Ollin Oppivuodet

Jorma Hentilä piti oheisen puheen Tuomiokirkon Kryptassa seitsemän arkkipiispaehdokkaan läsnäollessa Seta-säätiön hallituksen puheenjohtajana. Puheen teksti on julkaistu Kotimaa-lehden puheenvuorona 4.2.2010.
--
Arkkipiispanvaalin vaalipaneeli
Helsinki 25.1.2010

Jorma Hentilän puheenvuoro

Olen seurannut 60-luvulta saakka kirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Kirkko ansaitsee tunnustusta siitä, että suhtautuminen on vähin erin muuttunut realistisemmaksi sitten Ajankohtainen asia -kannanoton vuodelta 1966.

Otan tässä lyhyesti esille kolme asiaa.

(1) Kirkko suhtautuu meihin edelleen teologisena ongelmana eikä tunnista meitä niinä ihmisinä, jollaisia olemme. Kouriintuntuva esimerkki on piispainkokouksen asettama parisuhdelakityöryhmä. Siihen ei kelvannut jäseneksi yhtään homoseksuaalisesti suuntautuvaa. Arkkipiispa Jukka Paarma puolustautui sillä, että työryhmä kuuli heitä - siis meitä - kokouksessaan.

Vertailun vuoksi: Romaniasian neuvottelukunta sai jo neljä vuosikymmentä sitten ensimmäisen romanijäsenen.

Parisuhdelakityöryhmän seminaarien alustajista neljä oli niin sanotusti ei-heteroita. Kaksi heistä, Aslanin edustajat, kävi korokkeella kieltämässä itsensä. Toiset kaksi esiintyivät lähinnä asiantuntijan viitassa.

Seminaareissa ei kuultu niitä ihmisiä, joista oli puhe, vaan meitä käsiteltiin objekteina. Ei ollut sijaa puheenvuorolle, jossa sateenkaariväen edustaja olisi voinut esiintyä aitona itsenään, elämänsä subjektina.

Toivoisin teidän kuvittelevan itsenne asemaan, jossa täysin ulkopuolinen taho teidän päänne yli tutkii teitä ihmisinä, kääntelee kuin perhostutkija pinseteillään perhosta ja yrittää ottaa selkoa, millaisia te oikein olette, mikä teissä on vialla. Näin varmaankin voisitte paremmin ymmärtää, kuinka ihmisarvoa loukkaavaa objektiksi alistaminen on.

(2) Kirkko pitää Raamatun opetukseen perustuvana ihanteena elämänmittaista parisuhdetta, avioliittoa. Sellaisen solmineet saavat hyväksyntää ja kannustusta, pitkään yhdessä eläneet kiitosta ja ihailua.
Meille parisuhteeseen sitoutumisesta on kirkon suhteen tullut enemmänkin haitta ja este.

Kirkko yritti viimeiseen saakka estää parisuhdelain hyväksymisen. Nyt kirkko kokee ongelmaksi, miten sen tulisi suhtautua sateenkaariparisuhteisiin, kohdata ne. Seuraavaksi asiaa pohtii piispainkokous helmikuussa. Kun luin edellisen kokouksen pöytäkirjasta asian lähetekeskustelun, syntyi kuva ryhmästä hämillään olevia ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tehdä.

Monet näyttävät julkisessa keskustelussa, johon useat papitkin ovat osallistuneet, unohtaneen sen, että kysymys on elävistä ihmisistä, lähimmäisistä, usein vakaumuksellisista kristityistä, ei joistakin toisista jossakin muualla.

(3) Tästä päästäänkin kysymykseen kirkon virasta Homoseksuaalisuuden vuoksi ketään ei voida lakia rikkomatta erottaa kirkon palveluksesta tai jättää ottamatta kirkon työntekijäksi. Parisuhteen rekisteröiminen kirkon palveluksessa olon aikana ei ole irtisanomisperuste. Kirkon virkamiesoikeudellisiin säännöksiin ei voida kirjoittaa syrjintään oikeuttavaa pykälää, vaikka sitäkin on esitetty.

