Ollin Oppivuodet

Tämä teksti on luonnosta esitystä varten Setan ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen yhteiseen seminaariin Kalliolassa 25.9.2021. Alistan tekstin kaikkien tämän palstan lukijoiden kommentoitavaksi, koska haluan kuulla minkälaisia asenteita ja arvoja tämän päivän lukijakunnassa esiintyy. Voin välittää kannanottoja suoraan Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen johtokunnalle, joka saapuu syksyn seminaariin.

Missä kohdin olet ehkä eri mieltä minun johtopäätöksieni suhteen? Tarkenna ja perustele!
---

Freudin suhtautuminen homoseksuaalisuuteen

Seksuaaliteoreettisessa pääteoksessaan Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie Sigmund Freud (1905) tarkasteli homoutta psyykkisenä ilmiönä, eikä yhtynyt aikalaistensa yleisiin degeneraatioteorioihin, eikä myöskään määritellyt homoutta sairaudeksi. Toisen maailmansodan jälkeinen lääketieteellinen leimaaminen ja homoseksuaalisuuden häiriöksi luokittelu on tullut moniin länsimaihin, siis myös Suomeen, juuri psykoanalyysin piiristä tai ainakin psykoanalyytikot vetoavat Freudin arvovaltaan. Siksi on valaisevaa tutkia ensin tarkasti, mitä psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud kirjoitti homoseksuaalisuudesta. .

Freud muodosti monessa suhteessa merkittävän katkoskohdan lääketieteellisessä suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen. Hän pyrki irrottamaan
homoseksuaalisuuden sairaudeksi ja degeneraatioksi luokittelun piiristä ja uskonnollisesta moralismista. Freudin oma tausta ja tieteellinen ajattelu
muodostavat merkittävän vastakohdan ajan lääketieteelliselle ajattelulle, erityisesti vaikutusvaltaiselle ‘perversioiden ja degeneraatioiden’ luokittelijalle,
katoliselle Krafft-Ebingille.

Tosin eräissä suhteissa Freud ei päässyt irti Krafft-Ebingin edustamasta moralismista ja puritaanisuudesta. Esimerkiksi ‘hankitun neurastenian’ seksuaalista alkuperää kuvatessaan Freud katsoo sen johtuvan itsetyydytyksen tai keskeytetyn yhdynnän aiheuttamasta uupumuksesta. Freud esittää ‘tervettä seksuaalisuutta’ miesten ja naisten välillä itsetyydytyksen
torjumiseksi. (Ks. Gay 1990, 96).

Freud oli Itävallan juutalaisena joutunut henkilökohtaisesti kokemaan vähemmistösyrjintää ja näkemään juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää, leimaamista ja väkivaltaa. Hän joutui kokemaan kahden pörssi-romahduksen aiheuttamat juutalaisvainot. Vuoden 1873 pörssiromahdus johti historioitsija Peter Gayn mukaan varsinaisiin ‘antisemitistisiin orgioihin’ ja vuoden 1929 romahdus johti antisemiittisiin mellakoihin, jotka enteilivät Hitlerin valtaannousua.

Vaikka Freud oli itsekin joutunut henkisen ja fyysisen syrjinnän kohteeksi, hän ei kuitenkaan alistunut sen johdosta, ei salannut juutalaisuuttaan eikä kääntynyt kristinuskoon. Hän omaksui vapaamielisen, liberaalin maailmankäsityksen. Gayn Freud-elämäkerran mukaan hän omaksui lapsuuden päivistä alkaen älyllisen
riippumattomuuden, itsekunnioituksen, fyysisen rohkeuden ja oman juutalaisuutensa kunnioittamisen. (Gay 1990, 35-36). Opiskeluaikanaan Wienissä Freudiin oli kohdistunut niin voimakkaita antisemitistisiä hyökkäyksiä, että tämä oli reagoinut niihin uhmakkaasti, jopa raivokkaasti. Hän käänsi syrjintää kohtaan tuntemansa raivon edukseen. Freud kieltäytyi tuntemasta itseään ‘alempiarvoiseksi’ tai ‘kansaan kuulumattomaksi’
(nicht volkszugehörig), eikä ymmärtänyt miksi hänen olisi pitänyt hävetä syntyperäänsä. Freud säilytti omanarvontuntonsa ja katsoi, että oppositiossa
oleminen vahvisti hänen kykyään ‘riippumattomaan asioiden arvosteluun’. (emt. 53).

Juutalaisesta taustastaan huolimatta Freud suhtautui kriittisesti uskontoon ja piti sitä ‘illuusiona’. Hän suhtautui myös arvostellen aikansa valtaapitäviin. Peter Gayn Freud-elämäkerran mukaan Freud piti Rooman kirkkoa ja sen itävaltalaisia kätyreitä pääasiallisina esteinä juutalaisten täydelliselle integroitumiselle itävaltalaiseen yhteiskuntaan. Freudia ärsyttivät ‘pöyhkeät aristokraatit ja ahdasmieliset papit’. Freud piti päävihollisinaan roomalaiskatolista kirkkoa, pappeja ja antisemitistisiä demagogeja. (emt. 41). Suhtautumisessa seksuaaliseen erilaisuuteen Freud oli Peter Gayn sanonnan
mukaan ‘psykologinen demokraatti’. Hänen suhtautumisensa ns. perversioihin oli Gayn mukaan ‘kumouksellinen’, vaikka hän käyttikin epäonnistunutta
‘perversio’-termiä. Freud piti lapsia ‘polymorfisesti perversseinä’ ja katsoi, että ‘kyky’ tällaiseen perverssiyteen on synnynnäinen. ‘Normaaliksi
seksuaalisuudeksi’ kutsuttu on Freudin mukaan pitkän, usein kesken jääneen toivioretken päätepiste, tavoite, jota monet ihmiset eivät koskaan saavuta.
Seksuaalivietti kypsässä muodossaan on saavutus.

Freudin suhtautuminen Gayn mukaan 'perversioihin’ oli kumouksellinen. Freud oli julkisesti sitä mieltä, että
homoseksuaalisuus ei ollut rikos, ei synti, ei sairaus, ei mikään mielisairauden muoto eikä rappion oire. Gayn mukaan tämä vaikutti aikanaan modernilta,
epäkunnioittavalta, lyhyesti epäporvarilliselta käsitykseltä. (emt., 196). Freud ja hänen aikalaisensa Krafft-Ebing olivat saman lääkäriseuran jäseniä,
joten Freud oli hyvin perehtynyt Krafft-Ebingin tuotantoon (ks. Krafft-Ebing 1984/1886, 12). Vaikka Freud sai vaikutteita aikansa seksologeilta, jotka pitivät
homoseksuaalisuutta lähinnä degeneraatioilmiönä, hän erosi näistä siinä, että tarkasteli homoseksuaalisuutta muutenkin kuin pelkästään potilasotosten kautta,
vaikka hän toisaalta laati teorioita edes näkemättä teoriansa kohdetta (kuten Leonardo da Vincin tapauksessa8).

Freud irtisanoutui selvästi aikalaisensa Krafft-Ebingin näkemyksistä homoseksuaalisuudesta degeneraation oireena ja nimitti Krafft-Ebingin teorioita ‘tieteellisiksi taruiksi’ (Ks. Krafft-Ebing 1984/18-86, 12). Seksuaali-teoreettisessa tuotannossaan Freud suhtautuu joko kokonaan välttäen tai ainakin kriittisesti ‘perversion’ käsitteeseen. Freudin tekstiä luonnehtii yleensäkin tieteellinen varovaisuus, fanaattisuuden ja
perusteettoman yleistämisen ja moralisoinnin varominen sekä pyrkimys ottaa huomioon kaikki empiiriset tosiasiat. Freudin tekstistä puuttuvat lähes kokonaan hänen edeltäjiensä (esim. Krafft-Ebing) sekä seuraajiensa (esim. Edmund Bergler) moraalisesti latautunut ja tuomitseva paatos suhteessa homoseksuaalisuuteen.

Yksi syy siihen, miksi Freudin lausumat homoudesta ovat jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota, lienee, että ne ovat hajallaan eri teksteissä ja niistä merkittävä osa on esitetty alaviitteissä tai myöhemmissä lisäyksissä seksuaalisuutta käsitteleviin teoksiin, joista keskeisin on
vuonna 1905 julkaistu Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie (Freud 1905) myöhempinä vuosina tehtyine lisäyksineen ja alaviitteineen. Freudin yksi selvimpiä kannanottoja homoseksuaalisuuteen julkaistiin vasta pitkään hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1951, kun löydettiin Freudin kirjoittama kirje erään homoseksuaalisen pojan äidille. Kirjeen myöhäisen
löytymisajankohdan vuoksi se ei vaikuttanut vuosisadan alkupuolen psykoanalyyttiseen ajatteluun. Freudin kirje amerikkalaiselle äidille on siinä mielessä tärkeä siksi, että siitä on myöhemmässä psykoanalyysissä usein irrotettu
sana ‘kehityspysähtymä’ ottamatta huomioon kirjeen kokonaisuutta, jossa Freud selvästi sanoutuu irti sairausleimasta. Freud kirjoitti kirjeen alun perin
englanniksi. (Ks. Abelove 1993, 381).

