Scherzo-journalism

Hmmm....
klo 16:50 äidin virallista aikaa tänään joulukuun 29. päivä 29 vuotta sitten eräs rääpäle pölähti maailmaan. Minä.
Kolmen kympin rajapyykki lähenee uhkaavasti.
Olisiko pitäny aloittaa joku 30n terapia?
Ei kai...
Ei ainakaan tunnu siltä.
Ikä on vain luku.
Ainakin minun mielestäni.
Kai.
Mutta...
Vuosi vielä täyttä elämää ennenkuin seuraava täysi kymppi kilahtaa mittariin!!!

Minulla ei ole suunnitelmaa, pitäisiköhän ruveta toteuttamaan Kiinan Kommunistisen puolueen tavoin viisivuotissuunnitelmaa, tjsp..
Töissäkin tehdään puolen vuoden targetit aina näin vuoden aluksi ja sitten kesällä. Henkilökohtaisessa elämässäkin pitäisi oikeasti asettaa tavoitteita joskus ja sitten myös seurata tavoitteiden saavuttamista, ja kenties myös asettaa sinne jonnekin hamaan tulevaisuuteen porkkana, jonka takia voisi jopa ponnistellakin.

Kolmen viikon päästä ollaan hanin kanssa New Yorkissa. Siinä on lyhytaikainen tavoite sentään. Selvitä hengissä siitä reissusta.
Kesälomamatkaakin ollaan jo suunniteltu.
Miltä kuullostaisi pieni Eurooppa-kiertue?
Lentäen Berliiniin, siellä pari-kolme päivää, sieltä junalla Kölniin. Pari päivää Kölnissä, josta junalla Wieniin.
Hani tuntee Wienin kuten omat taskunsa, joten siellä voisi viettää muutaman päivän.
Sissistä, Mozartista ja Sacherista yliannostuksen saaneina voimme suunnata Ljubljanaan, edelleen junalla. Lopuksi Venetsia ja Milano, josta suihkaroimme takaisin kotiin.
Vasta plääni, mutta tuo suunnitelma alkaa kiihottaa päivä päivältä yhä enemmän :-)

Nyt kauheusunille, jotta jaksan aloittaa elämäni kolmannen vuosikymmenennen viimeisen vuoden......

Suurkirkko aattoiltana :-)

Oikein Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille! *<:-)

Melkein valkoinen joulu... Sentti lunta ja pakkashuurua, toivottavasti pysyy pari päivää. Huomenna sitten maalta äidin helmoista hanin viereen Helsinkiin :-)

Tänään aamulla töihin tullessani, kiinnitin huomiota siihen, että tänään oli poikkeuksellisen paljon lyhyitä miehiä liikenteessä.
Hassua...

Kummallisia nämä saksalaiset... Ohjeistavat kyltein kuinka on parasta hypätä junan alle. Ilmeisesti tyylillä on väliä!

Voiko tämän nyt tulkita näin... "Kun olet hississä menossa ylöspäin vastakkaista sukupuolta olevan henkilön kanssa, sydämeesi saattaa iskeä salama ja tarvitset lääkärin apua..."

viikon päästä maanantaina on jo Jouluaatto!!!
APUA!!!
Mulla ei ole edes yhtään lahjaa, edes mietittynä!!!
No onneks ei tartte kovin montaa edes hommatakaan.

Ajatukset ovat olleen kovin tiiviisti töissä, kotona ja hanissa, niin ei ole kerennyt joulujuttuja edes ajattelemaankaan. Saatika sitten blogaamaan. Ihan täysin sumussa mennään eteenpäin ja tiiliseinä lähestyy uhkaavasti, siis töissä. Kamalasti hommia mutta ei mitään aikaa milloin niitä tehdä järkevästi, taikka edes ajatella järkevästi. Ja koko ajan tulee mailia, että "Kyllähän sä voit tän kattoa tai ottaa vastuullesi..." Juu, kyllä voin ottaa, mutta on eri asia kerkeänkö koskaan paneutua asiaan.

Olenkin katsellut uusia paikkoja ja käynytkin haastattelussa, mutta ilmeisesti eivät halunneet mua. Bläh... Työhakemuksien kirjoittaminen on muuten harvinaisen raivostuttavaa, etenkin suomeksi....

Tervetuloa olohuoneeseemme :-)

Tänään on marraskuun viimeinen päivä.
Ulkona onneksi ei ole perimarraskuinen sää, on sentään lunta ja pakkasta, tuuli tosin on marraskuinen, sellainen luihin ja ytimiin kaikkien mahdollisten vaatekerrosten läpi tunkeva.
Tänään töihintullessani kiinnitin taas huomiota talvipukeutumiseen, mustaa ja harmaata. Itsekin olen erittäin poikkeava tästä joukosta, mustat kengät, tummat farkut ja puolipitkä musta villakangastakki, kera mustan villapaidan, kaulalinan ja mustien käsineiden. Ja kaiken kruunaavat mustasankaiset silmälasit ja musta kello.
Mikä onkaan suomalaisten suosikkiväri?
Ei ihme, että täällä ollaan masentuneita talvisin kun on pimeää ja ihmiset pukeutuvat vain mustaan.
Pitäisi varmaan ostaa joku punainen villakangastakki niin ei ainakaan uppoutuisi massaan.

Toivottavasti nurkantakana häämöttävä joulukuu toisi unenlahjat minulle, taas tänä aamuna heräsin ennen neljää ja pyörin sitten ainakin puoli kuuteen asti puolihorroksessa sängyssä hanin tuhistessa autuaasti vieressä. Erittäin raivostuttavaa, etenkin kun tätä on jatkunut nyt jo kaksi viikkoa melkein. Olen täällä toimistolla aika zombie-olotilassa ja teepussien kokoiset silmäpussit houkuttelevat teenhimoiset ihmiset kärkkymään kuppiensa kanssa nenäni alle.

Tekisi mieli tehdä jotain radikaalia.
Vaikka juosta alasti tuo avokonttorin 100 metriä pitkä käytävä päästä päähän.
Huomaisikohan kukaan edes mitään?