Tulen perheestä, jossa kaikilla, minulla ja toisella siskolla erityisesti, on pakonomainen tarve koko ajan nyplätä, naputella, taputella, heilutella jotain. Ruokapöydässä hienosokerilla leikkimista, kirjankannen naputtelua lukiessa, varpaiden tai jalkojen heiluttelua sohvalla, rummuttelua jnejnejne.
Kinesteettistä porukkaa.
Itse monesti totean, etten täysin paikallani pysty olemaankaan, vaan jotain täytyy vähän tehdä. Moni on ihmetellyt, että eikö häiritse naputella kirjan kantta eri rytmeillä. Minä en välttämättä ole edes huomannu niin tekeväni. Ehkä isälläni tämä näkyy vielä niinkin, ettei mies pysty kirjaimellisesti istumaan paikallaan pitkään, vaan koko ajan on tarve tehdä jotain.
Koiranikin alkaa olla tooodella vanha. Mieli on pirteä ja leikki maistuisi, mutta kroppa ei pysy perässä ollenkaan ja kuulokin on mennyt. Sydämen vajaatoimintaan löytyy lääkitystä.
Syyskuussa tulee 15 vuotta täyteen, jos sinne asti elää. Olen elänyt erossa koirasta jo sen verran, että sen poismeno ei sinällään kirpaise ajatuksena. Koirani on elänyt hyvän ja pitkän elämän ja on tyytyväinen. Elämäänsä tyytyväinen koira on ihanan rakastettava. Se hymyilee, selvästi hymyilee, jos tarpeeksi läheltä katsoo :)
Sekin hetki tietysti tulee, kun isäni soittaa, että koira nyt kuoli. Se on erään erittäin onnellisen ja muistorikkaan ajan päätös sekin. En kadu koiran ottamista, eikä varmaan kadu isänikään, joka päätöstä vastusti, mutta on kuitenkin suomalaisen machomihisyyden kuvaan kuulumatonta hellyydenosoitusten näyttämiskieltoa voinut koiran kautta kiertää :)
Uusikaupunki ja Merefestit olivat ohjelmassa lauantaina. Yöelämä syntymäkaupungissa on jotakin, jota en ole kokenut sen täysimittaisessa ihanuudessa, kiitos tuhlatun nuoruuden (lue bloggaukset viimeiseltä, öö, 1,5 vuodelta).
Mitään en ole menettänyt, totesin, kun siskon ja sen naisen kanssa terasseilla ja baareissa kiersimme. Onneksi systerin kampaus herättää ja vetää enemmän huomioita kuin minä. Osaksemme kuitenkin saimme avoimen tuijottamisen lisäksi (mikä on kaupungin tapa noin yleisestikin, saati tällaisten nähtävyyksien kohdalla kuin me) ihan suoraa huuteluakin.
Säälittäviä ihmisiä, jos suoraan sanon.
Toisaalta, ehkä tekee ihan hyvää paikallisille nähdä vähän elämää pienten piirien ja mukavan heteroidyllin ulkopuoleltakin. Suloisimpia olivat noin 20vee jotain poikalauma paikallisessa "yökerhossa". Nauroivat minulle ihan avoimesti vilkuillen päin naamaa koko sen ajan kun siellä olimme ja he olivat. Se oli jotenkin huvittavaa. Tuli mieleen 2. luokkalaiset lapset, jotka näkevät jotain hassua ja outoa.
