President Tarja Halonen, one of the founding members of the Sexpo Foundation, was the quest of honor at the 40th anniversary of Sexpo, on November 26th, 2009. In this picture Tarja Halonen is together with Jussi Nissinen, the Managing Director of Sexpo.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Olin 26.11.2009 kutsuttuna Sexpo-säätiön 40-vuotisjuhlissa Tieteiden talolla. Läsnä oli monia Sexpon perustajajäseniä. Tässä yksi perustajajäsen, Tarja Halonen istuu Sexpon nykyisen toiminnanjohtajan Jussi Nissisen kanssa.
Jussi Nissinen on myös FinnQueer-verkkolehden perustajajäsen yhdessä minun
kanssani ja toimittaa parhaillaan uutta kirjaa hlbti-ihmisten mielenterveyshoidoista yhdessä rovasti Liisa Tuovisen, päätoimittaja Jorma Hentilän ja minun kanssa. Teos julkistetaan Sexpon suuressa koulutusseminaarissa 12.3.2010.
President Tarja Halonen, one of the founding members of the Sexpo Foundation, was the quest of honor at the 40th anniversary of Sexpo, on November 26th, 2009. In this picture Tarja Halonen is together with Jakob Söderman, previously Minister of Justice and Kalevi Suomela, author and philosopher and one of the founding members of Sexpo.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Olin 26.11.2009 kutsuttuna Sexpo-säätiön 40-vuotisjuhlissa Tieteiden talolla. Läsnä oli monia Sexpon perustajajäseniä. Tässä yksi perustajajäsen, Tarja Halonen (vas) keskustelee kahden muun perustajajäsenen kanssa, entinen oikeusasiamies Jakob Söderman (Tarjan vieressä) ja Kalevi Suomela (puoliksi selin).
The Sexpo Foundation has invited Jack Drescher, M.D. to give a keynote speech and chair a workshop in a large training seminar at the University of Helsinki, on March 12th, 2010.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Olen kutsunut väitöskirjani ohjaajan Jack Drescherin luennoimaan Sexpon järjestämässä koulutusseminaarissa 12.3.2010 ja vetämään työryhmää, jonka ohjelma on toistaiseksi nähtävissä vain FinnQueerin luonnossivuilla: http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=339_42_1
Jack Drescher on New Yorkissa toimiva psykoanalyytikko, joka toimi Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen (APA) HLB-asiain komitean puheenjohtajana vuosina 2000-2006. Hän on myös Yhdysvaltain psykoanalyytikkoyhdistyksen (APsaA) asiantuntija sekä työryhmässä, joka valmistelee seuraavaa - vuonna 2012 julkaistavaa - tautiluokitusta DSM-V seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden osalta.
--
Kuva: psykoanalyytikko Jack Drescher, joka on julkaissut tai toimittanut kymmeniä teoksia homouden sairausleiman ja eheytysideologioiden poistumisesta.
Jack Drescherillä on netissä 8 minuutin YouTube -videoesitys konversioterapioiden ongelmista:
The Sexpo Foundation published the 500 year history of Finnish sex in its 40th anniversary festival. It was compiled and edited by Anu Suomela, a longtime researcher in Sexpo. I helped her with the gay and trans parts of our history.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Sexpon 40-vuotisjuhlassa 26.11.2009 julkaistiin Suomalaisen seksin historia viimeisen 500 vuoden ajalta. Sen on toimittanut Sexpon Anu Suomela ja minä olin mukana tekemässä sen homo- ja transosuutta:
I received today a picture from my youth from my dear friend Gus, with whom I fell in love during our New York Herald Tribune Youth Forum in 1962. Our Forum friend Rodolfo ("Rudy") from Uruguay Photoshopped it. Me in 1997 (left), me in 1962 (middle) and Gus in 1997 (right)
Sain tänään ensimmäiseltä rakkaaltani Gusilta kuvamanipulaation,jossa olen minä (53-vuotiaana vuonna 1997, keskellä), minä (17-vuotiaana vuonna 1962) ja Gus vuonna 1997 (53-vuotiaana oikealla).
Sen lisäksi, että Gus on ollut ensirakkauteni kansainvälisessä stipendiaattiohjelmassa New Yorkissa 1962, hän on ollut myös Yhdysvaltain Tiedeakatemian ulkomaanosastolla töissä. Tämän takia hän on ollut minulle suuri henkilökohtainen ja ammatillinen tuki.
Voi itku tätä ajan kiitämistä! Toisaalta on onni, ettei tarvitse enää olla
17-vuotias :)
Päivän Hesarissa 22.11.2009 Sivulla D3 kolumnisti Jaakko Lyytinen tarkastelee kahta aikakautensa Ruhtinasta (Machiavellin teoksen nimi), Koneen Pekka Herliniä ja Urho Kekkosta.
