Mua kiehtoo ihmisten väliset suhteet ja roolit. Sosiaalisuus on niin monimutkaista, monitahoista, ja kaikessa tuttuudessaankin vaikeasti analysoitavaa. Ja parasta siinä on juuri se, että se ei ole koskaan pilkottavissa täsmällisiin lokeroihin, sillä kaikki tapahtuu yhteisesti, mutta suuren subjektiivisuuden alla.
Kaikissa yhteisöissä ihmisille muodustuu rooli, yhdistelmä ihmisen omaa persoonaa ja yhteisön tarvetta. Ihmiset reagoivat toistensa vahvoihin piirteisiin roolien kautta, seurueessa oleva öykkäri herättää jossakussa vastustajan, jossain toisessa suojelijan, jossain lepyttelijän, jossain vetäytyjän. Tai ei mitään juuri näistä, mutta kuitenkin jotain.
Kun yhteisössä on joku, joka nostaa kaikki kissat pöydälle, ei muiden tarvi enää tehdä sitä, ja siitä tulee rooli ja vastuu. Kun yksi on kovin ailahtelevainen ja epävakaa, ei muille jää tilaa haihatella, ettei yhteisö luhistu omaan mahdottomuuteensa. Ihmisen rooli syntyy toki hänen omasta, persoonallisesta tavastaan reagoida, mutta ääritapauksissa, kun ilmiöt ovat vahvoja ja jatkuvia, alkaa rooli tuntua ahtaalta ja raskaalta, velvollisuudelta.
Väkivaltaisessa ympäristössä eläneet tietävät, mitä tarkoitan.
Oon itse huomannut, että parhaiten viihdyn, en niinkään omankaltaisteni ihmisten kanssa, kuin sellaisten ihmisten seurassa, jossa oma roolini on mahdollisimman lähellä sitä, minkä koen itsekseni, silloin kun yhteisön yhteinen kuva maailmasta on tasapainossa. Oon puheissani esimerkiksi poliittisesti korrekti, mutta parhaiten koen sopivani yhteen rakkaan kanssa, joka sanoa päräyttelee mitä sattuu ja provosoi tahallaankin. Me luomme toisillemme vastapuolet, ja jossain puolessa välissä on se, jonka koen totuudeksi. Mutta mä en koe itsekseni puhua sitä, jonka koen totuudeksi. Tahdon saada olla kiltti, ilman että maailma menee kallelleen.
Tiedostan toki, ettei se kuva maailmasta, johon pyrin, ole oikeasti objektiivinen, vaan oma käsitykseni objektiivisesta maailmasta. Tasapainoon pyrkimisestä tekee hankalaa se, että kun toisinaan esitän vastaperusteluja ihan vain siksi, että toinenkin kanta saa näkyvyyttä, sitä monesti luullaan omaksi mielipiteekseni, vaikka selventämishaluista huolimatta oon samaa mieltä kuin muut.
Luin aikoinaan jotain lapsipsykologiaan liittyvää kirjaa, jossa oli tapausesimerkkejä koululuokan vääristä rooleista, ja kuinka rooleja muuttamalla ja rikkomalla häiriköt rauhoittuivat, luokan prinsessana elänyt palasi samalle viivalle muiden kanssa ja kiusaaminen väheni. Se oli mielenkiintoista, harmi, etten muista sitä enää paremmin..
Mietin, miten muut elävät. Elättekö te sosiaalisuudessa vai itsenäisinä, välittämättä yhteisen kuvan kallistumista?
5 kommenttia
Simsalabim Jim
9.8.2008 17:12
Mä huomaan sosiaalissa yhteisöissä vetäytyväni taka-alalle, eräänlaiseksi tarkkailijaksi. Teen hyvinkin tarkkoja havaintoja toisten ihmisten käyttäytymisestä, mielialoista ja rooleista, mutta pyrin pitämään itseni ulkona koko kuviosta.
Sen huomaa hyvin esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä. Kun samassa pöydässä istuu lisäkseni 1-2 ihmistä, saatan olla seurueesta eniten äänessä, siis hyvinkin puhelias. Mutta jos porukkaa on lisäkseni 3 henkeä tai enemmän, istun yleensä täysin vaiti ja seuraan vain muiden keskustelua. Isossa porukassa ahdistaa alkaa puhua. kun kaikkien ihmisten katseet kääntyvät silloin minuun. Olen pohjimmiltani hyvin ujo.
Osasyynä on varmasti myös se, että pienessä porukassa pystyn tarkasti havainnoimaan millaisen roolin ne pari muuta keskustelijaa ottavat ja luoda oman roolini sen mukaisesti. Isommassa porukassa taas väkeä alkaa olla niin paljon, etten enää osaa ottaa oikein minkäänlaista roolia. Isossa porukassa on vaikea luoda roolia, joka menisi yksiin kaikkien muiden henkilöiden roolien kanssa siten, ettei tule ristiriitoja kenenkään kanssa.