Ilta oli kokonaisuudessaan mukava. Siinä missä siskon kanssa tuhisimme ihmisten tuijottamisesta, niin todellisuudessa me olimme tekemässä täysin samaa: katsomassa miten heterot juntit juhlivat. Ekskursio elämään, johon kukaan ei halua joutua yhtä iltaa kauemmaksi aikaa :)
Näimme jopa ihka elävän pankkikorttihöylän. Niitäkin vielä jossakin on käytössä. Samainen baarimikko, joka höyläili korttia, kysäisi tilaamani bacardi-sprite-minttulikööridrinkistäni, että mitäs tästä juomasta haluat maksaa. Maksoin 5 € tyhmyyksissäni, kun elän Turun hinnoissa. Olisi varmaan halvemmallakin lähtenyt :S
Baarissa oli kyllä vetämässä karaokea yksi selvä lepakko ja yksi selvästi kaapissa oleva miekkonen, nörtinoloinen sellainen. Huvittavaa tuijotusta heidänkin osaltaan. Eipä jäänyt saapumiseni baariin huomaamatta myöskään seitsemän hengen keski-ikäisten miesten muodostamalta seurueelta, jotka kaikki kääntyivät katsomaan, kun istuuduin alas. Nautin huomioista, joten kiitos poijjaat :P
Kokonaisuudessaan kuitenkin jossain määrin ahdistavakin kokemus. Pikkusieluisuutta, tietämättömyyttä, uteliaisuutta, junttimaisuutta ja humalaisia samassa illassa on vähän liikaa. Turku on junttila, mutta sentään vähän vähemmän kuin Uusikaupunki.
___
Ekskursiot oman pääni sisään ovat olleet vähemmän miellyttäviä. Mielialani vaihtelevat nopeasti ja jatkuvasti. En tiedä, johtuuko se siitä, että bf on valittanut minun olevan hidas reagoimaan asioihin ja nyt sitten reagoin niihin enemmän oman, tukahdetun luoteeni kautta eli nopeasti ja ajattelematta. Tai siis, tunteeni vaihtelevat nopeasti ja ikävää kyllä äärilaidasta äärilaitaan.
On-off -ilmiö. Hyvinkin pieni asia saattaa vetää minut täysin onnellisesta olotilasta vuorokauden vitutukseen. Mielestäni kyse ei voi olla puhtaasti luonteenpiirteestä, vaan taustalla on pakko olla jotakin, paremman termin puutteessa, aivokemiallista (mikä nyt ehkä on sama kuin luonteenpiirre...).
Toisin sanoen koen jatkuvia minimasennuksia. Pelkään vain, että mielialojen vaihtelu hyvinkin oman pään sisään kääntyvyyden kanssa vetävät arjen noin kokonaisvaltaisesti masennuksen puolelle.
Jotkin asiat, jotka vaivaavat ja joista olen tietoisesti yrittänyt päästä yli, palaavat päähäni aina silloin tällöin ja yleensä odottamatta. Mielialani saattaa heilahtaa äkistikin. Sängyssä saattaa olla suloista pientä kuhertelua, mutta yksikin väärä liike poikaystävältä ja saatan kääntää selkäni ja todeta kylmästi hyvää yötä. Täysin on-off -tyyliin ja täysin epäreilusti. Sama pätee kaikkiin tilanteisiin. Ei bfkään mikään varsinaisesti viilipytty ole, mutta sitä paremmalla syyllä minua ärsyttää luontoni tai "luontoni".
Samaan aiheeseen kuuluu paljon jauhettu opeteltu rauhallisuus. Olenko opetellut sen todellakin liian pitkälle ja kiellän todellisen luontoni vai onko se oikeasti hyvä, että olen opetellut pitämään mölyt mahassani, joskin ehkä liian kauan. Ongelma on siinä, että saan sanan suustani parisuhdettakin koskevissa asioissa vasta 3 kk itse tapahtuman jälkeen, koska en halua reagoida liina nopeasti ja haluan ajatella ja käsitellä ajatuksiani ja tunteitani rauhassa. Toimii ja ei todellakaan toimi...
Toisaalta, bf hermostuu nopeasti, mikä tarkoittaa sitä, että hätäisesti möläyttämäni tunne on sellainen, joka saa hänet hermostumaan kanssa ja vaatimaan perusteluja (joita nopeasti ja miettimättömälle tuntemukselle ei välttämättä ole). Tarkoitan siis, ettei bf välttämättä omalla reagoinnillaan helpota asioiden kertomista. Tämä on sitä kuuluisaa parisuhdekommunikointia.