Tämä nyttemmin kuuluisa, Kinseyn tutkimusryhmän kautta julkisuuteen tullut kirje on seuraava: ”Päättelen kirjeestänne, että poikanne on homoseksuaali. Minua hämmästyttää, että ette mainitse tätä termiä itse
kertoessanne hänestä. Saanko kysyä miksi vältätte sitä? Homoseksuaalisuus ei taatustikaan ole mikään etu, mutta siinä ei ole mitään hävettävää, ei pahetta (vice), ei alempiarvoisuutta (degradation), sitä ei voi luokitella sairaudeksi (illness), pidämme sitä seksuaalitoimintojen
muunnoksena (variation), jonka aiheuttaa tietty seksuaalisen kehityksen pysähdys (arrest of sexual
development). (kursivointi lisätty). 97
Monet suuresti arvostettavat henkilöt sekä vanhana aikana että nykyaikana ovat olleet homoseksuaaleja, monet suurmiehistä heidän joukossaan (Platon, Michelangelo, Leonardo da Vinci jne.). On
vääryys vainota homoseksuaalisuutta rikoksena ja se on myös julmuutta. Jos ette usko minua,
lukekaa Havelock Ellisin kirjoja.
Kysymällä minulta voinko auttaa, te oletettavasti tarkoitatte, voinko poistaa homoseksuaalisuuden ja saada normaalin heteroseksuaalisuuden ottamaan sen paikan. Vastaus on yleisesti katsoen, että emme voi
luvata sitä. Tietyssä osassa tapauksia saatamme menestyksellisesti kehittää tukahdutettuja heteroseksuaalisten taipumusten ituja, joita on jokaisella homoseksuaalilla, mutta enemmistössä tapauksista se
ei enää ole mahdollista. Kysymys on yksilön ominaisuuksista ja iästä. Hoidon tulosta ei voida
ennustaa.

Mitä analyysi voi tehdä pojallenne on toisella suunnalla. Jos hän on onneton, neuroottinen, ristiriitojen repimä tai sosiaalisessa elämässään estynyt, analyysi saattaa tuoda hänelle harmoniaa, mielenrauhaa, tai täyden suorituskyvyn, pysyi hän sitten homoseksuaalina tai muuttui.--- ” (Freud 1951/1935, 786).

Vaikka Freud arvottaa homoseksuaalisuutta ‘kehityspysähtymäksi’, hän ei siis pidä homoseksuaalisuutta sairautena tai alempiarvoisuutena ja hän korosti seksuaalisen suuntautumisensa hyväksymistä. Kuitenkin yllämainittua Freudin
kirjettäkin on valikoivalla ja vääristävällä siteeraamisella pyritty käyttämään tukemaan myöhemmin muotiin tulleita oletuksia homoseksuaalisuuden patologisuudesta.
Pääteoksessaan Freud välttää leimaavaa termiä ‘perverssi’ ja itse käyttää homoseksuaaleista pääasiassa termiä ‘invertti’ ja jakaa heidät kolmeen ryhmään: 1)
Absoluuttiset invertit. Näiden seksuaaliobjektit ovat yksinomaan samaa sukupuolta ja vastakkaisen sukupuolen edustajat jättävät heidät kylmiksi, 2)
Amfigeeniset invertit, joiden seksuaalikohde voi olla joko omaa tai vastakkaista sukupuolta, 3) Kontingenttiset invertit. Tässä tapauksessa ulkoisten olosuhteiden
pakosta - vastakkaisen sukupuolen puuttumisen johdosta - he saattavat valita seksuaaliobjektikseen samaa sukupuolta olevan. (Freud 1977/1905, 46-47). 98

Vaikka Freud mainitsee myös termin ‘perverssi’ homouden yhteydessä, hän kuitenkin seksuaali-teoreettisissa pääteoksissaan välttää tätä
leimaavaa termiä. Vaikka termi ‘perverssi’ levisi suhteellisen laajalti psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen, Freud itse asiassa varoittaa termin käytöstä:
”Kaikkein tärkein näistä perversioista, homoseksuaalisuus, tuskin edes ansaitsee
sitä nimitystä”. (Freud 1925/1959, 38).

Szasz pitää kuitenkin yhtenä Freudin ‘anteeksiantamattomimmista’ erehdyksistä sitä, että tämä toisaalla (Introductory Lectures on Psycho-Analysis) (Freud 1916-1917) määritteli ‘perverssiksi’ sellaisen seksuaalisuuden, joka ei tähdännyt suvunjatkamiseen. Szaszin mukaan tätä ‘ei saa antaa anteeksi’ Freudille ja niille psykoanalyytikoille, jotka yhä pitävät kiinni tästä termistä (Szasz 1990, 61).

Toisaalla taas Freud pitää ‘epäoikeudenmukaisena’ yhteiskuntaa, joka leimaa ‘perversioiksi’ useimmat genitaaliulkoiset tyydyttymismuodot. (Freud 1972/1930, 39). Seksuaaliteoreettisessa pääteoksessaan Freud itse asiassa moittii niitä, jotka leimaavat ‘poikkeavan’ seksuaalisuuden perversioksi siitä. Freudin mukaan nämä antavat periksi omille subjektiivisille inhon tunteilleen. (Freud 1977/1905, 64). Freudin teorian tärkeä piirre on lapsuuden keskeinen merkitys aikuisen
seksuaalisuudelle. Hän katsoo ihmisten syntyvän ‘polymorfisesti perversseinä’, ts. kaikilla on kyky eroottiseen kiintymykseen samaa sukupuolta oleviin.
Kulttuurin säännöt ja sosialisaatio suuntaavat kehitystä heteroseksuaaliseen suuntaan. Nämä kulttuuriset vaikutukset ovat yleensä tehokkaita heteroseksuaalisen kehityksen määräämisessä, mutta Freudin mukaan kaikissa ‘normaaleissa’ ihmisissä on jäljellä heidän homoeroottisten tunteidensa ‘latentteja’ jäännöksiä.
(Conrad ja Schneider 1994, 185).

Freudin homoseksuaalisuusteorioita tarkastellut psykoanalyytikko Robert May (1995) huomauttaa, että Freudilla oli tapana jatkuvasti itse tulkita itseään uudelleen ja pyrkiä kumoamaan tekemänsä luokitukset. Mayn luennan mukaan Freudin kolme seksuaali-teoreettista esseetä on rakenteeltaan kuin psykoanalyyttinen istunto: kirjoitettu 15 vuoden aikana, kiemurteleva, polveileva, täynnä alaviitteitä ja sivuhuomautuksia, jotka esiintyvät kerroksittain kuin Troijan muinaiset rauniot. Vaikka ensi lukemalta koko teos vaikuttaa Mayn mukaan hierarkkiselta luokittelulta, Freud pystyttää kategorisia eroja vain kumotakseen ne jälkeenpäin. Esimerkkinä May mainitsee käsitteen ‘perversio’, joka nykykäytännössä on karkea ja hyökkäävä termi. Freud itse aikanaan pyrki kuitenkin irrottautumaan oman aikansa vallitsevasta leimasta ‘degeneraatio’. Mayn mukaan Freud määrittelee ‘perversion’ seksiaktiksi, jossa käytetään hyväksi muita kuin yhdyntään 'suunniteltuja' ruumiin elimiä tai joissa viivytään liian kauan esileikeissä, jotka on tarkoitus nopeasti ohittaa matkalla kohti lopullista genitaalista yhdyntää. (May 1996).

Luotuaan ensin normatiivisen ja moralisoivan ‘perverssin’ kategorian Freud näyttää kumoavan tämän toteamalla, että jokaisessa terveessä ihmisessä voidaan
havaita käyttäytymispiirteitä, jotka voitaisiin luokitella ‘perversioiksi’. Seksuaalisuuden alueella korkein ja alhaisin ovat lähellä toisiaan. Mayn mukaan
Freud varoittaa yleistysten tekemisestä ‘inverttien’ suhteesta vanhempiin. May huomauttaa Freudin todenneen, että myös heteroseksuaalisuus on ongelma, joka kaipaa selvittämistä ja sanoutuu irti synnynnäisteorioista tai rakenteellisista
selitysmalleista. Mayn mukaan Freudin mekanismi seksuaalitutkimuksessa on tehdä vastakkainasetteluja ja kumota ne. Freudin vallankumouksellinen uteliaisuus kääntää asiat päälaelleen. May toteaa, että Freud tulee melko lähelle nykypäivän ajattelutapaa, jolloin ei enää ole seksuaalisia perversioita, vaan ainoastaan seksuaalisia versioita. (May 1995). Freudin käsityksen mukaan kaikilla ihmisillä on kyky niin hetero- kuin
homoeroottisiin tunteisiin.