Mutta miten on pappisvihkimyksen laita?

Voiko rekisteröidyssä parisuhteessa elävä nuori teologi, jolla on opinnot suoritettuina ja joka on saanut vokaation, luottaa siihen, että hänen sopivuuttaan papiksi arvioidaan yhdenvertaisin kriteerein?

Vai katsotaanko, että on “pohdittava, pystyykö hän palvelemaan koko seurakuntaa, myös sellaisia, jotka eivät pitäisi hänen elämäntapaansa Raamatun kanssa yhteensopivana”. Sitaatti on piispa Matti Revolta.

Tämäkö on se naula, johon pappisvihkimyksen epääminen rekisteröidyssä parisuhteessa elävältä ripustetaan?

Suuntaisin kysymyksen lähinnä ehdokkaina oleville piispoille.

Kuva: Olli Stålström

Jack Drescher lähetti minulle dokumentin yhdestä tärkeimmästä "zapista" (mielenosoituksesta), jonka homoaktivistit tekivät vuonna 1976 silloista psykoanalyyttistä sortovaltaa (Bieber, Socarides) vastaan. Mielenosoittajat soluttautuivat New York Academy of Medicinen tilaisuuteen ja alkoivat lukea alla olevaa julistusta. Siinä paljastettiin silloisen psykoanalyysin sitoutuminen porvarillisen keskiluokkaiseen konservatiiviseen valtakoneistoon ja valtaideologiaan ja vaadittiin, että homojen ja lesbojen on itsensä noustava taistelemaan sortoa vastaan. Manifestin teksti on tässä linkissä:

http://www.outhistory.org/wiki/Zapping_the_New_York_Academy_of_Medicine%2C_April_6%2C_1976

Tämä tapahtuma sivuaa läheisesti omaa henkilöhistoriaani. Olinhan itse sitoutunut psykoanalyyttiseen konversiohoitoon vuodesta 1970 lähtien, koska en voinut kuvitella elämistä homona Suomessa. Seurasin tiiviisti tapahtumia Yhdysvalloissa, jossa olin opiskellut ja jossa minulla oli rakastettu. Vähitellen pääsin irti omasta alistuneisuudestani ja aloin työstää vuonna 1974 perustetun Setan periaateohjelmaa, joka saatiin hyväksyttyä runko-osaltaan vuonna 1976, samana vuonna kun mainittu massiivinen zap-mielenosoitus pidettiin New Yorkissa. Lopetin oman analyysini vuonna 1975 jolloin nousin ylös analyytikon sohvalta ja lähdin kaduille osoittamaan mieltä.

Minua auttoi suuresti se, että nuoruudenrakastettuni Gus (katso blogini Ollin Oppivuodet), jonka olin tavannut New Yorkissa vuonna 1962, työskenteli Yhdysvaltain tiedeakatemiassa. Sain häneltä jatkuvasti ajantasaista tietoa tapahtumista New Yorkissa.

Nämä dramaattiset tapahtumat saivat psykiatrikunnan edistysmieliset ihmiset kiinnostumaan homoaktivistien sanomasta ja tiedekritiikistä.

Lopulta Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksestä (APA) tuli tärkeä hlbti-ihmisten patologisoinnin kriitikko ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden vankka kannattaja.

APA on jo useasti ottanut kantaa sananvapauden ja yhdenvertaisuuden puolesta mm. Suomen hallitukselle. Hyvän yhteistyön huipentuma on kun APA:n hlbti-komiteaa pitkään johtanut ja useita teoksia kirjoittanut ja toimittanut psykoanalyytikko Jack Drescher tulee kutsustani osallistumaan Sexpon koulutusseminaariin 12.3.2010.

Avajaispuheessaan Jack Drescher tekee yleiskatsauksen seuraavaan sairausluokitukseen DSM-V, joka on tarkoitus hyväksyä vuonna 2013. Drescherin mukaan silloin on tarkoitus muuttaa transdiagnoosien nimikkeet ja määrittelyt siten, että niitä lakataan kutsumasta sairauksiksi, mutta ne pysyvät kuitenkin DSM-V:n sisällä, jotta sukupuolen korjaushoitoihin voidaan saada sairausvakuutuksesta korvaus.