Meidän suhteessamme kuitenkin toistaiseksi on lopulta asiat tulleet käsitellyiksi ainakin jossain määrin, vaikka eri tahtiin niitä ehkä otammekin esille.
Joka tapauksessa, en voi ehkä niin hyvin kuin päälle päin näyttäisin voivani. Olen vähän surullinen itseni vuoksi, koska elämässäni ei oikeasti ole mitään sellaista, miksi minun pitäisi olla ahdistunut. Tässä ehkä yksi syy myös sille, miksi pidän on-offailuani fyysisenä ominaisuutena ja jopa vikana (jonka voisi korjata jotenkin?).
___
Parasta Uudenkaupungin reissussa oli kotiinkävely aamuneljän aikaan. Näppäsin Käätyjärvestä kuvan puhelimella. Viileää oli ja maakin vähän kuurassa. Kaunista oli kuitenkin :)
Olen kiinnostunut järjestötoiminnasta, erityisesti Setan toiminnasta. En ole kuitenkaan niinkään kiinnostunut ajamaan Setan ajamia asoita, vaan keräämään itselleni kokemusta järjestötoiminnasta.
Pragmaatikkona (jees, rokkihomo, the word again) ajattelen omaa takamustani jopa järjestötoimintaan liittyessäni.
Nähdäkseni saisin:
1) kokemusta järjestötoiminnasta,
2) loisin kontakteja ihmisiin useilta eri aloilta ja ikäryhmistä,
3) oppisin poliittisia taitoja.
Kokemuksesta ei ole haittaa, toimi tulevaisuudessa missä työssä tahansa. Kuitenkin todennäköisesti toimin kunnallisjohdossa, jolloin järjestötoiminnan tunteminen mahdollistaa paremmin yhteistyön eri järjestöjen kanssa.
Kontakteja nyt ei tarvitse sen paremmin perustella. Mitä laajempi verkosto sen parempi.
Poliittiset taidot siinä mielessä, että järjestö on poliittinen organisaatio ja tiettyjä taitoja on hyvä hio ilman, että oma työpaikka on pelissä.
Ehkä näkemykseni on hieman itsekäs siinä mielessä, etten ole niinkään kiinnostunut itse järjestön ajamista asioista (ainakaan tunteenpalolla), vaan oman itseni kehittämisestä.
___
En tiedä vielä, käytänkö ihmisiä hyväkseni elämässäni. Mielestäni en, mutta toisaalta olen luonteeltani skitsofreeninen. Minussa on paljonkin empaattisuutta, lämpöä ja huolehtivaisuutta (jota hyyyyvin itsenäinen ja itsepäinen poikaystäväni hieman inhoaa). Toisaalta pystyn olemaan lähes tunnekylmä, jos sille löytyy rationaaliset perusteet. Tarkoittaen, että jos tarvitsee esim. irtisanoa työntekijä, ei vaakakupissa paina se, onko tuolla työntekijällä lapsia ja asuntolainaa vaan se, kuka on vähiten tarpeellinen organisaatiolle.
Tässä kohtaa on varmaan moniakin eriäviä mielipiteitä siitä, onko rationaalisuus "oikeutus" kylmälle toiminnalle. Mielestäni jossain määrin on ja jossain määrin ei. Silloin ei, jos tilanne voidaan ratkaista muillakin keinoilla. Ajatuksia?
Hmm, pitäisi varmaan nostaa hieman blogin profiilia. Voisi aloittaa siitä, että keskittyy jälleen oikeinkirjoitukseen (embracing the neurosis) ja ottaa käyttöön isot alkukirjaimet.
Sitten pitäisi keskittyä sisältöön. Enemmän järkevää pohdintaa ja vähemmän teinivalitusta elämän kamaluudesta.
Sitten voisi poistaa kommentoinnin, koska kukaan ei ole kykenevä kommentoimaan minun ajatuksiani. Vaikuttaa laatuaheikentävästi blogini sisältöön.
