetun Setan varapuheenjohtajana. Tähän palaan myöhemmissä blogeissa
----
Asser Stenbäck puhuu televisiossa haastettuaan Yleisradion oikeuteen julkisesta kehottamisesta vuonna 1975. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 9. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
Tämä ei ole pelkästään vanhojen muistelua tai silkkaa valittamista, vaan aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan. Tämä on siis luonteeltaan lähinnä työpäiväkirja työskennellessäni kahden kirjallisen proggiksen kanssa, jotka julkaistaan talvella 2010. Valittamiseni on siis vain välivaihe matkalla vaikeuksien kautta voittoon]
--
Olen päiväkirjaani merkinnyt, että tein päätöksen lopettaa homouteni 14.11.1964. Olin siis 20-vuotias silloin.
Pystyin pidättymään seksuaalisista "retkahduksista" siinä vaiheessa kahden kokonaisen vuoden ajan. Siinä auttoivat juuri alkaneet teoreettisen fysiikan ja tietokonetekniikan opintoni, jotka olivat kiinnostavia ja veivät kaiken energiani.
Pikkudiplomin jälkeen kävin armeijan, mikä auttoi pysymään kaidalla tiellä. Olin sitoutunut ehdottomaan moraaliseen puhtauteen MRA:n hengessä.
Yksi ratkaiseva tapahtuma matkallani kohti tiedostamista oli Marraskuun liikkeen perustaminen Marraskuun liike marraskuussa 1967 vähäosaisten auttamiseksi. Se oli Sadankomitean ohella 60-luvun tunnetuimpia ns. yhden asian liikkeitä. Liike pyrki kohentamaan asunnottomien alkoholistien, mielisairaiden ja vankien elinolosuhteita.
Marraskuulaiset vierailivat vankiloissa, järjestivät mielenosoituksia ja tapahtumia, joilla kiinnitettiin huomiota mielenterveys- ja vankeinhoidon epäkohtiin. Se oli jatkoa työlle, joka Mathilda Wrede oli aloittanut 1880-luvulla. Liikkeen näkyviä edustajia olivat Ilkka Taipale, Claes Andersson ja Klaus Mäkelä.
Loka-marraskuussa 1967 pakkasyöt olivat surmanneet Helsingissä 44 asunnotonta miestä. Marraskuun liike oli vaikuttamassa siihen, että Helsingissä avattiin ns. Liekkihotelli sittemmin Lepakko-nimen saaneessa entisessä Suomen Väri- ja Vernissatehtaan varastossa Ruoholahdessa. Yömaja avasi ovensa 5. joulukuuta 1967.
Claes Andersson kertoo kuinka hän päivysti Lepakossa. Marraskuun liike opetti yhteiskunnan syrjäyttämisen ja tukahduttamisen mekanismeista. Se opetti myös, että moniin asioihin saattoi vaikuttaa ja muuttaa, kun ryhtyi
määrätietoisesti ja optimistisesti toimimaan samanmielisten kanssa.
Marraskuulaiset vierailivat vankiloissa, järjestivät ohjelmailtoja ja keskustelutilaisuuksia vankiloissa, mielisairaaloissa, radiossa ja televisiossa. He järjestivät mielenosoituksia ja tempauksia kiinnittääkseen huomiota mielenterveyshoidon ja vankeinhoidon ilmeisiin epäkohtiin ja julkaisivat luettelon sadasta mielenterveyshoidon, vankeinhoidon ja asuntopolitiikan vakavimmasta epäkohdasta.
Kun vankeja vapautui, marraskuulaiset toimivat heidän valvojinaan. Anderssonin mielestä se oli kiihkeää ja värikästä aikaa. Moni asia muuttui, osa painostuksen vuoksi. Psyykenpotilaiden oikeusturvaa parannettiin
ja koko mielenterveyshuolto inhimillistyi. Käsitys psyykkisistä sairauksista suhteellistui ja näkökulma muuttui yhteiskunnalliseksi. Asunnottomille järjestettiin ajan oloon parempia yösijoja ja oma lääkäriasema.
Marraskuun liike tyrehtyi 1970-luvun alussa kun liikkeen aktiivistit siirtyivät toimimaan puolueiden puitteissa.