Freud ei salannut omia homoeroottisia tunteitaan, vaan oli niistä tietoinen. Vuonna 1910 muistellessaan kiintymystään kollegaansa ja ystäväänsä Wilhelm Fliessiin, Freud huomautti muutamille lähimmille oppilailleen suorasukaisesti, että hänen kiintymykseensä Fliessiin oli sisältynyt homoeroottinen aines. (Gay 1990, 124). Freud on myös tietoinen siitä, miten eri tavoin ‘invertit’ (homoseksuaalit) suhtautuvat seksuaaliseen suuntautumiseensa: toiset hyväksyvät inversionsa
jonakin asiain luonnolliseen kulkuun kuuluvana, kuten ‘normaali’ henkilö hyväksyy oman libidonsa suunnan ja on energisesti sitä mieltä, että inversio on yhtä pätevä kuin normaali suuntautuminen, toiset kapinoivat inversiota vastaan ja pitävät sitä patologisena. (Freud 1977/1905, 47). Freudin mukaan ‘inversio’ saattaa olla perua niin varhaiselta kaudelta kuin asianomainen henkilö pystyy muistamaan tai se voi esiintyä välivaiheena kohti heteroseksuaalisuutta tai ilmetä myöhemmin elämässä pitkän heteroseksuaalisen
periodin jälkeen. Yleensä on kuitenkin varminta Freudin mukaan otaksua, että inversio on peräisin hyvin varhaisesta vaiheesta ja asianomainen tuntee olevansa
sovussa ominaislaatunsa kanssa. Heilahtelua normaalin ja invertoituneen seksuaaliobjektin välillä voi myös esiintyä. (emt., 47-48). Murphyn mukaan Freudin ‘arvovapaa’ homoseksuaalisuuden käsittelytapa
kuitenkin sisältää moraaliarvostelmia. Murphyn mukaan on useita osoituksia siitä, että Freudin mielestä ihmisten tulisi toimia yksinomaisen heteroseksuaalisesti. Heidän ei tulisi aktiivisesti etsiä ‘fiksoitunutta’ ja ‘taantunutta’ seksuaalisen tyydytyksen muotoa. Freudin kanta riippuu moraalisista ennakkoehdoista. (Murphy 1984, 76).
Freud (1977/1905, 48) toteaa, että varhaisemmat seksologit pitivät homoseksuaalisuutta hermostollisena degeneraationa ja hän huomauttaa, että
tämä johtopäätös on tehty pelkkien potilasotosten perusteella.

Freud kehottaa katsomaan asiaa yleisemmältä kannalta kuin vain potilasotoksesta ja perustelee seuraavasti sitä, miksei hän pidä homoseksuaalisuutta degeneraationa:
”Tarkoituksenmukaisinta lienee luopua [degeneraation käsitteestä] tyystin ainakin seuraavissa
tapauksissa:

1) ellei yksilö poikkea normista huomattavasti ja monissa kohdin samalla kertaa;
2) ellei hänen suorituskykynsä ja elinkelpoisuutensa näytä kauttaaltaan selvästi heikentyneen;

Useat eri tosiseikat osoittavat, etteivät invertoituneet ole sanan tässä täsmällisessä mielessä degeneroituneita;

1) Vain jotkut invertoituneet poikkeavat kauttaaltaan selvästi normeista;
2) seksuaalisesti poikkeavia ovat myös jotkut suorituskyvyltään keskimääräiset, jopa älyllisesti ja
eettisesti huomattavan korkeatasoiset yksilöt;
3) kun lääkäri jättää huomiotta omat potilaansa ja pyrkii pitämään silmällä laajempaa taustaryhmää,
hän päätyy kahdella eri taholla tosiseikkoihin, jotka puhuvat sitä vastaan että kääntymä olisi
degeneroitumaa:

a) on myönnettävä merkitseväksi, että vanhan ajan kansat kulttuurikehityksensä huipulla pitivät inversiota suorastaan instituutiona ja uskoivat sille tärkeitä tehtäviä; se oli myös aivan yleinen ilmiö;

b) vietin kääntymää esiintyy erinomaisen yleisesti monien alkukantaisten kansojen keskuudessa, mutta rappeutumisesta on totuttu puhumaan vain korkealle kehittyneen sivilisaation ilmiönä.” (Freud 1971, 64).
Keskeistä Freudin teoriassa on olettamus ihmisen perimmäisestä biseksuaalisuudesta, mikä tekee mahdolliseksi kehityksen joko homo- tai heteroseksuaalisuuteen.

Bayerin mukaan Freudille ei näyttänyt olevan epäilystäkään siitä, etteikö heteroseksuaalisuus edustaisi kehityksen päätepistettä (Bayer 1987, 21). Bayerin
(1987, 21) mukaan Freud ei nähnyt mitään konfliktia tavanmukaisuuden normien ja ‘luonnon tarkoituksen’ välillä.

Tässä on noudatettu Erkki Purasen suomennosta Vappu Taipaleen ja Kimmo Lepon toimittamassa
suomenkielisessä Freud-laitoksessa (Freud 1971, 64 ).
Freud toisaalta vastustaa nimenomaisesti homoseksuaalisuuden psykoanalyyttista
leimaamista, mutta tätä ei ole ehkä huomattu siksi, että mainittu kohta on vasta vuonna 1915 liitettynä alaviitteenä:

”Psykoanalyyttinen tutkimus vastustaa mitä päättäväisimmin kaikkia yrityksiä erottaa homoseksuaalit
muusta ihmiskunnasta ryhmäksi, jolla on tietyt ominaisuudet. --- on ilmennyt, että kaikki ihmiset
ovat kykeneviä tekemään homoseksuaalisen objektinvalinnan ja ovat itse asiassa tehneet sen
piilotajunnassaan. --- Siten psykoanalyysin näkökulmasta seksuaalinen kiinnostus, jota miehet tuntevat naisia kohtaan, on myös ongelma, joka vaatii selvittelyä eikä ole itsestään selvä tosiasia (Freud 1977/1905(1915), 56-57).

Freud oli myös tietoinen siitä metodologisesta vaarasta, joka syntyy tehtäessä johtopäätöksiä tehdään vain potilasotosten perusteella. Kirjoittaessaan Unien
tulkintaansa Freud toteaa, että neuroottisten ihmisten unilla on omat erityispiirteensä, jotka saattavat heikentää niiden yleistä edustavuutta ja siten vaarantaa teorian yleisen sovellettavuuden. Gayn mukaan Freud ei missään tapauksessa halunnut antaa tien psykoanalyyttiseen tietoon alkaa hysteeristen tai
obsessiivisten potilaidensa rajoitetulta erityisalueilta. Freudin mukaan tyydyttävä kokonaiskäsitys psyykkisistä häiriöistä on itse asiassa mahdoton, ellei siitä voida
luoda yhteyksiä selviin olettamuksiin normaaleista psyykkisistä prosesseista. (Gay 1990, 158-159).
Käsitellessään lesbonaisen psykoanalyysia Freud (1920b) tarkastelee homoseksuaalisuuden muuttamisen vaikeutta. Hänen mukaansa ‘genitaalisen
inversion’ eli homoseksuaalisuuden muuttaminen ei ole koskaan helppoa. Se on mahdollista vain erityisen suotuisten olosuhteiden vallitessa ja silloinkin
onnistuu vain palauttamalla homoseksuaaleille heidän täysi biseksuaalinen perustansa. Freudin mukaan täytyy muistaa, että ”Täysin kehittyneen homoseksuaalin muuttaminen heteroseksuaaliksi ei ole paljon lupaavampaa kuin päinvastaisen muutoksen aikaansaaminen, hyvistä käytännön syistä jälkimmäistä ei koskaan yritetä.” (Freud 1920b, 129-130).
Edelleen Freud (1920b) toteaa, että homoseksuaalisuuden psykoanalyyttisessä
hoidossa ei ole juurikaan onnistuttu. Pääsääntöisesti homoseksuaali ei kykene luopumaan mielihyväobjektistaan, eikä hänelle voida taata, että jos hänen objektinsa muuttuu, hän tavoittaisi saman tyydytyksen, josta hän on luopunut. Jos
hän ylipäänsä tulee hoitoon, tämä tapahtuu useimmiten ulkoisten motiivien pakottamana, kuten esimerkiksi objektinvalintaan liittyvien sosiaalisten haittojen
ja vaarojen vuoksi.

Freud vastusti myös julkisesti homoseksuaalisuuden määrittelemistä sairaudeksi. Wienissä ilmestyneessä Die Zeit-lehdessä 27.10.1903 Freud totesi julkisesti, ettei
homoseksuaaleja saa käsitellä rikollisina eikä sairaina. Vuonna 1930 Freud allekirjoitti 1930 vetoomuksen Reichstagille homoseksuaalisuuden dekriminalisoimiseksi.