Voisin myös rajoittaa aiheeni koskemaan vain akateemisesti, mielellään positivistisesti hankitun tiedon käsittelyyn. Vain nätisti havaittavaa ja käsiteltävää tietoa.
Pohdinnankin voisi lopettaa oikeastaan, koska voin vain todeta tosiasioita. Ei niitä voi kaataa kukaan.
Paras laatu tulisi ehkä siitä kuitenkin, että lopettaisin bloggaamisen kokonaan.
noksu ja mä ollaan huono pari. ollaan toistemme jeesmiähiä.
molemmat köyhiä, mutta aina ku jompi kumpi ostamassa jotain, jota "todella nyt just paljon tarvii", on toinen siinä vieres, et go girl!
kauhee pahojen tapojen vahvistaminen.
noksu kerran tokas, että kohta sun äitis sanoo, että en saa noksuu tavata enää. kerroin äiteelle vähä myöhemmin mitä oltii tehty ja noksuun ihastunut äitini vähän mutristi huultaan ja totesi, että onkohan se nainen sulle hyvää seuraa :D
ihmekös ollut niin tylsää ja tasasta ja sähläämätöntä, ku ei oo noksun kanssa mitään tehny vähään aikaan :D
Ajoin ruuhka-aikaan noksun kanssa suvereenisti vilkkaassa risteyksessä päin punaista. 5. kerta kun tässä parin vuoden sisällä ajan päin punaista. enkä tarkoita vanhoja vihreitä, vaan ihan vaan noteeraamatta risteyksen valoa. nyt kyllä kuului joku tööttäys jostain, joka vei huomion sekunniksi pois valoista, mutta kyllä ne reilusti olivat punaisella muutenkin :S
sählään vaan ja nyt valitettavasti huomaan sen, kun ah niin rakas poikaystäväni siitä jaksaa muistuttaa. kävin kaupassakin hakemassa varta vasten oliiveja ja gluteenittomia jauhoja. unohdin kummatkin... :S
otan oikeudekseni olla sählä. piste. vaikka henki menisi (ja ehkä meneekin :D).
maksoin sitten laskuja pois luottokortilla, joka sekin juuri pikimmiten maxed out.
palkkani kiitos.
hmm, varmaan OIKEESTI eka kerta, ku on sillee rahat LOPPU. ei ees sitä luottokorttia, ku pakko maksaa noi laskut ettei tuu mitää sanktioita. hiton sähkölaskukin on vuokranantajan nimissä, menee karhut sille :D
no, palkan pitäis tulla. opintolainaeräkin sais tulla.
pahinta täs on siis se yllätys, ettei rahaa ollutkaan kun piti olla. olin henkisesti valmistautunut maksaa vaikka mitä. nyt stressaa moni lasku ja muu maksu kerralla, ku olin tähä niitä kasannu...
___
porkkana, paprika ja sipuli...ei riitä, ehkä oliiveja ja marinoituja valkosipulinkynsiä joukkoon. mausteetkin olivat oudosti puuttumassa reseptistä...ainakin basilikaa ja oreganoa...ehkä vähän rakuunaakin, se on kiva. mustapippuri ny on given...
...ja rokkarille, ei oo kato vaivaa ku kerrankin on joku jolle jotain tehdä...itelle ei viitti leipoo, ku sitte olis 100 kg lisää painoa kk päästä :S
mopsi22
3
hmm, palkka jäänyt saapumatta perjantaina. kiva.
___
edit: sain sentään palkanlaskijan kiinni. samalla tajusin, että oon tehnyt tota sivutoimista duunia 6. luokalta asti, tosin tehtävänkuva vähän muuttunut. yli puolet elämästäni samas duunis. kuinka moni 25 vee voi sanoa samaa?
___
ekaa kertaa (ku ei palkkaa oo tullu) mulla on enemmän laskuja ku käteistä :S