Kirjoittajan mukaan Herlin ja Kekkonen olivat poikkeuksellisen suvereeneja: älykkäitä ja juonikkaita, tarvittaessa häikäilemättömiä ja julmia. He hankkivat tietoa vihollisesta ja taistelukentästä. He osasivat hajottaa ja hallita ja usuttaa alaisensa kilpailemaan keskenään.
Niklas Herlin on kuvannut isäänsä, "Koneen Ruhtinasta", empatiakyvyttömäksi narsistiksi.
Kolumnisti Jaakko Lyytinen siteeraa Machiavellin mottoa Herlinin kirjassa: "Jos ihminen pyrkii aina tekemään oikein, hän jää väärintekijöiden sankassa joukossa väkisinkin tappiolle".
Ne, jotka ovat jaksaneet tai viitsineet lukea tätä elämäkertablogiani, ja seurata Ranneliike-keskusteluja, huomaavat minulle käyneen juuri noin :)
Sinikka Luhtasaari on toimittanut professori Matti O. Huttusen avustamana ja aiemmin Duodecimin Apteekki-sarjassa ilmestyneen, kätevän, helppolukuisen ja taskuun mahtuvan kirjasen Depis - masennuksen eri muodot.
Ensi lukemalta kirjanen tuntuu edistykselliseltä ja myönteiseltä. Siinä taivutetaan rautalangasta erilaiset masennustilat ja niiden oireet. Kirjassa annetaan lääkärille perustietoja lievän ja keskivaikean masennuksen tunnistamisesta. Lukija voi arvoida oman masennuksensa asteen kirjssa annetun Beck Depression Inventory (BDI) -asteikon avulla.
Masennuksen monet muodot kuvataan tarkasti kirjassa. Onneksi siinä ei mitätöidä masennuksen oireita, vaan varoitetaan että hyvää tarkoittavien rohkaisut ("koeta nyt ryhdistäytyä") valuvat kuin vesi hanhen selästä ja saattavat tuntua mitätöiviltä tai loukkaavilta. Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että yksi pahimpia masennuksen sivuoireita ovat hyvää tarkoittavien läheisten mitätöivät heitot ("älä ole turhan valittaja").
Kirjassa luodaan yleissilmäys depression eri hoitomuotoihin ja pystytään suhtautumaan kriittisesti ylilääkitykseen. Siinä todetaan suoraan, että masennuksesta kärsivän hoito "ei saa koskaan muodostua pelkäksi lääkehoidoksi, vaan lääkärin tehtävänä on aina pohtia erilaisten psykologisten tekijöiden osuutta masennustila laukaisevina tai ylläpitävinä tekijöinä".
Kirjassa mainitaan ohimennen, että masennuslääkkeiden kulutus viisinkertaistui Suomessa vuosien 1990 ja 1998 välisenä aikana. Ilmiön syiksi on esitetty depression aikaisempaa alidiagnostiikkaa ja vähäistä hoitoa. Tavallista kuntoutujaa ilahduttaa se, että tässä kirjassa aletaan myös myöntää depression sosiaalisia ja elämäntilanteisiin liittyviä kielteisiä elämänmuutoksia - avioero, parisuhteen hajoaminen, työttömäksi jääminen oma tai lähimmäisen vakava sairastuminen, läheisen kuolema ja vakavat ristiriidat läheisisä ihmissuhteissa.
Teoksessa on kokonainen luku elämäntilanteisiin liittyvistä reaktiivisista häiriöistä. Siinä myös tuodaan ohimennen esille työuupumus, jonka taustalla usein on työntekijän kokema ristiriita työn kuormituksen ja hänen omien vaikutusmahdollisuuksiensa välillä.
Silti pidän kirjaa vain puoleksi hyvänä, koska siinä vähätellään tai piilotellaan masennuksen yhteiskunnallisia ja historiallisia tekijöitä. Itse jäin kaipaamaan historioitsija Juha Siltalan ja psykoanalyytikko Pirkko Siltalan kirkkaan selkeää analyysiä siitä, miten yhä kovenevaan kilpailuun perustuva yhteiskunta murskaa ihmisten henkistä ja fyysistä terveyttä kovassa tuloksen tekemisen kiihkossa.
Luhtasaari, Sinikka (2009) Depis -masennuksen eri muodot.