Valmistellessani Setan ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen yhteistä seminaaria, jossa puhun 25.9.2021, olen tähän kopioinut pohjaksi luvun "Psykoanalyysi maanpaossa", joka kuvaa niitä psykoanalyysin sisään tunkeutuneita kielteisiä ja ennakkoluuloisia asenteita, jotka sittemmin johtivat protesteihin järjestäytyneiden homoliikkeiden sekä sosiologisesti suuntautuneiden tutkijoiden taholta.

Asetan luonnokseni julkisen kritiikin kohteeksi jo tässä vaiheessa, koska minua kiinnostaa kuulla mitä johtopäätöksiä tekstistäni voitaisiin tehdä. Erityisesti minua kiinnostaa kuulla ovatko tämän palstan lukijat samaa mieltä kanssani siitä, että psykoanalyyttisiltä yhdistyksiltä on perusteltua vaatia julkista anteeksipyyntöä pitkään jatkuneesta sairaaksi leimaamisesta.

-- luonnos esitykseksi psykoanalyysiseminaarissa Kalliolassa 25.9.2021

Psykoanalyysi maanpaossa: konservatiivisia kehityslinjoja

Psykoanalyyttisessä teorianmuodostuksessa ja käytännössä suhteessa homoseksuaalisuuteen tapahtui merkittävä muutos Freudin liberaalista asennoitumisesta jyrkän kielteiseksi toisen maailmansodan lähetessä ja
psykoanalyysin painopisteen siirtyessä Yhdysvaltoihin.

Seuraavassa tarkastelen pääpiirteittäin näitä muutoksia. Lewes (1988) on tehnyt yhteenvedon homomiehiä koskevien psykoanalyyttisten teorioiden muutoksista, Timms ja Segal (1988) ovat tarkastelleet psykoanalyyttisessä liikkeessä tapahtuneita muutoksia
sen joutuessa maanpakoon Saksasta Hitlerin valtaan-nousun yhteydessä 1930-luvun alussa. Abelove (1993) tarkastelee muutoksia, joita tapahtui psykoanalyysin omaksuessa yhdysvaltalaisia arvoja. Fages (1991) on kirjoittanut psykoanalyyttisten teorioiden historian Freudin jälkeen. Lesboutta koskevien teorioiden kehitystä tarkastelen erikseen seuraavassa luvussa.
Abelove kuvaa Freudin varauksellisuutta yhdysvaltalaista kulttuuria kohtaan tämän nähdessä psykoanalyyttisen liikkeen tulevan kasvualueen olevan Yhdysvalloissa. Abelove kertoo, miten Freud arvosteli ja vastusti moralismia ja puritanismia, joka näytti tunkeutuvan psykoanalyysiin Yhdysvalloissa.

Palattuaan luentomatkalta Yhdysvaltoihin vuonna 1909 Freud esitti purevaa kritiikkiä amerikkalaisen kulttuurin pinnallisuutta, kaupallisuutta ja seksuaalisuuteen kohdistuvaa tukahduttavuutta kohtaan. Alusta saakka Freud joutui kritisoimaan yhdysvaltalaisia psyko-analyytikoita siitä, että he suhtautuivat kielteisesti ja moralisoiden homoseksuaalisuuteen ja pyrkivät, toisin kuin Freud itse, saamaan sen poistetuksi analyysillä. Abelove kertoo varhaisesta amerikkalaisesta psykoanalyytikosta Louville Emersonista, joka 1910-luvulla pyrki poistamaan homoseksuaalisuutta potilaastaan ja joka moitti Freudia siitä,
että tämä pyrki unohtamaan ‘etiikan’ psykoanalyysistä. Abelove huomauttaa amerikkalaisten analyytikoiden eronneen ratkaisevasti Freudista, joka itse tähtäsi
siihen, että homoseksuaalinen potilas voisi hyväksyä seksuaalisen suuntautumisensa. (Abelove 1993, 386-388; ks. myös Goetz 1952). Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 suuri osa Saksan psykiatreista ja lähes
kaikki psykoanalyytikot pakenivat Saksasta. Natsit pitivät psykoanalyysiä juutalaisena tieteenä sen takia, että Freud ja suuri osa hänen lähipiirinsä jäsenistä
oli juutalaisia. Natsit suhtautuivat epäluulolla siihen, että psykoanalyysi alkuvaiheessaan oli yhteiskunnallisesti radikaali, muutokseen pyrkivä liike, jonka
jäsenistä monet olivat sosialisteja tai sosialidemokraatteja. (Timms ym. 1988, 54-55).

Freud itse suhtautui uskontoon kriittisesti ja pyrki pitämään sen erossa teorianmuodostuksestaan. Freudille uskonto on ‘illuusio’, johon ‘kuolevaisten
suuri enemmistö ikänsä kaiken takertuu’ (Freud 1972/1930, 13). Freudille uskonto on ‘tie onneen’ ja ‘pois kärsimyksistä’, vaikka se riistää elämältä arvon
ja vääristää sen ‘harhaksi’. Freudin mukaan: ”Tällä hinnalla - väkivaltaisesti takerruttamalla ihmiset psyykkisesti lapsenomaiselle tasolle ja kietomalla heidät
joukkoharhaan - uskonnon onnistuu pelastaa monia heistä yksilöllisiltä neurooseilta. Mutta pitemmälle sekään tuskin pääsee.” (emt., 22-23). Peter Gayn mukaan uskonnon tuhoaminen psykoanalyyttisin asein oli ollut Freudin suunnitelmissa jo monta vuotta. (Gay 1988, 641).

Monet Freudin jälkeisistä psykoanalyytikoista luopuivat kriittisestä suhtautumisesta uskontoon ja perinteiseen juutalaisuuteen. Lewesin (1988) kuvaamaa psykoanalyysin muuttumista konservatiiviseksi dogmiksi osoittaa mm. se, että 1900-luvun jälkipuoliskolla uskonnolliset homoseksuaalisuutta parantavat ‘eheytysliikkeet’ ja esim. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimuslaitoksen teologiset tutkijat vetoavat sekä psykoanalyyttiseen teoriaan että Raamattuun
todistellessaan homoseksuaalisuutta ‘biologisten normien’ ja ‘luomisjärjestyksen’ vastaiseksi. Suomen kirkon johtavilla teologisilla eetikoilla keskeisinä homoseksuaalisuuden auktoriteetteina ovat apostoli Paavali ja psykoanalyytikko Bieber. (ks. luku Irving Bieber ym.: biologian normien rikkominen sairasta). Eräät johtavat psykoterapeuttiset suuntaukset Suomessa ovat avoimesti sitoutuneet uskontoon (ks. Ihanus 1997).

Lewesin mukaan homoseksuaalisuuden psyko-analyyttinen teoria pysyi kolmekymmentäluvulle saakka pääosin muuttumattomana Freudin jäljiltä. Useat
Freudin moniselitteisistä asenteista välittyivät seuraavalle polvelle lähes sellaisenaan. Lewesin mukaan useimmat psykoanalyytikot 1930-lukuun saakka olivat samaa mieltä Freudin kanssa siitä, ettei homoseksuaalisuus liittynyt psykopatologiaan. Vallitsi jonkinasteinen yksimielisyys homoseksuaalisuudesta osana syvällä olevaa ja universaalia biseksuaalisuutta, mikä säilyi psykoanalyyttisen teorian yhtenä perusperiaatteena, kunnes Rado (1940) pyrki kiistämään sen heti Freudin kuoleman jälkeen. (Lewes 1988, 63-65). Lewesin mukaan muutos kohti homoseksuaalisuuden patologisointia alkoi näkyä 1930-luvun alussa oraalista vaihetta korostavien psykoanalyytikkojen kirjoituksista, joista merkittävimpiä olivat oli Melanie Klein (1932) sekä Edmund Bergler (ks. Eidelberg and Bergler 1933). Oraalisten piirteiden korostajat alkoivat määritellä homoseksuaalisuutta - toisin kuin Freud - yksikäsitteisesti
‘perversioksi’, joka edusti kehityshäiriötä oidipaalikriisiä aikaisemmassa vaiheessa. Toinen muutos oli siirtymä psykoanalyyttisen kirjoittelun äänensävyssä ja retoriikassa. Eräät psykoanalyytikot alkoivat Lewesin mukaan suhtautua homoseksuaalisuuteen julkisissa
kirjoituksissa ‘sadistisesti’ ja ‘pilkaten’. Lisäksi he alkoivat kuvata homoseksuaaleja yhtenäisenä ryhmänä ja yksittäistä ryhmän jäsentä ‘tyypillisenä
homoseksuaalina’, joka kärsii ‘oraalisista häiriöistä’ (emt., 97). Yksi Freudin lähipiirin analyytikoita, Hans Sachs (1923) muotoili teorian homoseksuaalisuudesta preoidipaalivaiheen aiheuttamana ‘perversiona’, josta tuli
teoreettinen lähtökohta homoseksuaalisuutta vakavana sairautena pitäville analyytikoille myöhemmin, kuten esim. Socarides (1978a, 68). Lewesin mukaan
oraalivaihetta ja preoidipaalivaihetta korostavien analyytikkojen vaikutuksesta alkoi ilmetä homoseksuaalien eriytymätöntä ja totaalista sairaaksi
leimaamista. Peter Gay kuvaa niitä yhteiskunnallisia muutoksia, jotka alkoivat muuttaa psykoanalyyttisiä asenteita konservatiiviseen suuntaan.