Marraskuun liike on kuitenkin ollut mallina monelle myöhemmälle vähemmistöjen oikeuksia ajaneelle liikkeelle.
Olen myöhemmin tehnyt Claes Andersonin haastattelun Marraskuun liikkeen alkuajoista Helmi-verkkolehteen, jossa tämä kritisoi "hyvinvoivan enemmistön diktatuuria":
Marraskuun liikkeen toiminta kosketti minua läheisesti, koska olin kotona joutunut ottamaan kantaa yhteiskunnallisesti sorretun torppariluokan puolesta hyvinvoivan suomenruotsalaisen yläluokan tekopyhyyttä ja ylimielisyyttä vastaan. [Olen tietoinen siitä, että suomenruotsalaiset eivät yleisesti ole yläluokkaisia. Itse asiassa varhaislapsuuden kesäni vietin Sipoon saaristossa köyhien sipoonruotsia puhuvien kalastajien mökeissä].
Amerikkalaisen sanonnan mukaan olen pienestä pitäen ollut "...on the side of the underdog..." eli heikossa asemassa olevan koiran puolella.
Ilkka Taipaleen ja Claes Anderssonin humaani ja kantaaottava esiintyminen julkisuudessa vetosivat minuun. Aloin vähitellen ajatella, että sen lisäksi että olen luonnon onneton painovirhe, saatan myös olla osa syrjittyä vähemmistöä. Marraskuun liikkeen vaikutuksesta liityin Sosialidemokraattiseen puolueeseen sen saaman suuren vaalivoiton (1966) jälkeen.
Omaa elämääni kosketti syvästi Edith Piafin musiikki, johon olin tutustunut henkilökohtaiisesti Pariisissa muutama vuosia aikaisemmin. Opettelin ulkoa ranskaksi monet Piafin laulut, joissa hän lauloi vähäosaisten ja syrjäytettyjen elämästä: Pariisin katujen pultsarit, köyhät, huorat, rakkaudessaan epäonnistuneet, onnettomasti rakastuneet nuoret, jotka tekevät itsemurhan yhdessä. Kaiken omankin kurjuuden keskellä Edith Piaf jaksaa ylistää nuoruutta, kevättä, rakastumista.
Koin tällaisen 60-lukulaisen empaattisen alistettujen puolustamisen hengen omakseni. Kaiken radikaaliuden keskellä alkoi kuitenkin myös näkyä jakaantumista autoritaariseen vasemmistolaisuuteen sekä homojen omien rivien jakaantumista kun muiden yläpuolelle asettuvat hyvinvoivat kulttuurihomot alkoivat sortaa heikompiosaisia.
Marraskuun liikkeestä tehdyn radio-ohjelman mukaan mm. konservatiivinen, yläluokkainen taiteenkeräilijä ja lääkäri Juhani Kirpilä ehdotti keskitysleirin perustamista kodittomille alkoholisteille. Myöhemmin, Kirpilä leimasi Setan "taistolaisten salajuoneksi" Kauneus ja Terveys-lehdessä.
Seksuaalisen vähemmistön sisäiset jännitteet olivat siis näkyvissä alusta saakka. Näinhän myös minä sen, vaikka koko 1960-luvun olin tiukasti kaapissa ja koin olevani itse poikkeava ja häiriintynyt, mutta kuitenkin matkalla eheytymiseen.
Alkoi tulla näkyviin, että homoissa ja lesboissa on kahden kerroksen väkeä, samoin kuin koko yhteiskunnassa.
Alkavan tiedostamisen mukana myös identiteettiristiriidat alkoivat kasvaa. Olin Kokoomusta nuorena äänestänyt aktiivinen reservinupseeri ja kuitenkin samalla demari ja piilohomo, joihin molempiin kohdistui vahvoja ennakkoluuloja reservinupseeriyhteisössä, puhumattakaan isovanhempieni MRA-piireistä.