Transdiagnoosien luokka on tarkoitus muuttaa nimikkeestä Gender Identity Disturbance (sukupuoli-identiteetin häiriö) nimikkeeksi Gender Incongruence (sukupuolen epäsuhta), jota ei enää luokiteltaisi häiriöksi.

Nyt on on nähtävissä, että suunniteltuun muutokseen kohdistuu kovaa vastarintaa eri tahoilta esim. psykoanalyyttisin ja uskonnollisin perustein. Jack Drescher tulee kertomaan tarkemmin alkaneesta prosessista. Samalla hän pitää Sexpon seminaarissa työryhmän hlbti-asiakkaiden hyvästä psykiatrisesta hoidosta, johon on jo ilmoittautunut kolmatta kymmentä suomalaista terapia-alan opiskelijaa, ammattilaista ja vaikuttajaa.

Juuri tarkastuksessa oleva Anssi Pirttijärven gradu on tutkimus suomalaisen tasavertaisuusliikkeen alkuvuosista. Julkaisemme sen FinnQueerissa heti kun se on hyväksytty Turun yliopistossa.

Kuvan lähde: Jack Drescher

Image-lehdessä ilmestyi 24.2.2010 haastatteluni, joka valottaa konkreettisen esimerkin avulla Jack Drescherin kantaa, että ns. eheytysterapia tai konversioterapia ei toimi, vaan sillä saattaa olla hyvin vahingolliset seuraukset. Tämä on siinä mielessä uraauurtava yhteishaastattelu, että siinä sekä maamme johtava eheytysterapian edustaja (Ari Puonti) että eheytysterapian kriitikko (Olli Stålström) ovat samaa mieltä siitä, että psykologinen/psykiatrinen konversioterapia ei tehoa, vaan on vahingollista ja saattaa johtaa epätoivoon ja mielenterveysongelmiin. He ovat vielä paljosta eri mieltä, mutta tämä on hyvä kohta aloittaa ystävällismielinen rauhantunnustelu. Ari Puonti korostaa vertaistukea ja jumalasuhdetta muutoksen aikaansaajina, vaikka sitäkin on hänen mukaansa vaikeaa todistaa tieteellisesti.

Olen juuri antanut haastattelun omissa nimissäni Image-lehteen ja sen taustaksi lähetin toimittajalle alla olevan muistioni omasta suhtautumisestani ns. eheytysideologiaan. Tarkistutin sen sanamuodot työtoverini Jussi Nissisen kanssa. Haluan omalta osaltani lopettaa turhan ja turhauttavan nokkapokan Aslanin kanssa.

Mielestäni olisi jo aika tutkia mistä voisimme olla samaa mieltä ja mistä sanamuodosta eri mieltä.

Haastattelu ilmestyy helmikuun Image-lehdessä.

--

Tämä on mielenkiintoisella tavalla paradoksaalinen juttu. Oletko saanut sellaisen käsityksen, että mielestäni seksuaalinen suuntautuminen ei ole koskaan muuttunut kenenkään kohdalla? Sellaista en ole sanonut. Toisaalta olen itse kokenut, että joidenkin ihmisten kohdalla - kuten minun - suuntautuminen ei muutu millään, edes henkisen tai fyysisen väkivallan kautta. Siitä olen protestoinut Päivi Räsäselle tv-keskustelussa, että lopettakaa valheellisten lupausten antaminen, että muutos tapahtuisi helposti.

Olet aivan oikeassa, että esim. minun ja vaikka NARTH:in Nicolosin kannoissa ei loppujen lopuksi ole radikaaleja eroja suhteessa 'eheytymisen' käsitteen ymmärtämiseen. Minähän näytin sulle sen paikan Spitzerin kirjasta, jossa Nicolosi toteaa, että eheytysterapia ei ole 'hoitoa' siinä mielessä, että se poistaisi kaikki homoseksuaaliset halut. Nicolosi myös kannattaa homomyönteisen terapian olemassaoloa niille, jotka sitä haluavat. Tältä suunnalta olen jo pitkään etsinyt sovitteluratkaisua.