Kun Freud oli saanut Ahdistavan kulttuurin painoon vuonna 1929, New Yorkin pörssi romahti ja
maailmanlaajuinen, vihdoin sotaan johtava talouslama alkoi. Freud merkitsi päiväkirjaansa, että juutalaisvastaiset mellakat olivat alkaneet. Nämä lopulta
johtivat Freudin ja lähes koko psykoanalyysin maanpakoon. (Gay 1988, 671). Vuonna 1933 alkoi kirjoittaa psykoanalyytikko Edmund Bergler (ks.Eidelberg
and Bergler 1933), joka myöhemmin siirtyi Yhdysvaltoihin. Lewesin mukaan Bergler muutti totaalisesti psykoanalyysin suhtautumisen homoseksuaalisuuteen ja hallitsi Yhdysvalloissa teoretisointia homoseksuaalisuudesta aina 1930-luvulta
1960-luvulle saakka. Bergleristä tuli homoseksuaali-suuteen kohdistuvan psykoanalyyttisen vihamielisyyden symboli. Berglerille homoseksuaalisuus oli ‘fiksaatiota oraaliseen äitiin’.

Psykoanalyytikko Edmund Berglerin kampanjan aloitus liittyy kiinteästi yleiseen moraalisen ilmaston kylmenemiseen maailmassa. Bergler aloitti julkisen
esiintymisensä, vuonna 1933 kun Hitler kaappasi vallan ja natsit alkoivat järjestelmällisesti vainota ja tuhota homoseksuaaleja ‘degeneroituneina perversseinä’. Natsit ulottivat vainon homoseksuaalien lisäksi erilaisiin kansallissosialismille vahingollisiin ‘alempiin’ ihmisryhmiin, kuten juutalaisiin, liberaaleihin, sosiaalidemokraatteihin, työväenliikkeen johtajiin, Jehovan todistajiin ja mustalaisiin. Seuraavana vuonna Stalin palautti homoseksuaalisuuden rangaistavuuden, joka oli poistettu Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Neuvostoliitossa. Arjalaistamisohjelman seurauksena keskitysleireille Saksassa toimitettiin tuhottavaksi useita satoja tuhansia homoseksuaaleja. (Plant 1986, 1-19; samoin Steakley 1988, 59).

Bergler aloitti psykoanalyysiin juurtuneen mieli-
kuvituksellisen sukuelimillä spekuloinnin väittämällä, vailla mitään todellisuuspohjaa, homoseksuaalisten
miesten pelkäävän vaginan muuttuvan vagina dentataksi, hampain varustetuksi, mikä uhkaa kastroida homomiehen. (Lewes 1988, 105). Berglerin mielikuvasta
tuli psykoanalyyttinen dogmi vuosikymmeniksi. Vielä 1960-luvun lopulla julkaisemassaan laajalevikkisessä Freudia popularisoivassa selitysteoksessaan Stafford-Clark väittää miesten valitsevan miehiä seksuaali-kumppaneikseen, koska heidän mielessään on piillyt kuvitelma vagina dentatasta, purevahampaisesta
emättimestä. (Stafford-Clark 1969, 87).

Muutosta kielteiseen suuntaan edustivat Edmund Berglerin lisäksi ennen kaikkea Sandor Rado (1940), joka kiisti Freudin käsityksen ihmisen perimmäisestä biseksuaalisuudesta sekä Klein (1938), jonka mukaan homoseksuaalisuus oli keino kontrolloida ‘infantiilia, paranoidista ahdistusta’. Kleinille homoseksuaalisuus oli partnerin ‘hyvän peniksen’ ihannoimista niiden pelkojen torjumiseksi, joita aiheutti se, että lapsi oli ‘projisioinut kaiken paranoidisen vihansa’ kuviteltuun, piilevään, äitinsä ‘pahaan penikseen’. Berglerin mukaan homoseksuaalisuuden syynä on se, että homomies tekee piilotajuisen yhteyden peniksen ja äitinsä rintojen kanssa, mitä hän pitää ‘kliinisesti todistettuna faktana’. Berglerin edustama hyökkäävä suhtautuminen homoseksuaalisuuteen aloittaa leimaavan psykoanalyyttisen perinteen. Hän
nimittää homoseksuaaleja ‘suuruudenhulluiksi’ ja ‘uskomattoman epäluotettaviksi’. Hän aloittaa homoseksuaalien totaalisen leimaamisen.
Berglerin mukaan ‘ei ole olemassa onnellisia homoseksuaaleja’, ‘homoseksuaaleille tyypilliset konfliktit ovat pahempia kuin pahimmassakaan
heterosuhteessa’. Bergler kauhistelee sitä määrää homoseksuaaleja, jota esiintyy huijareiden, silmänkääntäjien, väärentäjien, rikollisten, huumekauppiaiden, sutenöörien, vakoojien ja bordellinomistajien joukossa!

Psykoanalyysin historioitsijan Lewesin mukaan on yllättävää, että Berglerin epäammatillinen
käyttäytyminen sai jatkua lähes 40 vuoden ajan ilman, että yksikään psykoanalyytikkokollega uskalsi puuttua siihen. Lewesin mukaan juuri Berglerin esiintyminen aloitti psykoanalyysin maineen mustaamisen suvaitsevana oppina ja aloitti vihamielisyyden homoseksuaalien ja psykoanalyysin välillä. (Lewes 1988,
114) (ks. luku Edmund Bergler - oraalisesti häiriintyneet vääryyksien keräilijät).

Samaan aikaan natsit aloittivat äänekkään propagandakampanjan mm. homoseksuaaleja ja katolista kirkkoa vastaan, jota syytettiin ‘homoseksuaalien pesäksi’. Goebbels aloitti taistelun lehdistössä ja radiossa homoseksuaalisuutta
vastaan, jota hän kuvasi ‘syöväksi’ terveessä saksalaisessa kansanruumiissa.

Homoseksuaalit kuvattiin rikollisiksi, vaarallisiksi lapsille, vaaraksi armeijan moraalille, vakoojiksi ja valtion vihollisiksi. (Plant 1986, 106-149). Wyatt (1988) on itsekin Yhdysvaltoihin paenneena psykoanalyytikkona
tarkastellut maanpakoon ajettujen, pääosin juutalaisten psykoanalyytikoiden sopeutumisongelmia uudessa kotimaassa. Hän kokee itsensä toisen luokan
kansalaiseksi ja sujuvan kielitaidon puute vaikeuttaa syvästi analyytikon ammatin harjoittamista. Psykoanalyysin ‘korruptoituminen’, Wyattin termin
mukaan, alkoi pakollisesta sopeutumisesta yhdysvaltalaiseen kulttuuriin ja siihen,
että vain lääkäreille sallittiin psykoanalyytikkona toimiminen. Näin psykoanalyysi alkoi siirtyä lääketieteellisesti orientoituneeseen ajatteluun,
vastakohtana Freudin mannermaiselle, humanistisesti painottuneelle asenteelle. Yhdysvaltalaisessa lääketieteessä vallinneet konservatiiviset arvot alkoivat siirtyä psykoanalyysiin, myös sen teoreettisiin rakenteisiin. (Wyatt 1988, 146-155). Lewes (1988, 230-241) tarkastelee maailmantilanteen vaikutusta psykoanalyyttiseen homoseksuaalisuus-teoriaan. Natsien vainon takia maanpakoon joutuminen siirsi psykoanalyysin painopisteen Berliinistä ja Wienistä New Yorkiin ja natsien hyökkäykset liberaalisia instituutioita vastaan johtivat Lewesin mukaan porvarillisten, amerikkalaisten arvojen omaksumiseen. Lewesin mukaan vaikutti siltä kuin psykoanalyytikot, kiitollisina turvapaikan löytämisestä uudessa kotimaassa, halusivat osoittaa kiitollisuuttaan ja arvostusta asettumalla tukemaan perinteisiä yhdysvaltalaisia arvoja ja instituutioita. Lewesin mukaan tämä kavensi varhaisen freudilaisuuden kosmopoliittista eurooppalaisuutta. (Lewes 1988, 233).

