Pikkusisko on mua viisi vuotta nuorempi, pikkuveli kymmenen. Kun äiti ei pystynyt enää huolehtimaan meistä, ikäero teki rooleista itsestäänselviä.
Mä oon kasvanut pitämään huolta, mutta myös päättämään toisten puolesta, opettamaan oikeaa ja väärää, kasvanut kasvattamaan.
Kun on oppinut olemaan vastuussa, on vaikea katsella itsetuhoisuutta ja huonolta tuntuvia ratkaisuja mitään sanomatta. Siihenkin pitää oppia, sekin on osa kunnioitusta. Keskittyä ihmiseen ja osata ohittaa teot silloin, kun ei voi tukea niitä.
Muutama vuosi sitten luin mittavan määrän saattohoitoa käsitteleviä kirjoja, ja yksi tapausesimerkki on piirtynyt tarkasti mieleeni. Se oli pieni novelli eräästä keuhkosyöpäpotilaasta, jonka kasvain oli vienyt jo tilan saada happea hengittää, ja joka poltti yhä. Paljon.
Itsestäänselvä dilemma. En tiedä, miksi se pääsi yllättämään niin kovaa. Ja mä oon tehnyt kovasti töitä oppiakseni kohtaamaan asioita, joita en osaa tukea. Näkemään tupakka toisen rakkaana, eikä pelkkänä syyllisenä, sillä todellisuudessa se on kumpaakin. Rakas, jolle on annettu jo kaikki sormet ja kaikki muukin, ja joka yhä tuntuu pitämisen arvoiselta.
Eikö silloin voi jo antaa toisen olla oikeassa vain siksi ,että se on hänelle niin tärkeää?
Mä kannatan tiukkoja päihdelakeja, koska uskon lujaa vapaaseen tahtoon. Moni muu näkee vapaan valinnan vapautena valita halutessaan päihde, musta taas riippuvuutta aiheuttavia aineita ei saisi olla vapaasti tarjolla, jotta ihminen voisi aidosti valita itse, eikä riippuvuus valitsisi hänen puolestaan.
Siitä huolimatta joskus parhaalta tavalta opettaa ihmiselle aitoa rakkautta ja oikeita valintoja tuntuu vain rakastaa ehdoitta ja näyttää mitä se voi olla.