Suuri ero on vallinnut kahden osapuolen välisessä retoriikassa, jota ohjaajani
Jack Drescher nimittää 'kulttuurisodiksi'. Yhdysvaltalaisesta uskonnollisesta
äärioikeistosta lähtenyt sotapropaganda on käyttänyt kärjistyksiä, virheellisiä
yleistyksiä ja viholliskuvia. Näissä ei ole tilaa eriytyneelle, viileälle tieteelliselle
pohdinnalle, jota minä haluan tehdä. Samalla on todettava, että rintamalinjan
toisella puolella, esim. ranneliikkeessä, etusivullakin, esiintyy myös kärjistäviä ja hyökkääviä asenteita uskonnollisia ihmisiä ja uskontoja kohtaan, jotka ainakin minussa aiheuttavat myötähäpeää. Kärjistykset ja vastakkainasettelut ruokkivat toisiaan.

Ohjaajani Jack Drescherin kanta on että tieteessä ja terapiassa on suhtauduttava rehellisesti ja avoimin silmin hoitojen vaikutuksiin ja haittavaikutuksiin. Lääketieteen etiikan "informed consent" -periaatetta on noudatettava, eli asiakasta on informoitava myös hoitojen haittavaikutuksista. Näistä yleisimmät ovat masennus, itsemurha-ajatukset ja itsetunto-ongelmat, jos monivuotinen eheytysyritys ei olekaan johtanut tulokseen (siis muutosta ei ole tapahtunut).

Lisäongelma on siinä kuinka pysyvää ja syvällistä muuttuminen on ollut. Jotkut asiakkaat ovat pystyneet terapian avulla yhdyntään ja perustaneet perheen, joka sitten on osoittautunut epäonnistuneeksi ratkaisuksi kaikien kannalta. Tässähän ilmenee se kognitiivinen dissonanssi -ilmiö, josta keskustelimme. Yksi dissonanssin vähentämisen keino on määritellä ja kokea oma identiteetti vallitsevien odotusten mukaiseksi.

Kerroin esimerkkinä hiv-tutkimuksesta, jota olin tekemässä Aids-tukikeskuksessa vuonna 1997, että pieni ryhmä miehiä oli sellaisia, jotka kyselyssä määrittelivät itsensä 100% heteroksi, mutta käyttäytymistutkimuksissa kävi ilmi, että heillä oli ollut tartuntavaarallista homoseksin muotoa. Siinä on pelottava esimerkki äärimmäisestä kieltämisestä, johon voimakkaat pelot ja tabut voivat ajaa.

On vielä otettava huomioon asiakkaan sijainti Kinseyn asteikolla homo-bi-hetero. Todennäköisesti asteikon keskivälillä sijiatsevat ihmiset pystyvät joustavammin muuttamaan ilmikäyttäytymistään. Asteikon äärilaitojen ihmiset, kuten minä, eivät pysty millään muuttumaan.

Drescher on kirjassaan käyttänyt konkreettisia esimerkkejä monivuotisista psykoanalyyttisistä hoidoista: Bieberin tutkimuksessa valtaosa (73%), ja Socaridesin tutkimuksissa 65 % EI pystynyt muuttumaan edes pitkän psykoanalyysin avulla. Minusta tällaiset varoitukset olisi selvästi tuotava esille sen sijaan että julkisuudessa esitetään otsikkotasolla poleemisia väitteitä.

Ymmärrän hyvin, että näin monimutkaisen asian esittäminen suppeassa tilassa ei ole helppoa. Siihen tarvitaan teidän toimittajien ammattitaitoa (meidän tutkijoiden loputtoman varovaisuuden sijasta). Myös piilevät asenteet on tuotava julkisuuteen. Minkä takia eheytysideologioissa on kovin paljon loanheittoa ja mustamaalausta homoutta kohtaan ja mistä tulee vaatimus, että homous pitää poistaa?