Vaikka Freud oli Lewesin mukaan konservatiivinen henkilökohtaisessa elämässään, tämän intellektuaalinen asema oli selvästi oman aikansa vallitsevien
kulttuuriarvojen ja instituutioiden ulkopuolella ja Freud suhtautui kriittisesti uskontoon ja perinteiseen moraaliin, erityisesti yhdysvaltalaiseen moralismiin. Freudin yhteiskuntakriittistä näkemystä edusti myöhemmin esim. Marcuse (1962), joka psykoanalyyttisestä perinteestä käsin esitti porvarillisen yhteiskunnan radikaalia kritiikkiä. (ks. Lewes 1988, 233).

Yhdysvaltalaisen psykoanalyysin valtavirta oli siirtynyt pitkälle yhteiskuntakriittisestä näkemyksestä ja muuttunut itse konservatiiviseksi instituutioksi asettuessaan mm. psykoanalyytikko Kardinerin johdolla
puolustamaan ydinperhettä, keskiluokkaa ja heteroseksuaalisuutta sekä vastustamaan homoseksuaalisuutta ‘sosiaalipatologian’ oireena.

Lewesin mukaan psykoanalyysistä oli tullut moraalioppi, joka puolusti tiettyjä perinteisiä sosiaalisia
arvoja, vaikka niillä ei Lewesin mukaan ollut välttämätöntä teoreettista paikkaa analyyttisessä teoriassa. Psykoanalyytikkojen omaksumat arvot alkoivat
tunkeutua itse psykoanalyyttiseen teoriaan. (emt., 234).
Lewes kiinnittää huomiota siihen, miten uskonnollisiin arvoihin sitoutuva psykoanalyysi alkoi saada ‘vieraantuneen vihamielisyyden’ (alienated enmity)
muotoja homoseksuaalisuutta kohtaan. Psykoanalyytikot alkoivat yhä useammin rinnastaa homoseksuaaleja natseihin (emt., 149) siitä huolimatta, että niin
juutalaiset kuin homoseksuaalitkin olivat yhdessä 1930- ja 1940-luvun vainojen kohteina Saksassa. Psykoanalyytikko Bychowski (1945) esitti potilasotoksensa perusteella, että homoseksuaalit kärsivät ‘varhaisen narsismin suuruudenhulluudesta’ ja ‘masokismista’ ja rinnasti heidät natseihin.
Psykoanalyytikot alkoivat esittää ajatuksia homoseksuaalien ‘salaliitosta’ ‘viattomien lapsien viettelemiseksi’ (Lewes 1988, 154). Yhdysvaltalaiset
psykoanalyytikot alkoivat käyttää kansallissosialisteilta lainattua termiä ‘homoseksuaalisuuden ongelman ratkaisu’ (emt., 232).

Psykoanalyysin historioitsija Domenici kuvaa miten senkin jälkeen, kun oli jo tiedossa, että natsit olivat eristäneet homoseksuaalit keskitysleireille natsi-Saksassa, 1940-luvulla suuresti vaikuttanut yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Fairbairn leimasi homouden psykopaattisen persoonallisuuden seksuaaliseksi ilmentämismuodoksi ja ehdottaa homojen poistamista yhteiskunnasta ja siirtämistä sijoitusleireihin (settlement camps). Tarkemmin määrittelemättä psykoanalyytikko Fairbairn ehdottaa vuonna 1946, että nämä eristysleirit antaisivat ainutlaatuisen mahdollisuuden sosiaalisten suhteiden tieteellisen tarkkailuun sekä yhteiskunnallisiin kokeiluihin! (Ks. Domenici 1995).

Itsekin juutalainen Mass (1990, 77) pahoittelee, että johtavien yhdysvaltalaisten homovihaajien joukossa oli ‘huolestuttavan suuri määrä’ juutalaisia psykiatreja ja
intellektuelleja, jotka eivät pystyneet erottamaan uskonnollisia arvoja tieteestä, näiden joukossa homoseksuaalisuuden psykoanalyyttisen teorian näkyvä
muotoilija Irving Bieber. Lewes pitääkin hämmästyttävänä Bieberin väitettä, että juutalaiset ovat ‘aliedustettuina’ homoseksuaalien joukossa, vaikka Bieberin ym. tutkimuksen otoksessa juutalaisia oli 41% (Bieber ym. 1962, 27). Juutalaisesta tietoisuudesta kirjoittanut psykoanalyytikko Nunberg (1947) esitti omituisen psykoanalyyttisen teorian sille, miksi juutalaiset ovat ‘säästyneet’ homoseksuaalisuudelta: luovuttamalla ympärileikkauksessa osan sukuelimiään isälle, ”juutalaiset kykenivät sanoutumaan irti vietin tyydytyksestä ja samalla aloittamaan homoutensa sublimoinnin”. (Lewes 1988, 97).

Psykoanalyyttinen reaktio Kinseyn (1948) työryhmän tekemään homomiehiä koskevaan yleisyystutkimukseen valaisee sodanjälkeisen psykoanalyysin tilaa ja
metodia. Perinteisesti homoseksuaalisuutta koskevat psykoanalyyttiset ajatukset oli johdettu pienistä potilasotoksista. Psykoanalyyttisen käsityksen mukaan
homoseksuaalit muodostavat pienen, sairaiden ihmisten ryhmän. Kinseyn tutkimus, joka perustui 5300 miehen seksuaalielämän tutkimukseen, osoitti että 140
37%:lla miehistä oli ollut homoseksuaalinen kontakti elämänsä aikana ja 13% otoksesta oli enemmän homoseksuaalisia kuin heteroseksuaalisia. Lewesin
mukaan psykoanalyytikkojen reaktio oli järkyttynyt ja se alkoi välittömästi.

Useita psykoanalyyttisiä symposiumeja järjestettiin ja kymmeniä artikkeleita julkaistiin Kinseyn tulosten kumoamiseksi. (emt., 123). Kinseyn tuloksista voitiin päätellä, että homoseksuaalisuus on suhteellisen
yleinen vähemmistökäyttäytymisen muoto, johon ei välttämättä liity psykopatologian muotoja. Berglerin johdolla psykoanalyytikot alkoivat välittömästi torjua tuloksia ja väittivät niitä ‘mielikuvituksen tuotteiksi’ (emt.,
129). Bergler totesi yksiselitteisesti, että ‘ei ole olemassa onnellisia homoseksuaaleja, eikä olisi vaikka ulkomaailma jättäisi heidät rauhaan’, koska
homot kärsivät ‘sisäisestä syyllisyydestä’ ‘perversionsa’ vuoksi.

Tutustumatta tarkemmin Kinseyn metodologiaan Bergler torjuu korkeat yleisyysluvut sillä, että tutkittujen joukossa oli paljon ‘patologisia ekshibitionisteja’, jotka halusivat vähentää sisäistä syyllisyyttään väittämällä,
että kaikilla on homoseksuaalisia taipumuksia. (emt., 133).

Bergler erehtyi luulemaan Kinseyn väittäneen, että 37% miehistä oli homoseksuaaleja, ja tätä uskomusta vastaan hän ryhtyi taistelemaan, Lewesin tulkinnan mukaan, ‘epäuskoisen kauhun’ vallassa. (emt., 133). Rado toisti näkemyksensä homoseksuaaleista sairaina, koska nämä etsivät miestä, joka ‘teeskentelee olevansa nainen’ (emt., 135). Bergler julisti, että homomiehet pukeutuvat, kävelevät, puhuvat ja koristelevat itsensä kuten naiset (emt., 136) - ennakkoluulo, joka ulottui suomalaisiin psykoanalyyttisiin teksteihin 1970-luvulle saakka (Achté ym. 1974).

Psykoanalyytikko Karl Menningerin mukaan
syyllisyyttä seksuaalisen ‘poikkeavuuden’ johdosta ei saa poistaa ja että tässä asiassa: ” --- suurin osa psykoanalyytikoista ja psykiatreista on ehdottomasti uskonnon puolella”. (Menninger 1953, 67-72).