Susanna Lundell on äskettäin julkaissut Työterveyslaitoksen julkaisusarjassa teoksen Kateus työelämässä. Teos kuvaa miten paha kateus myrkyttää työpaikan ihmissuhteet, estää rakentavan yhteistyön, oppimisen ja yhteisön kehittymisen. Hallitsematon kateus johtaa helposti myös työpaikkakiusaamiseen. Lundellin kirja on kuitenkin perussävyltään myönteinen ja hän tuo esille keinoja, joilla kadehtimista voi hillitä ja valjastaa "hyväksi kateudeksi", joka palvelee omaa ja työyhteisön kehitystä.
Lundellin kirja on ollut minulle suuri apu. Minusta tuntuu, että merkittävä osa omasta mielenterveysongelmastani, masennuksesta ja ahdistuksesta, on johtunut kateellisten kilpailijoiden pyrkimyksestä vähätellä tai mitätöidä työtäni. Pahaan kateuteen liittyy usein pyrkimys tuhota kohteen toimintaa.
Lundellin mukaan kiusaamisessa on usein kyse sitä, että kiusaaja purkaa pahaa oloaan siirtämällä sen muihin. Kiusaamisen taustalla voi piillä esimerkiksi vaikeasta kateudesta kumpuavia avuttomuuden ja voimattomuuden tunteita, joita ihminen pyrkii hallitsemaan alistamalla kiusattua. Kiusatun voimattomuus saa kiusaajan tuntemaan itsensä vahvaksi, jolloin hänen ei tarvitse kohdata avuttomuutta itsessään.
Lundellin kirjan yhteenvedot laatikoiden muodossa havainnollistavat kiusaamisen ilmenemismuotoja: mustamaalaaminen, sosiaalinen eristäminen, tehtävien yksipuolistaminen, uhkailu ja huutaminen, fyysinen väkivalta ja viimein mielenterveyden tai työkyvyn kyseenalaistaminen.
Kirjassa kuvataan myös ns. syntipukki-ilmiö. eli mitä tapahtuu jos kateellinen onnistuu saamaan muut työyhteisön jäsenet puolelleen. Syntipukiksi valikoituu tavallisesti työntekijä, joka erottuu jollakin tavalla muista. Oivallinen kohde onkin kateutta herättävä työyhteisön jäsen. Syntipukkiasetelma on työyhteisön keino välttää vaikeiden ongelmien ja ahdistavien tunteiden kohtaamista ja käsittelyä.
Kun ihminen on valittu syntipukiksi, häntä ei enää nähdä omana itsenään. Koska syntipukki toimii työyhteisössä vellovien tunteiden sijoituskohteena, yhteisön jäsenet eivät ole kiinnostuneita siitä, miten hän todellisuudessa toimii, tuntee tai ajattelee. Kaikki hänen sanomisensa ja tekemisensä tulkitaan hänelle annetun roolin kautta. Siksi hänen on vaikea puolustaa itseään.
Syntipukilla on yhteisössä tärkeä rooli: kun kaikki työyhteisössä oleva emotionaalinen kuona kaadetaan hänen päällensä, muut välttyvät joutumasta negatiivisten tunteiden kohteeksi. Jos työyhteisö onnistuu hankkiutumaan eroon syntipukistaan, tilalle valitaan yleensä pian uusi. Tällaisen työyhteisön on vaikea päästä eroon ongelmistaan, koska sille on tärkeämpää etsiä ja nimetä syyllinen kuin yrittää aidosti ratkaista ongelmiaan ja selvittää niiden taustalla olevia todellisia syitä.
Lundell kertoo miksi kiusaamiseen puuttuminen on tärkeää. Pitkään jatkunut kadehtiminen ja kiusaaminen johtavat myös lisääntyneisiin sairauspoissaoloihin, työkykyongelmiin ja ennenaikaiseen eläköitymiseen. Jos tieto kiusaamisongelmasta leviää organisaation ulkopuolelle, sen maine kärsii.
Työyhteisö voi kieltää kiusaamisen, mutta ei kadehtimista. Lundellin mukaan ei ole kovin hyödyllistä lähteä kyselemään kärsiikö kiusaaja mahdollisesti kateudesta. Kateudesta syyttely ei johda mihinkään. Kiusaajan tunne-elämän patologian selvittely ei ole työyhteisön asia, mutta hänen toimintansa on.
Lundellin kirjassa kerrotaan myös kateuden rakentavasta hallinnasta ja kiusaamisen ennaltaehkäisystä psykologisista keinoista aina työlainsäädäntöön. Vaikka kiusaamisen taustalla on usein yksilötason ongelmia, pitkittynyt ja laajentunut kiusaaminen on merkki työyhteisön toimintakulttuurin vakavista vaikeuksista.