Löytyisikö tiivis vastausmuoto kysymykseesi kohderyhmän eriytyneellä tarkastelulla: useimmat homot eivät muutu millään, vaan epäonnistunut muutosyritys vahingoittaa heitä. Jotkut taas saattavat muuttaa ilmikäyttäytymistään väliaikaisesti.

Aslanin edustajat käyttävät usein esimerkkinä eheytymisen rinnastusta AA-liikkeeseen. Tämä on joissakin suhteissa tarkka, joissakin ongelmallinen rinnastus. Alkoholismi on parantumaton sairaus, eikä viinanhimo poistu koskaan, mutta AA:n tuella alkoholisti saattaa hyvinkin pystyä elämään loppuikänsä juomatta.

Homous taas ei ole sairaus, eikä se ole terveydelle vaarallinen edellyttäen että turvallista seksiä noudatetaan. Tiedetään, että syvästi uskovaiselle henkilölle homouden harjoittaminen saattaa aiheuttaa ylitsepääsemättömät syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. Mikäli näitä syyllisyyden tunteita ei ole mahdollista poistaa terapian avulla, voidaan syyllisyyden ja ahdistuksen tunteita välttää
pidättymällä oman uskon synnilliseksi julistaman seksuaalisuuden toteuttamisesta.

Ns. eheytyshoidon avulla saattaa pystyä pidättymään sellaisen seksuaalisuuden toteuttamisesta, jonka kokee omien arvojensa vastaiseksi. Mutta tämä on pidättymistä, selibaattia ja eri asia kuin seksuaalisen suuntautumisen muuttuminen. Sitä on harhaanjohtavaa nimittää paranemiseksi tai eheytymiseksi. Se ei muuta seksuaalisuuden suuntaa henkilöllä joka sijoittuu Kinseyn asteikolla yksinomaisesti homo -luokkaan.

Minä olen henkilökohtaisesti joutunut kokemaan eheyttäjien toiminnan haittavaikutukset. Minulle luvattiin teini-ikäisenä, että pidättymisterapia, sielunhoito, hormonihoito ja psykoanalyysi poistavat homouden kun oikein vakavissaan yrittää.

Minä otin tosissani ja yritin vakavasti, kieltäydyin kaikista seksisuhteista ja homoystävyyssuhteiden etsimisestä. Eristäydyin sosiaalisesti ja hankin heteroseksuaalisen kämppäkaverin, jolle olin täysin kaapissa. Uskoin pystyväni tahdonvoimalla lopettamaan homouden.

Mikään ei muuttunut mielessäni, nuoret miehet pysyivät edelleen yhtä viehättävän näköisinä. Juuri ennen kuin täytin 30, Yhdysvaltain Psykiatriyhdistys APA totesi, ettei homoutta voi pitää sairautena. Minuun iski verinen masennus ja itsemurha-ajatus kun huomasin että minulta oli varastettu nuoruus ja olin antanut johtaa itseni harhaan.

Aloin vihata lakihenkistä uskontoa ja psykoanalyysia. Pommitin isoilla kivenmurikoilla Temppeliaukion kirkon katon lasi-ikkunoita. Se oli juuri nuoruudenkotini ikkunan alla. Vastapäisessä talossa asuivat lakihenkinen pappi-psykiatri Asser Stenbäck ja psykoanalyytikko Pekka Rilva, jotka molemmat olivat kiduttaneet minua muuttamisyrityksillään.

Päätin ryhtyä toimimaan siten, että ketään muuta ei koskaan voitaisi johtaa harhaan samalla tavalla ja varastaa heidän elämänsä. Haluan varoittaa nuoria ihmisiä ns. eheyttäjistä.

Mutta en halua käydä mitään hyökkäyssotaa. Toivon että voisimme molemmin puolin selventää käsitteitä ja opetella suhtautumaan asiallisesti ja ystävällisesti toisiimme.