Kosketus

Mä rakastan parisuhteessa sitä, miten on oikeutettu rikkomaan toisen niitä intiimiyden rajoja, joihin kaikilla ei ole lupaa. Sitä, että voi omistaa ja tulla omistetuksi. Muokatuksi ja tunkeilluksi ja tunkeilleeksi. Rakastan kaikkia niitä asioita jotka kertovat että minä olen hänelle läheisempi kuin kukaan muu.

Kun me kävelemme kadulla, voin tarttua häntä kädestä ja heiluttaa niitä. Voin tarttua häneen ja siirtää häntä toiseen paikkaan tai asentoon, mennä kainaloon, muokata ja muokkautua. Käyttäytyä omistaen ja unohtaa meillä olevan fyysistä rajaa.

Rakastan sitä, kun rakas tarttuu mua käsivarresta ja vetää mut luokseen saadakseen mut lähelle tai näyttääkseen jotain josta on innoissaan. Että se tarttuu muhun omistaen ja kysymättä ja epäröimättä, etteikö voisi tehdä niin milloin haluaa. Rakastan sitäkin, kun sillä on ollut huono päivä ja se tulee ja purkaa ja sen minuun. Koska minä olen kaikista maailman ihmisistä se, johon se voi vuodattaa huonot olonsa tietäen, että kestän ne, enkä hylkää.

Rakastan sitä, kun rakas lähestyy yllättävästä kulmasta, halaa istuessaan vyötäröni ympäri, suutelee selkään tai hiuksiin tai polveen. Että se tarttuu mun jalkaani sohvalla ja vääntelee varpaitani ajankulukseen. Että se kävellessä ei tartukaan kädestä tai laita kättä vyötärölle, vaan työntää sormensa läpi vyönlenkistä ja pitää kiinni siitä.

Joskus kohteliaisuus luo vain välimatkoja ja näkymättömiä seiniä. Rakastan sitä, että on lupa käydä lähelle ilman lupaa. Sitä, että voi luottaa sokeasti kun toinen käy. Ja sitä, että haluaa käydä.