Avoimuussyöpöt

Oon herkkä, mutta en ollenkaan alistuva ihminen. En pidä valtasuhteista, enkä arvosta valtaa, vallanhimoa. Tai vallankäyttöä.

Niin kuin oon julkisesti tunnustanut, pelkään hylätyksi tulemista ja naurun alaiseksi joutumista. Vaikka ei siinä mitään varsinaista tunnustamista ole. Kukapa sosiaalinen ihminen ei pelkäisi?

Se on mulle Iso juttu.

Ja siitä samasta syystä inhoan nauranalaiseksi tekemistä. Pilkkaamista. Epäkunnioitusta. Ja ennenkaikkea sosiaalisen vallankäytön tapoja. Sosiaalisen vastuun kiertämistä.

Mä kannatan sellaista avoimuutta, jossa oma haavoittuvuus uskalletaan paljastaa. En sellaista, jossa ihminen kuvittelee oikeudekseen saada sanoa mitä haluaa riippumatta muiden tunteista. Mutta sen voi vielä antaa anteeksi helposti. Kyllähän siihen sortuu välillä itsekukin.

Seuraava aste on sanoa jotain, jonka tietää loukkaavan.

Sitä seuraava sisältää vallankäytön, tai ainakin sen yrityksen. Ajatus siitä, että voi sanoa jotain, jonka tietää loukkaavan, mutta kiertää vastuun vierittämällä syyn pois itsestään. Jos loukkaannut tästä, niin nauran. Olet sitä ja tätä ja vielä paljon muuta.

Ja koska kannatan haavoittuvuuden paljastamista, vastustan vakaasti keinoja tuhota haavoittuvat ihmiset.
Avoimuussyöppöjä.

Vallankäyttöä on helppo kiertää, kun tunnistaa sen keinoja. Älkää. Kukaan. Koskaan. Langetko. Sellaiseen.
Käyttäjänä tai uhrina.

Oletteko koskaan huomanneet, miten usein ihminen puhuu oikeastaan itsestään, kun käyttää haukkumasanoja muista? Se liittyy varmasti vanhaan totuuteen siitä, kuinka toisissa on helppo tunnistaa ne asiat, jotka itsessä ovat kipeitä. Kuten homoja parjaavat kaappihomot.

Mä käännän mielessäni usein kaikki haukkumat toisin päin, ja mietin, mille sanoja näyttää itse sillä silmällä katsottuna. Kun on varaa arvostella.

Ja saman logiikan mukaan varon lausumasta liian rumia totuuksia itsestäni.