Siirtolaisena Yhdysvaltoihin muuttanut psykoanalyytikko Edmund Bergler näki vihdoin Kinseyn raportin Yhdysvaltoja uhkaavana poliittisena vaarana:
”Viimeksi, mutta ei vähiten tärkeänä asiana, Kinseyn homoseksuaalisuutta koskevia virheellisiä
johtopäätöksiä tullaan käyttämään poliittisesti ja propagandistisesti Yhdysvaltoja vastaan, mikä
stigmatisoi koko kansakunnan kuiskuttelukampanjan tavoin (Bergler 1954). Lewesin mukaan reaktio Kinseyn tutkimukseen ja 1950-luvun poliittisesti
konservatiivinen ilmapiiri aiheuttivat lisääntyvää moralistista sävyä ja konventionaalisten sosiaalisten arvojen tukemista psykoanalyysin piirissä. Lewes
esittää seuraavan yleiskatsauksen tuon ajan yhdysvaltalaisiin psykoanalyyttisiin
arvoihin (viitteet Lewesin (1988) kirjan viiteluettelossa). Bergin mukaan psykoanalyytikon on osoitettava homoseksuaaliselle potilaalleen, että ‘mies on luotu
naista varten ja nainen miestä varten’. Hänen mukaansa homoseksuaalit ovat ‘epästabiileja’, ‘alkoholisoituneita’, ‘taipuvaisia itsemurhaan’. Hän piti homoseksuaalisuutta skitsofreniaan verrattavana ilmiönä ja katsoi, että homoseksuaalinen murha on ‘yleinen’. Allenin mukaan homoseksuaali on sairas samalla tavoin kuin kääpiö - hän ei ole koskaan kehittynyt. Hamilton korosti
homoseksuaalisuuden ja alkoholismin sisäistä yhteyttä, piti homoseksuaaleja ‘narsistisina’, ‘kyvyttöminä rakastamaan’ ja ‘emotionaalisesti häiriintyneinä’.
Gerschmanin mukaan homoseksuaalit ovat ‘yksinäisyydestä ja kurjuudesta kärsiviä’ , ‘vakavasti vieraantuneita’. Friedin mukaan homoseksuaalit ovat jääneet ‘lapsen tasolle, yliminältään vakavasti vammautuneiksi’. Bergin mukaan homoseksuaalisuus liittyy epästabiiliuteen, alkoholismiin, itsemurhiin ja
skitsofreniaan ja hän myös varoitti niistä vaaroista, jotka psykoanalyytikoita uhkaavat näiden ollessa yksin hoitamassa homoseksuaaleja. Psykoanalyytikko
Bergin mukaan sekä homoseksuaalit että natsit ‘ovat julmia muita ihmisiä kohtaan’. Kardiner voitti sensaatiomaisuudessaan kaikki psykoanalyyttiset 142
potilaskertomukset julkaisemalla raportin homoseksuaalisesta unkarilaisesta
natsista, joka rakasteli neekerin kanssa. (Lewes 1988, 148 - 149).

Lewesin yhteenvedon mukaan 1960-luvulle tultaessa psykoanalyysi ei enää ollut ‘vapaan tieteellisen tutkimuksen järjestelmä’ vaan ‘suljettu, propagandistinen
sosiaalisten normien joukko’ (emt., 171). Freudin varovaisista kannanotoista oli siirrytty psykoanalyyttiseen itsevarmuuteen heteroseksuaalisuudesta ‘luonnon’
tarkoittamana psykoseksuaalisen kehityksen päätepisteenä sekä anatomisesti sisään rakentuneena ‘kohtalona’ kummallekin sukupuolelle. (emt., 177-178).

Homoseksuaalisuuden sairausluokituksen historiassaan Ellen Herman on tarkastellut psykoanalyysin kehittymistä poliittisen konservatiivisuuden ja perinteisten perhearvojen ideologiaksi 1950-luvun ja 1960-luvun alun
äärikonservatiivisessa yhdysvaltalaisessa ilmapiirissä. Silloiset psykiatrian auktoriteetit Edmund Bergler, Karl Menninger, Abraham Kardiner ja Irving Bieber legitimoivat senaattori Joseph McCarthyn vuonna 1951 aloittaman homoseksuaalien ajojahdin. Herman kuvaa miten yhdysvaltalaiset tiedotusvälineet nimittivät ajankohtaa ‘psykoanalyysin ja atomipommin
aikakaudeksi’ ja julkaisivat artikkeleita, joissa psykoanalyysiä kuvattiin ‘uudeksi amerikkalaiseksi tieteeksi’.

Seksuaalidebatin historiassaan Lennerhed (1994) on kuvannut niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka johtivat irrationaalisiin homovainoihin 1950-luvun alussa. Hänen mukaansa vuonna 1948 julkaistulla Kinseyn
yleisyystutkimus, jolla pitkällä aikavälillä on ilmeisesti ollut asenteita avartava vaikutus, aiheutti ilmestymishetkellä takaiskun. Siihen saakka
homoseksuaalisuus oli ollut salaisuuden peitossa ja yleisesti kuviteltiin, että siitä kärsii vain pieni sairaiden ihmisten joukko. Kun Kinseyn ym. (1948)
tutkimuksen mukaan joka kolmannella miehellä oli ollut homoseksuaalisia kokemuksia, ensivaikutus oli Lennerhedin mukaan kauhua herättävä.
Homoseksuaalisuutta näytti yllättäen olevan kaikkialla. Yleisön valtasi niin Yhdysvalloissa kuin Englannissakin homoseksuaalisuuteen kohdistuvat
vainoharhaiset pelot. Näkymättömän homoseksuaalin varjo tuntui ulottuvan kaikkialle. (Lennerhed 1994, 84-85). Seuraavana vuonna 1949 putosi poliittinen pommi kun Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa. Tämä oli kylmän sodan alkulaukaus ja johti
paniikinomaisen kommunistien ja vakoojien pelkoon.
Syntipukkien etsinnässä tehtiin kytkentä homoseksuaalien ja kommunistien välille. Homoseksuaalit demonisoitiin. Lennerhedin mukaan Yhdysvalloissa muodostui iskulauseeksi:
”Yksi homoseksuaali saattaa saastuttaa kokonaisen liittovaltion toimiston” (emt., 86). McCarthyn homo- ja kommunistipaniikki levisi myös moniin Euroopan maihin,
jopa Ruotsiin, jossa ns. Kejne-ajojahti kohdistettiin homoseksuaaleihin.
Yksi sodanjälkeisen psykoanalyysin Suomeen tuojista, professori Kalle Achté kuvaa, miten hänen opettajansa, psykiatrian professori Martti Kaila oli käynyt
opintomatkalla Yhdysvalloissa vuonna 1951, tuoden psykoanalyyttisiä ajatuksia Suomeen, koska ”siihen aikaan psykoanalyysin suosio oli Amerikassa
korkeimmillaan” (Achté 1993, 128). Samoina vuosina myös pappi-psykiatri Asser Stenbäck julkisti kirjansa, jossa hän väitti homoseksuaalien itsensä
toivovan kastrointia (Stenbäck 1952a).

Tässä paniikin ja vainon ilmapiirissä, pitkälti Radon psykoanalyyttisen koulukunnan vaikutuksesta, mm. itsetyydytys ja homoseksuaalisuus luokiteltiin
virallisesti sairauksiksi (‘sosiopaattinen persoonallisuuden häiriö’) vuonna 1952
ilmestyneessä ensimmäisessä yhdysvaltalaisessa sairausluokituksessa DSM-I. (ks. Herman 1995, 66-69).

‘Biologian normeista’ ja ‘luonnon tarkoituksista’ seksuaalikäyttäytymiselle tuli sodanjälkeisen yhdysvaltalaisen julkisuudessa näkyvän psykoanalyyttisen valtavirran teoreettinen dogmi, jota Berglerin jälkeen 1960-luvulla ryhtyi näkyvimmin ajamaan Irving Bieber ja jonka vaikutus homoseksuaalisuutta koskevissa
teorioissa alkoi ulottua Eurooppaan ja Suomeen 1960-luvulta lähtien.

Helsingin yliopiston Porthaniassa pidettiin juhlaistunto vuoden 2003 loppukeväästä ennakoiden professori Tähkän 80-vuotisjuhlaa. Kävin siellä esittämässä yleisöpuheenvuoron aikana oman kantani psykoanalyytikko Veikko Tähkän elämäntyöhön.

Tähkällä oli keskeinen sija myös omassa hoitopolussani, sillä kävin yhden kerran hänen luonaan vuonna 1970 anomassa homoseksuaalisuuden poishoitoa psykoanalyysin kautta. Koin tilanteen niin kylmänä, etäännyttävänä ja alistavana, että lopetin hoitoyritykseni siihen.

Olen nyt käynyt läpi Veikko Tähkän koko tuotannon ja todennut väitöskirjassani, että hän on Lars-Johan Schalinin ja Kalle Achtén ohella Suomessa eniten homoseksuaalisuutta patologisoinut psykoanalyytikko, joka teoksessaan Psykoterapian perusteet kuvaa yliopistollisessa oppikirjassaan homoutta patologisena poikkeavuutena ja homoseksuaaleja kyvyttöminä aitoihin rakkaussuhteisiin, minkä vuoksi Tähkä luonnehtii homojen rakkaudentunteita esineellistävästi ja halveksien ”oireina” ja ”häiriöinä”:

”Seksuaalisissa poikkeavuuksissa oireiden sisältämä tietoinen tyydytys estää usein hoitomotivaation kehittymisen. Häiriön pohja on tällöin yleensä laskettu jo persoonallisuuden rakenteiden muodostumisvaiheessa. Milloin häiriö on rakentunut neuroosin tavoin, on oireenmuodostuksen keskeinen, defensiivinen merkitys tavallisesti jokin prefallisen ja preoidipaalisen seksualiteetin komponentin pysyvä, reaktiivinen korostuminen ja pääasialliseksi tyydytyksen lähteeksi muodostuminen, jotta vaarallisina koetut, oidipustilanteeseen liittyvät pyrkimykset voidaan pitää tietoisuuden ja purkautumisen ulkopuolella (Tähkä (1982, 71-72.))”.

