Kaupunkilaishiiri

Meillä oli kylässä nettituttava maalta. Hän saapui hiirenvärisissä hiuksissaan ja kirjavassa tuulitakissaan, ujosteli kun halasin ja oli juuri niin rakastettavan turmeltumaton ja aidosti turhuuksista välittämätön, että herätti mussa syvää rakkautta.

Illalla juotiin viiniä ja mä soitin meille levyjä. Hän pyöritteli silmiään ihmetellen voiko homopoppia kuunnella ihan aikuisten oikeasti ja vielä tunnustaa. Kyllä voi. Meillä voi. Ehdotin baariin lähtöä ja hän vetäytyi kuoreensa.

"Sulla ei varmaan oo sellasia vaatteita mukana?" Ei ollut. "Rakas voi lainata." Ja rakas lainasi. Loppuillasta vieras oli häkeltynyt kaikesta saamastaan huomiosta, tukka oli värjätty, uudet vaatteet päällä, viini kohisi korvissa ja nauratti. Jostain piilosta löytyi se itsetunto jota ei ennen näkynyt.

Hänellä näytti olevan hauskaa. Kerroin homobaarin koodikielen, mitä tehdään ja miten, kerroin kaikista jotka katsoivat häntä, näytin miten tanssitaan helposti niin että näyttää hyvältä. Loppuillasta hän löysi herraseuraa ja me vetäydyimme parisuhteen hoitoon. Yöksi hän tuli meille kuin oli sovittu. "Ihana ilta."

Asemalla hän kiitti hymyillen, sanoi tahtovansa pian takaisin, ei enää ujostellut halata ja sitten oli poissa.

Mun mieleeni tulee satu maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä ja mieleen ryömii syyllinen olo. Minä, joka en koskaan ole pitänyt muutosleikkiohjelmien ideasta. Miksi, kun näin jotain niin puhdasta, niin että tunsin syvää rakkauta, mun piti mennä ja turmella se.

En mä tarkoittanut että sussa oli mitään vikaa. :-/