Olin 1960-luvulla tiedemiehen alku, ja arvostin tarkkoja tieteellisiä tutkimusmenetelmiä. Marraskuun liikeen piirissä alettiin julkaista kirjallisuutta, joka asetti psykoanalyyttisen teorian kritiikin kohteeksi. Olen merkinnyt Lars Ullerstamin teoksen reunaan: "... tästä kaikki alkoi". Ullerstam oli ensimmäisiä jotka kiinnittivät Suomessa huomiota siihen, että kaikki homoutta koskevat väitteet 1960-luvulle saakka perustuivat yksinomaan psykiatrisista potilaista tehtyyn otokseen.
Olen monta kertaa sanonut Ilkka Taipaleelle, että hän oli se, joka minut alunperin saattoi tiedostamisen alkutaipaleelle.
Ilkka Taipale pyysi minua 1990-luvulla pitämään alustusta Kellokosken sairaalassa pidetyssä, seksuaalisten tasavertaisuusliikkeiden historiaa käsittelevässä seminaarissa. Ilkasta sain esimerkkiä miten suoralla, reippaalla ja rauhanomaisella toiminnalla saadaan aikaan muutoksia.
Mutta sitä ennen onnistuin telomaan itseni pahasti psykiatrisessa hoidossa...
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 8. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
Aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan]
--
Olin aloittanut itseni eheyttämisen heti kirjoitettuani ylioppilaaksi ja päästyäni Teknilliseen korkeakouluun opiskelemaan tietokonetekniikka. Sen aikaisen tieteellisen tiedon mukaan miesten väliset rakkausuhteet ovat murrosiän ohimenevä vaihe.
Kirkon perheneuvojan Kaija Siiralan ja Asser Stenbäckin tuella ja isovanhempieni MRA-ideologian avulla päätin tahdonvoimalla irroittautua kaikista miesten välisten suhteiden etsimisestä. Sen koin tuottaneen itselleni vain tuskaa ja pettymystä.
Olen aina ollut päättäväinen ja järjestelmällinen. Päätin olla tehokas ja lopettaa jopa itsetyydytyksen, koska siihen liittyi miellyttäviä mielikuvia. Uudessa opiskeluympäristössä tunsin itseni yksinäiseksi, eikä polttava kaipaus kuitenkaan kadonnut. Tiesin tuomitsevani itseni yksinäisyyteen loppuiäkseni.
Minua harmitti tietoisuus siitä, että miehet löysivät seksiseuraa puistoista ja ravintoloista, vaikka homous oli sairaus ja rikos silloin. Siksi toimin kuten kunnon kristillinen ex-homo: keräsin yksilöidyn luettelon homomiesten tapaamispaikoista ja annoin sen sielunhoitaja Kaija Siiralalle luovutettavaksi poliisille. Siinä vaiheessa ajattelin, että koska homous on tuhonnut oman elämäni, on väärin että muut homot saavat toteuttaa taipumustaan.
Kirkon sielunhoitaja ja Asser Stenbäck antoivat minun kiduttaa itse itseäni ja antoivat tukea yrityksilleni taistella minussa olevaa "pistintä" vastaan (apostoli Paavalin sanonta) kuin alkoholisti viinaa vastaan.
Olin verisen masennuksen vallassa ja koin olevani "luonnon onneton painovirhe". Murruin niin että minun oli pakko pyytää pappi-psykiatri Asser Stenbäckiltä, että pääsisin rauhoittumaan hänen hoitoonsa Hesperian sairaalaan. Anoin Asser Stenbäckiltä tuskallisia sähköiskuja, joita silloin markkinoitiin hoitokeinona. Siihen hän ei suostunut, vaan määräsi ainoastaan mieshormoneja, testosteronia. Se ei suinkaan muuttanut seksuaalisten tunteideni suuntaa, vaan ainoastaan lisäsi niiden voimakkuutta.
Sairaala oli lähinnä vain säilytyspaikka, vaikka tietysti lääkkeet rauhoittivat. Asser oli hyvin kylmä kierroillaan. Ainoa hoito, minkä sain siellä oli musiikkiterapeutin vetämä konserttihetki ja juttutuokiot muiden potilaiden kanssa tupakkahuoneessa.
Asevelvollisuusaika antoi uutta ryhtiä elämääni. En ollut enää yksin, vaan sain asua kymmenien nuorten miesten kanssa. Univormumme (mallia -36) rähinäremmeineen olivat komeita. Armeijassa sain korkeimmat arvosanat sotilaspassiin, ja minua luonnehdittiin "määrätietoiseksi", "tehokkaaksi" ja "johtamistaitoiseksi".