Väitöskirjassani totean saman, minkä sanoin Tähkän juhlaistunnossa Porthaniassa vuonna 2003:

”Yhdessä Achtén ym. Psykiatria-teoksen kanssa Tähkän teos on yli neljännesvuosisadan jatkanut psykoanalyyttista patologisoivaa, dehumanisoivaa, esineellistävää ja alistavaa asenteellisuutta homoseksuaalisuutta kohtaan. Tästä näkökulmasta katsoen on ymmärrettävää, että muukin kirjoittelu homoudesta on ollut tuomitsevaa ja kovaa, kuten seuraavat esimerkit osoittavat.” (Stålström (1977, 238).)

Siinä kohdassa väitöskirjaa selostan myös kantelua, jota olin Setan nimissä tekemässä 21.5.1982 psykoanalyytikkojen Kalle Achté ja Tor-Björn Hägglund julkisista lausunnoista lehdistössä, joissa homous rinnastetaan sokeuteen ja eläimiin sekaantumiseen. Saman kantelun mukaan Achtén Psykiatria-teos leimaa homouden perversioksi, fiksaatioksi, epänormaaliudeksi, urautumaksi, kehityksen estymäksi ja häiriöksi. Kantelun mukaan tällainen leimaaminen on ”homoseksuaalien ryhmäidentiteetin häpäisemistä ja lääkärikuntaan kuuluvalle sopimatonta käyttäytymistä”. Lääkintöhallitus antoi asian maata yli vuoden ja lopulta totesi, ettei psykoanalyytikkojen menettelyssä ole mitään aihetta toimenpiteisiin. Lopuksi Lääkintöhallitus kuitenkin muistutti tiedottaneensa homouden poistamisesta sairausluokituksesta jo 26.6.1981 antamallaan yleiskirjeellä.

Kun psykoanalyyttinen homojen demonisointi jatkui vielä 1990-luvulla Helsingin Sanomien sivuilla, Setan edustajat pyysivät tukea "korkeammilta voimilta" ja saivat näkyviksi puolustajikseen teologian tohtori Martti Lindqvistin sekä Yhdysvaltain psykoanalyytikkoyhdistyksen APsaA:n luokittelukomitean jäsenen Jack Drescherin, joka lopulta saapui Helsingin yliopistoon luennoimaan APsaA:n kannanotoista vuonna 2011.

Tämä on keskeneräistä luonnosta puheenvuoroksi Setan ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (SPY) yhteiseen seminaariin 25.9.2021. Tätä pohdintaa saa mielellään kommentoida, kunhan pidät mielessä, että kaikki on vielä luonnosta. Otan mielelläni huomioon asialliset kommentit.

-----------------------------------------------------------------------

Valmistelen puheenvuoroa Setan ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (SPY) järjestämään yhteiseen seminaariin joka pidetään Helsingissä 25.9.2021. Tässä osiossa luonnostelen vaatimusta että psykoanalyytikot esittäisivät julkisen, virallisen, ammatillisen anteeksipyynnön pitkään harjoittamansa sairaudeksi leimaamisen johdosta. Yhdyn siihen vaatimukseen, jonka alun perin esitti dosentti, PsT ja kuolemantutkija Gustaf Molander HS:ssä tammikuussa 2020. Yritän kuitenkin muotoilla vaatimuksen anteeksipyynnöstä sellaiseen muotoon, ettei se aiheuttaisi liian aggressiiviisia vastatoimia suomalaisten psykoanalyytikkojen ja teologien taholta. Yritän löytää jotakin keinoa, jolla voitaisiin istua saman pöydän äärellä kasvotusten ja keskustella irtiotosta psykoanalyyttisestä sairausleimasta samaan sovinnolliseen henkeen kuin USA:n psykoanalyytikkoyhdistys APsaA teki Kenneth Lewesin (1988) ja psykoanalyytikko Jack Drescherin (1988) mukaan.

Olemme kirjoittaneet yhdessä psykoterapeutti Jussi Nissisen kanssa tästä prosessista aikakauslehteen Journal of Gay and Lesbian Psychotherapy vol 7. numbers 1/2 2003, jota julkaisee The Association of Gay & Lesbian Psychiatrists. Minut hyväksyttiin tämän solidaarisuusliikkeen ulkojäseneksi valmistellessani väitöskirjaani seksuaalivähemmistöjen psykoanalyyttisestä sairausluokituksesta. Vuoden 1996 ajan toimin mainitun julkaisun kolumnistina, koska olin perehtynyt niihin kansainvälisiin uskonnollisiin ja psykoanalyyttisiin yhdistyksiin, jotka olivat vastustaneet demedikalisaatiota.

Tässä ominaisuudessa minut kutsuttiin vuoden 1996 aikana, juuri viimeistellessäni väitöskirjaani, Olen myös kirjoittanut henkilökohtaisen artikkelin psykoanalyyttisestä, hoitopolustani teokseen Liisa Tuovinen, Olli Stålström, Jussi Nissinen ja Jorma Hentilä (2011) Sanko olla totta? Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (Helsinki: Gaudeamus). Minulla on myös omakohtaista päiväkirja- ja kirjeenvaihtoainestoa nuoruusvuosiltani 1957-1963, jolloin kirjoitin noin 200-sivuisen dokumenttikoosteen yrityksistäni muuttaa seksuaalista suuntautumistani pidättymisterapian, sielunhoidon, kemiallisten aineiden ja eheytys-
psykoanalyysin kautta.

Päiväkirjakoosteessani ilmoitan toiveikkaasti lopettaneeni homoseksuaalisuuteni 23.11.1963, juuri kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi ja pääsyt opiskelemaan HTKK:n Teknillisen fysiikan osastolle. Päiväkirja-aineistossani dokumentoin reaaliajassa sitä, mitä seurasi kun yritin lopettaa tahdonvoimalla ja psykiatrinhoidon avulla seksuaalisen suuntautumiseni samaan sukupuoleen.

En ole julkistanut näitä päiväkirjatekstejä vuosilta 1957- 1963 missään muualla kuin suljetussa Facebook-ryhmässä, johon oli näkyvyys vain henkilöillä, jotka olin hyväksynyt Facebook-kavereikseni. Syitä tähän salaamiseen oli useita. Ehkä pääsyy salaamiseen oli se, että en ollut koskaan tarkoittanut nuoruuteni päiväkirja--aineistoa julkiseksi sen silloisen tulenaran sisällön vuoksi. Olen kyllä päiväkirjassani pohtinut sen sisällön näyttämistä seurakuntani sielunhoitajalle Kaija Siiralalle, jonka luona kävin usean vuoden ajan purkamassa ahdistustani ja raportoimassa muuttumisyritykistäni.

Ylioppilasvuotenani 1963 koko maailmassa vallitsi tukahduttava hiljaisuuden salaliitto koskien samansukupuolista seksuaalisuutta ja rakkautta. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt psykoanalyytikko Irving Bieberin ym. (1962) teos, johon oli koottu 106:n psykoanalyyttisessä eheytysterapiassa olevan itseään häpeävän ja muuttumista haluavan sairaan homon kokemuksia New Yorkista, jotka oli koottu 1950-luvun aikana senaattori Joseph Mc McCarthyn aikaansaaman homoihin ja kommunisteihin kohdistuneen vainoaallon aikana.

Minulla on varsin henkilökohtainen kosketus tähän teokseen, sillä olin vaihto-oppilaana New Yorkissa vuoden 1962 aikana, jolloin jouduin läheltä seuraamaan poliisin, mafian, rikollisjoukkojen ja psykoanalyytikkojen harjoittamaa väkivaltaa. Yksi niistä isäntä-isännistä, joiden luona asuin vaihtarina sattui vielä olemaan newyorkilainen psykoanalyytikko.

Elämälleni antoi erikoisen suunnan se seikka, että USA:n edustaja samassa kansainvälisessä vaihto-oppilasohjelmassa (johon oli valittu kilpailun kautta nuoria lukiolaisia 37:stä eri maasta), sattui myös olemaan homo ja ihastuin häneen syvästi vaihto-oppilasvuoden aikana, vaikka emme uskaltaneet toteuttaa rakkauttamme fyysisesti ennen kuin vasta vaihto-ohjelman jälkeen kun ihastukseni lensi Eurooppaan tapaamaan muita vaihtareita heidän kotikaupungeissaan, Helsingissä, Berliinissä, Zagrebissa, Milanossa ja Pariisissa.