Lundell antaa lopulta esimerkkejä siitä miten itse kukin voi käsitellä rakentavalla tavalla omat vaikeat tunteensa, oman tuhoavuutensa ja haavoittuneisuutensa. Kun hyväksyy kielteiset tunteet osaksi itseä, niitä ei tarvitse projisioida muihin ihmisiin. Silloin kateus ei vahingoita ihmissuhteita ja kyky yhteistyöhön paranee.
Kateuden kierteestä on mahdollista siirtyä hyvän jakamiseen, jolloin toisen paremmuus muuttuu myönteiseksi asiaksi. Hyvää jakamalla erilaisuudesta tulee rikkaus, kun ihmiset voivat oppia toinen toisiltaan ja kehittyä yhdessä. Se on parasta lääkettä kateuteen.
Minua on suuresti auttanut näiden asioiden omakohtainen pohdinta Helmin kirjoitusryhmässä, joka on kokemusten jakamista samassa tilanteessa olevien kanssa. Se antaa voimaa.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
(Niille, jotka eivät ehkä tunne Mäntymäen merkitystä homomiesten historiassa, tässä on taustaa: Stadionin vieressä oleva Mäntymäki toimi ainakin 1950- luvulta muutaman vuosikymmenen ajan homomiesten tapaamispaikkana eli ns. kruisailualueena. Mäntymäki oli melko keskustassa ja kuitenkin piilossa ja iltaisin sopivan pimeä paikka, jossa homomiehet saattoivat etsiä seuraa. Se oli kutenkin ajoittain rauhaton, kun nuorisojengit saivat tiedon paikasta ja kävivät hakkaamassa homoja. Hakkaaminen on huomattavasti vähentynyt kun rikos- ja syntileimat poistuivat 1970- ja 1980 -luvuilla ja homomiehet saivat omia sisätapaamispaikkoja).
--
Tänään luin juuri ilmestyneestä Stadin Ruususta 3/2009 uuden tosiseikan Mäntymäestä, josta en ole ollut tietoinen aikaisemmin.
Helsingin valtauksen yhteydessä 11.-12.4.1918 kaatuneita punaisia haudattiin niissä kiihkeissä ja nopeasti muuttuvissa olosuhteissa Mäntymäelle. Hautapaikkaan ei tuollaisissa oloissa voinut edes hankkia virallista lupaa ja sodan lopputuloksesta johtuen punaisten haudat pyrittiin sijoittamaan vähemmän näkyville paikoille.
Niinpä Helsingin kaupunginvaltuusto päätti jo 7.5.1918, että maistraatti siirtäisi ruumiit pois. Vainajat haudattiin kaupungin toimesta jo samana kesänä Malmin hautausmaalle yhteishautaan.
Uutisen kirjoittaja Jaakko Ojanne kirjoittaa, että nyt olisi lopulta aika hyvittää silloisen maistraatin päätös hävittää hautapaikka.
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Yksi vaikempia ongelmia Setan historiassa oli miten suhtautua kaappihinttehin, jotka halusivat vahingoittaa homoliikettä. Kuten Tarja Halonen kirjassaan totesi, häntäkin harmitti toimia sellaisten hyvinvoivien ja tärkeiden homojen oikeuksien puolesta, jotka salasivat suuntautumisensa ja samalla antoivat muiden tehdä työtä puolestaan:
Professorini Martti Grönfors totesi Rakkauden monet kasvot (1984) -kirjassa, että homous tuottaa sekä radikaaliutta että konservatiivisuutta, riippuen homon/lesbon omasta elämäntilanteesta.
Vaikeinta on sellaisilla, jotka eivät pysty hyväksymään seksuaalista suuntautumistaan, mutta joilla on paljon menetettävää jos heidän salaisuutensa paljastuu.
Pahimmillaan kaappihintti saattaa takertua kouristuksenomaisesti rakentamaansa kunniallisuuden ja konservatiivisuuden suojamuuriin. Hän saattaa itseään suojellakseen pyrkiä tuomitsemaan muita homoja ja lesboja. Historian ehkä tunnetuin tapaus oli kylmän sodan amerikkalainen senaattori Joseph McCarthy, joka käynnisti 1950-luvulla varsinaisen vainoaallon homoja ja kommunisteiksi syytettyjä kohtaan:
Yhdysvaltalaiset homoliikkeet turvautuivat 1990-luvulta lähtien joskus ns. outtaamiseen, ts. homoja vahingoittavien, itsensä kieltävien homojen, salaama seksuaalinen suuntautuminen pyrittiin paljastamaan julkisuudessa, vaikkapa lehdistössä.