Innostuin myös radiosähkötyksestä, koska minut koulutettiin ensiksi tiedustelijaksi ja kaukopartiomieheksi. Minut lähetettiin RUK:hon, jossa sain koulutuksen joukkueenjohtajaksi.
Siinä vaiheessa olin vielä melko MRA:lainen ja amerikantaustani vaikutuksesta vastustin jyrkästi neuvostodiktatuuria. Sítouduin taistelemaan vapaan yhteiskunnan ja sananvapauden puolesta. Minut valittiin Helsingin aluepuolustuksen ensilinjan joukkoihin ja kohosin siellä nopeasti yliluutnantiksi. Jatkoin valmiusjoukoissa 20 vuotta, kunnes lähdin tutkijaksi Australiaan vuonna 1986, josta en olisi enää päässyt muutamassa minuutissa puolustamaan Helsingin satamaa.
Olin ollut melko pitkällä kohti MRA:n tai McCarthyn tyyppistä, itseään vastaan äärioikeistolaista taistelevaa piilohomoa. Isänpuoleisen perhetaustani takia minulla olisi ollut mallia siihen. Isäni vanhempien kodin seinällä oli Mannerheimin kuva, pöydällä isoäidin Raamattu. Ne olivat jäljellä vielä vuonna 2008 kun kävin katsomassa syntymäkotiani. Sen omistaa tänään kristillinen ääriliike, joka tukee uskonnollista eheytysliikettä.
Sain nuorena jonkinlaista korviketyydytystä siitä, että päätin taistella moraalisen jälleenvarustautumisen puolesta neuvostodiktatuuria vastaan. Se tuntui puhdistavan itseänikin, koska huomasin, ettei seksuaalinen kaipaukseni ole lainkaan vähenemässä.
Jotenkin tuntui helpottavan kun sai taistella ulkoista vihollista vastaan: ranteita heiluttavia naisellisia homppeleita [toivon ettei Ranneliikken johto sensuroi minua siksi, että tässä raportoin 40 vuotta sitten kokemistani tunteista] ja isänmaanpettureita vastaan.
Olin niin ehdoton taistelija, että jos Aslan olisi ollut olemassa silloin, olisin todennäköisesti liittynyt siihen. Silloin ei tarvittu erillistä eheytysliikettä, koska koko valtionkirkko muodosti yhden ison homovihamielisen eheytysliikeen.
Pystyn hyvin samastumaan Aslanin ideologisten johtajien tuntemuksiin - silloisten omien kokemusteni perusteella. Minäkin olin 60-luvulla projisioinut itsessäni olevan pahan itseni ulkopuolelle ja ryhdyin taistelemaan sitä vastaan siellä.
Koko uskonnon historia oli puolellani. monet suuret apostolit ja kirkkoisät lähtivät taistelemaan itsessään olevaa "pistintä" (Paavalin termi) vastaan ryhtymällä vainoamaan muita samankaltaisia.
--
Kuvateksti:
Olli intissä titarina kahden taistelutoverin katsellessa RUK:n viestiasemalla keväällä 1966. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 7. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi.
Aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan]
--
Ystävyyteni vaihto-oppilaskaverini Gusin kanssa syveni ja hakeuduimme toistemme seuraan ainaa kuin mahdollista. Emme kuitenkaan voineet silloin uskoa toisistamme että me "fiksut ja komeat" voisimme olla sairaita rikollisia.
Vasta kun lähdimme kiertämään eurooppalaisia vaihto-oppilastoveritamme kesällä 1962, rakkautemme sai fyysisen täytyymyksen Pariisin Latinalaiskorttelissa, jossa asuimme ranskalaisen ystävämme Réginen kanssa.
Siihen kesään Pariisissa kiteytyi niin onneni täyttynys kuin myös mieltä murskaava masennus, kun tulin tietoiseksi sitä syrjinnästä, mitä homot joutuvat kohtaamaan elämässään.
Meillä oli yksi viikko aikaa rakastavaisina 17-vuotiaina Pariisissa. Sen jälkeen piti erota ja palata kotiin suorittamaan koulu loppuun.
