[Tämä on itsekriittisen elämäkertablogini osa 12, jossa olen edennyt vuoteen 1965. Blogissa pohdin niitä syitä, jotka saivat (todennäköisesti) fiksun nuoren miehen ryhtymään taisteluun omia tunteitaan vastaan ryhtymällä ex-homoksi, mutta myös miten hän lopulta oppi hyväksymään suuntautumisensa. Itseni hyväksymisessä oli ratkaiseva merkitys sillä, että Yhdysvaltain psykiatriyhdistys APA ilmoitti luopuvansa homouden luokittelusta psyykkiseksi sairaudeksi joulukuussa 1973 ja Seta perustettiin toukokuussa 1974.
Tätä blogia syntyy avustaessani Setan varhaisvuosia koskevaa opinnäytettä, joka julkaistaan mm. FinnQueerissa vuonna 2010 sekä toimittaessani sateenkaarikansan mielenterveyttä koskevaa kirjaa ja haastatteluja siihen].
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Koko 1960-luvun olin yrittänyt taistella tunteitani vastaan kirkon sielunhoidon, hormonihoidon ja psykiatrin neuvojen avulla. Minulle oli kirkon asiantuntijapsykiatri Asser Stenbäck luvannut, että homoudesta voi poisoppia kun sitä ei harjoita.
Tarmokkaana ja päättäväisenä ihmisenä harjoitin poisoppimista hyvin tehokkaasti siten, että elin lähes täydellisessä selibaatissa monta vuotta ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Kuten on tyypillistä ex-homojen kohdalla, seksuaalisuuteni suunta ei muuttunut pidättymällä, vaan retkahdin muutaman kerran vuodessa.
Koska häpesin itseäni ja halusin pitää kaiken salassa maineen menettämisen ja kiristyksen pelosta, ohimenevät seksikontaktit piti suorittaa pimeissä puistoissa. Aina "lankeamisen" jälkeen menin hakemaan lisää syyllistämistä kirkon sielunhoitajalta ja kristilliseltä psykiatrilta Asser Stenbäckiltä.
Tämä lankeamisten ja syyllistämisten kierre sai minut tuntemaan itseni likaiseksi ja masentuneeksi. Olin kuitenkin kirjeenvaihdossa Gusin kanssa, johon olin rakastunut vaihto-oppilasaikana. Me kuvasimme suhdettamme syväksi ystävyydeksi, joka vallitsee välillämme ohimenevän eroottisen kiinnostuksen yhteydessä.
Myös Gus kaipasi minua ja lähetti minulle junalipun Pariisiin vuonna 1966, muutama vuosi sen jälkeen kun olimme rakastuneet Pariisissa. Asuimme jälleen viikon Latinalaiskorttelin sydämessä pariisilaisen ystävämme Réginen ja hänen äitinsä kotona.
Jälleennäkeminen oli riemukas ja vapauttava. Juhlimme ja riemuitsimme kuten vain villit 22-vuotiaat osaavat. Päätimme lähteä kuljettamaan Réginen äitiä Yvonnea (käsi kaulalllani) kottikärryillä pitkin Pariisin vanhoja kauppahalleja kapakasta toiseen sipulisoppaa syömässä ja valkoviiniä juomassa.
Régine kertoi isästään, joka oli kommunistina ollut Ranskan vastarintaliikkeen taistelija ja joutunut natsien murhaamaksi. Gus kertoi miten hänen isänsä oli osallistunut Normandian maininnousuun. Minä kerroin miten oma isäni oli ollut Suomen itärintamalla rakentamassa Salpalinjaa Stalinin panssareita vastaan.
Kävimme yhdessä Sartren ja Simone de Beauvoirin kantakapakassa Café de Floressa ja Pêre Lachaise-hautausmaalla meditoimassa keskitysleirien muistomerkkien äärellä. Minua hämmensi kovasti, että Ranskan vasemmistojohtajille oli varattu kokonainen käytävä edustushautausmaalla.
Aloin ymmärtää, että siinä, missä kommunistit Suomessa oli usein koettu maanpettureiksi, Ranskassa he olivat monien sankareita natseja vastaan taistellessaan. Olin itse sisäistänyt vanhempieni opin, että "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi".
Régine kertoi meille silloin suuressa suosiossa olleesta vasemmistolaisesta eksistentiaalifilosofista Jean-Paul Sartresta, vastarintataistelijasta. [Tämä teki minuun niin syvällisen vaikutuksen, että vaihtaessani ammattini diplomi-insinöörista sosiologian opiskelijaksi 16:n vuoden kuluttua, halusin tenttiä Sartren perusteoksen].
Jälleennäkeminen ei ollut pelkkää uudelleenlöytyneen rakkauden riemua, koska niinä vuosina alkoi tulla yhä enemmän tietoa siitä, miten julmasti natsit olivat kohdelleet homoja keskitysleireillä pelkästään heidän seksuaalisen suuntautumisensa takia. Tajusin, että vielä vuoden ajan syntymäni jälkeen natsit olivat polttaneet keskitysleirien uuneissa juutalaisten lisäksi homoja pelkästään näiden suuntautumisen vuoksi.
Pystyin hyvin samastumaan Sartren kuvaamaan eksistentiaaliseen kuvotukseen olemassaolon mielettömyyden edessä. Eksistentiaalifilosofit Sartre ja Camus tulivat mille tärkeiksi ulkopuolisuuden kuvaajina. Mutta varsinkin Sartren teokset olivat jonkinlaista terapiaa kuvatessaan miten maailmaan heitetyn ihmisen on yksin selvittävä kaikesta.
Sartrelta luin myös, että itsensä kieltävän homon on tultava rohkeasti ulos voidakseen elää kokonaisena ihmisenä. Sen tyyli vetosi minuun, kirkasotsaiseen ja ehdottomaan taistelijaan - vaikka silnä vuonna vielä taistelin itseäni vastaan.
Mutta Sartren ajatus avoimuudesta aidon elämän edellytyksenä jäi itämään, vaikka minulla oli vielä monia synkkiä vuosia edessäpäin.
Selibaattini loppui myös Pariisin matkaan. Aloin yhä vakavammin epäillä pappi-psykiatri Asser Stenbäckin oppeja homouden poisoppimisesta pidättymisen avulla.
Palattuani takaisin synkkään Suomeen, jossa olin edelleen syntinen, rikollinen ja sairas, en enää pystynyt vastustamaan seksuaalisia lankeemuksia. Seurasi retkahdusten ja sielunhoitosessioiden kierre.
Pelkäsin mieleni pirstoutuvan minua repivien ristipaineiden takia. Olin toisaalta innostunut Suomen avautumisesta 1960-luvun lopulla. Mutta minua henkilökohtaisesti se ei ilahduttanut.
Olin niin syvästi sisäistänyt synti-, sairaus- ja rikosleimat.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kuvateksti:
Olli (vasemmalla), Yvonne (Réginen äiti), Gus ja Régine juhlimassa Pariisissa kesällä 1966. Kuvan lähde: kirjoittajan oma arkisto.