Koska sosiaalisissa yhteisöissä vetäydyn ulkopuoliseksi, ja toisaalta en pidä ulkopuolisena olemisesta, ratkaisuni usein on jättäytyä kokonaan pois sosiaalisista yhteisöistä.
Aboa
9.8.2008 17:23
Roolit ovat mielenkiintoisia. Meidän perheen sisarukset saivat roolinsa jo lapsuudessa. Että sinä olet kätevä ja tekninen, mutta sinä taas luet ja sinä olet tempperamenttinen. Mitä sitä vooi muuta kuin toteuttaa annettua roolia? Mutta erään postmodernistisen teorian mukaanhan pysyvää, omaa identiteettiä ei ole olemassakaan, vaan ihminen omaksuu eri ryhmässä sen identiteetin, joka hänelle sieltä annetaan. Että ihminen on olemassa vain sosiaalisen kanssakäymisen kautta.
Muuten, muisttko yhtään, mikä oli tuo lukemasi kirja? Kiinnostaisi.
kesäpoika
9.8.2008 19:03
Aboa, en yhtään muista.. Mä luin sen jo pari vuotta sitten, ja silloin ahmin niin valtavan määrän noita lapsi- ja nuorisopsykologiaan ja lastensuojeluun liittyviä kirjoja, että en kuollaksenikaan muista mistä se oli. Olisikohan ollut joku ratkaisukeskeisyyttä käsittelevä kirja.. en oo varma edes siitä. :-/
cloudberry
9.8.2008 20:13
Hei taas kesäpoika (ja muut=))!
Muakin kiinnostaa ihmisten roolit ja käytös, vaikka kovin paljoa en oo asiaan perehtynyt enkä osaa sanoa, millainen on totuus ihmisestä ja hänen luonteestaan ja käytöksestään. Ehkä roolien hahmottamisen kautta käytöstä ja olemusta on helpompi hahmotella.
Yhtenä omana esimerkkinäni rooleista jo usemapia vuosia sitten havaitsin, että minun oli vaikeaa olla yhtäaikaa kahden ystäväni kanssa (jotka myös ovat ystäviä keskenään), koska roolini heidän seurassaan kaksin oli niin erilainen. Olin aina siksi hermostunut ja huonoa seuraa jo pienenkin hetken kuluttua, ja lisäksi olin toisesta hyvin mustasukkainen... Nykyään ongelma ei ole nin iso, kun tunnen itseni paremmin ja itsetuntoni on vahvempi, joten roolini ei heijastu heistä enää niin suuresti eikä ole niin ristiriitainen.
Tottakai eri ihmisten kanssa käyttäytyy hieman eritavalla, jotta sulautuisi heidän seuraansa paremmin. Simsalabin Jimin kuvaus hänen kahvitaukokäytöksestään sopii minuunkin, vaikka toisaalta ainakin yhden ystäväni mukaan olen todella sosiaalinen.. mutta häneen verrattuna ehkä olenkin. Olen tiedostanut joskus, että minun on helpompi olla puolituntemattomille avoin ja rehellinen itsestäni -ja etenkin vähän negatiivisista asioista-, kuin jo läheisemmille. Ehkä pelkään rikkovani heidän kuvansa minusta, jonka tietenkin toivon olevan oikein hyvä... Joku voi sitten kysyä, kuka on läheinen, ellei heille voi näyttää ja kertoa kaikkea, mutta en tiedä onko minulla ketään sellaista henkilöä. Ehkä sisko. Mutta vanhempienkin seurassa on joskus hieman vaikeaa, kun ei osaa kertoa heile, etten ole enää ihan samanlainen kuin lapsena. Mutta ehkä he tietävät sen muutenkin...
Massa
9.8.2008 21:57
Simsalabimin kuvaus itsestään sopii aivan loistavasti myös minuun. Käyttäydyn myös aika pitkälti noin. Muutaman ihmisen joukossa olen aika usein se puheliain tai ainakin melkein. Sitten kun ihmisiä tulee muutama lisää niin äkkiä puhetulvani hyytyy.
Ehkä myös joskus kyse on väkisin yrittämisestä. Sitä joissakin sosiaalisisssa tilanteissa haluaa alitajuntaisesti tehdä hyvän vaikutuksen ja varsinkin herkkävaistoinen ihminen pystyy usein haistamaan mitä toinen haluaa kuulla. En tarkoita että sen täytyisi olla laskelmoitua, mutta itse tunnen tekeväni sitä tavallaan vahingossa. Tavallaan outoa koska olen aina ollut "ulkopuolinen" enkä kaipaa enemmistön tai oikeastaan kenenkään hyväksyntää. Silti sosiaalisissa tilanteissa joku tiedostamaton käyttäytymiskoodi menee päälle ja suu ikäänkuin vain liikkuu. Paitsi silloin kun ollaan ihan parhaimpien kavereiden kanssa. Jolloin voi olla rauhassa oma itsensä.