Kun erosimme Pariisin pohjoisasemalla, Gare du Nordilla,
purskahdimme itkuun saattajien läsnäollessa, vaikka olimme kohta 18-vuotiaita miehiä.
Rakastuminen Pariisissa ja sen toteutuminen oli minulle elämäni huippu. Romahdus oli sitäkin syvempi kun piti erota ja palata Suomeen, jossa olin rikollinen ja sairas. Pariisissa emme ainakaan olleet rikoillisia, kiitos Code Napoleonin, josta vuonna 1812 lähti Euroopan homolakien uudistaminen.
Vannoimme ikuista ystävyyttä ja lupasimme tulla toinen toistemme häihin kun menemme avioliittoon naisen kanssa. Sillloisen psykiatrisen dogmin mukaan homous on häiriö, joka voidaan suhteellisen helposti poistaa psykoanalyysin avulla.
Päätin lopettaa homouteni tahdonvoiman ja sielunhoidon avulla.
Minusta tuli entinen homo, ex-gay, aina 30-vuotiaaksi saakka - vaikka aina välillä retkahdin. Sain pitkään tukea kirkon perheasian neuvottelukeskuksen sielunhoitajalta, joka tuki minua kieltäytymistaistelussani.
--
Kuvateksti: Olli (vas) ja Gus (oik) tekemässä kasanalkua New Yorkissa vaihto-oppilaskavereiden kanssa 17-vuotiaina vuonna 1962. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 6. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi]
Aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan. Tämä on siis luonteeltaan lähinnä työpäiväkirja työskennellessäni kahden kirjallisen proggiksen kanssa, jotka julkaistaan syksyllä 2009]
--
Elämäni ensimmäinen rakastuminen tapahtui kun olin 17 vuotta ja vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Rakastuin vaihto-oppilasohjelmaan amerikkalaiseen edustajaan, Gusiin.
Ihastuminen oli molemminpuolista, vaikka emme koko ohjelman aikana uskaltaneet toteuttaa toiveitamme. Hakeuduimme tosin toistemme läheisyyteen ja olimme yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Niissä olosuhteissa ei kumpikaan uskaltanut kertoa omista tunteistaan. Ne piti salata, koska vaarana olisi ollut tulla leimatuksi häiriintyneeksi ja sairaaksi. Juuri samana vuonna (1962) julkaistiin Bieberin ryhmän psykoanalyyttinen
tutkimus, jossa oli tutkittu vain skitsofreniaa tai muita vakavia mielisairauksia potevia homoja.
Kumpikaan meistä ei silloin uskaltanut tulla ulos.
Jälkeenpäin olemme todenneet, että meitä repi voimakas sisäinen ristiriita. Toisaalta koimme löytäneen onnen täyttymyksen. Toisaalta tunsimme olevamme yksin maailmassa, jossa ei ollut mitään asiallista tietoa meidän kaltaisista ihmisistä.
Yritimme kieltää ja torjua tunteittemme eroottisen komponentin. Vannoimme ikuista ystävyyttä ja että tulemme toinen toistemme häihin kun menemme avioliittoon naisen kanssa.
Olimme molemmat sisäistäneet silloisen psykoanalyyttisen opinkappaleen, jonka mukaan homous on ohimenevä häiriö. Itselläni oli vielä Moraalisen jälleenvarustautumisen (MRA) tausta isoäidin puolelta ja Suomen silloisen valtionkirkon sielunhoidollinen opetus, jonka mukaan homoudesta voi poisoppia kun sitä ei harjoita.
Päätin aloittaa poisoppimisen kaikin keinoin.
--
Kuvateksti
Olli ja Gus vaihto-oppilasohjelman luokkatovereina New Yorkissa 1962. Ollilla päällä koulunsa paita, Pompton Lakes High School. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
[Itseä tutkiskeleva elämäkertablogi jatkuu, tämä on osa 6. Blogini tarkoitus on ainoastaan selvittää osallistuvan havainnoinnin keinoin ja sisältä käsin ymmärtäen miten ilmeisen fiksusta nuoresta miehestä voi tulla itseään kiduttava ex-gay - mutta myös miten siitä voi toipua eli eheytyä itsensä hyväksyväksi homoksi]
Aineistoa kertyy Setan historiaa kartoittavassa projektissa sekä toimittaessani teosta, jossa haastatellaan miten tusina syrjinnän henkisesti murskaamaa hlbti-ihmistä on pystynyt toipumaan asianmukaista tukea saatuaan]
***
New York Herald Tribune World Youth Forum oli kansainvälinen nuorisovaihto-ohjelma New Yorkissa, johon osallistui lukioikäisiä nuoria 37:stä eri maasta. Kaikki olivat kotimaissaan pidetyn kirjoituskilpailun voittajia.
Omassa voittaneessa esseessäni kirjoitin miten kansainvälinen nuorisovaihto on hyvä keino edistää maailmanrauhaa. Ylistin presidentti John F. Kennedyn kansainvälistä kehitysapuprojektia nimeltä Peace Corps. Itse kirjoitin miten Suomi voi antaa esimerkkiä sillanrakentajana ja rauhantekijänä maailmassa.
Ohjelmaamme kuului mm. tutustuminen YK:n toimintaan, jossa tapasin Suomen silloisen YK-suurlähettilään. Olimme innoissamme siitä, että Afrikan maiden vapautuminen siirtomaavallan ikeestä oli juuri alkanut. Samaa aikaan mustien kansalaisoikeusliike käynnistyi Yhdysvalloissa. Luimme Frantz Fanonia ja meitä ilahduttivat eri puolilla maailmaa syntyneet vapautusliikkeet (josta, muuten, myöhemmin tuli hlbt-liikkeen termi).
Tutustuimme Yhdysvaltalaisiin ja kansainvälisiin instituutioihin ja kiersimme eri kouluissa kertomassa omista maistamme ja puhumassa maailmanrauhasta. Rauha ja kansainvälinen solidaarisuus olivat päivän termejä. Lauloimme Bob Dylanin lauluja. James Deanin nuori kapinallinen herätti nuorisoa keskiluokan elämäntapaa kritisoimaan. Olimme kaikki nuorisokapinallisia. Tunsin olevani tässä maailman huipulla ulkoisesti.
Osallistuimme CBS-yhtiön televisiokeskusteluihin. Kuvassa puhuvat USA:n Gus Nasmith (vas), Kolombian Nelson Gnecco (keskellä) ja Olli Stålström (oikealla). Puhuin yhteiskunnallisen tasavertaisuuden puolesta väkivallattomuuden menetelmin, neuvostodiktatuuria vastaan, silti rauhanomaisen rinnakkaiselon keinoin.
Samalla kun olin aloitteleva maailman muuttaja, olin omassa yksityiselämässäni aivan eksynyt ja tiukasti kaapissa. Minua uhkasi sisäinen hajoaminen. En voinut uskoa olevani syntinen, sairas, moraaliton ja uhka yhteiskunnalle. Nämä olivat siihen aikaan virallisia ja julkisia leimoja, varsinkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa.
Oma sisäinen kuvani oli kuitenkin samaan aikaan myönteinen ja olin syvästi ihastunut vaihto-oppilastoveriini Gusiin. En uskaltanut mitenkään ilmaista tunteitani vaihto-ohjelman aikana. Jouduin koko ajan olemaan tiukasti varuillani.
Ulkoisen ja sisäisen maailmani välinen ristiriita oli niin suuri, että se tuntui epätodelliselta. En kerta kaikkiaan pystynyt uskomaan että olen homo. Silti tunsin rakkauden tulen polttavan sisälläni.
***
Kuvateksti:
New York Herald Tribunen stipendiaatit puhuvat CBS-yhtiön televisio-ohjelmassa vuonna 1962. Teemana oli meidän nuorten vaatimus ihmisten ja kansojen yhdenvertaisuudesta. Silloin olivat juuri Afrikan maat alkaneet itsenäistyä ja meidän joukossa oli useita nuoria afrikkalaisia.
Kuvassa Gus Nasmith, USA (vas), Nelson Gnecco, Kolombia (keskellä), Olli Stålström, Suomi (oik). Kuva: Kirjoittajan oma arkisto.