Setan historiassa ei tietääkseni tällaista koskaan tapahtunut, vaikka olimme tekemisissä kaappihinttien kanssa. Omakohtaista ulostuloa tietysti kannustimme. Yksi syy tällaiseen suhtautumiseen oli oma henkilöhistoriani, josta olen kertonut tässä blogissa. Koska olin aikoinaan itse ollut itseäni vihaava, psykoanalyysin läpikäynyt kaappihintti, tiesin omakohtaisesti mitä kaappihintteys pahimmillaan voi olla, mutta myös että siitä voi kehittyä avoimesti itsensä hyväksyvä tasavertaisuusaktivisti. Toinen perusteeni oli filosofinen, halusin että kaikkiin ihmisiin suhtaudutaan kunnioituksella ja heidän itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.
Mielestäni on kuitenkin perusteltua kertoa asianomaisten kuoleman jälkeen kaappihinttien yrityksistä vahingoittaa homojen ja lesbojen asemaa varoittavana esimerkkinä jälkipolville. Se on tarkoitukseni tällä blogilla, jossa haluan jo elinaikanani varoittaa niistä ongelmista, joita syntyy kun yrittää ostaa kunniallisuutta kieltämällä itsensä ja yrittämällä ryhtyä - minun tavoin - ns. entiseksi homoksi.
Oman elämäni vastenmielisimpiä kokemuksia oli kun 1960-luvun loppupuolella kruisailin Laakson kentällä ja Jennyn teehuoneella. Minun perässäni siellä liikkui usein psykologian professori R. Olavi Viitamäki, joka yritti sitkeästi tehdä tuttavuuttani. Häntä kutsuttiin yleisesti "kuutionmuotoiseksi professoriksi", koska hän vaikutti jäykältä ja ylipainoiselta. Minua vihastutti suuresti se, että samaan aikaan kun hän juoksi nuorten miesten perässä puistossa, hän kirjoitti julmia ja leimaavia kirjoituksia homoudesta psykologian professorina, esimerkiksi Weilin + Göösin teoksessa Psykologian sovelluksia (1969).
Luvussaan R. Olavi Viitamäki suosittelee "käyttäytymisterapian" (eli tuskallisten sähköiskujen) antamista mm. alkoholismin, fobioiden ja seksuaalisten häiriöiden hoitoon (sivu 200). Tämä professori siis yksityiselämässään juoksi nuorten miesten perässä Jennyn teehuoneen luona yöllä, mutta päivällä suhtautui myönteisesti tuskallisten sähköiskujen antamiseen itsensä kaltaisille ihmisille ja kirjoitti siitä oppikirjaan.
Yhden kerran noin vuonna 1970 suostuin menemään tilaisuuteen, jossa professori Viitamäen lisäksi oli useampi keski-ikäinen tai vanha kaappihomo. Kaikki olivat yläluokkaisia ja konservatiivisia, maisteri, professori, tohtori, suurlähettiläs. Vaikka kaikki läsnäolleet olivat homomiehiä, kukaan ei uskaltanut puhua ääneen asiasta. Ilmapiiri tihkui itsevihaa ja teeskentelyä.
Tämä kaksinaamaisuus raivostutti monia homomiehiä, mutta emme silloin puuttuneet julkisesti asiaan. Kyseinen kaksinaamaisuus on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että Helsingin yliopiston Psykologian laitoksesta tuli osittain yksi homovihan lähteistä. Mm. 1990-luvulla syntynyt eheytysliike sai jalansijaa juuri siellä ja psykologian laitoksen professori Risto Vuorinen suositteli Aslanin teosta Syntyjä syviä (1995) laitoksensa arvovaltaan vedoten sen kirjan takannessa.
Vuonna 1996 yliopistolla Porthanian aulassa pidettiin pieni mielenosoitus sitä vastaan, että laitoksen nimissä vielä levitetään homouden häiriöleimaa.
Porthanian aulassa oli kaksi pientä ryhmää toisilleen huutamassa, Ari Puontin johtamat aslanilaiset ja Puontin kanssa aikaisemmin samassa helluntaiseurakunnassa toiminut homo ja hänen psykologiaa opiskelevat ystävänsä (jotka hyväksyvät suuntautumisensa).
Mielenosoituksen järjesti Sosiaali- ja terveysalojen homo- ja lesbotyöntekijät (STEAM), jossa oli perustajajäseninä mm. Jussi Nissinen ja minä sekä useita psykologian opiskelijoita.
Järjestäjien edustajana pääsin Psykologian laitokselle, jossa esitin vastalauseeni siitä, että uskonnollista vihanlietsontaa harjoitetaan yliopiston laitoksen nimissä. Keskustelin asiasta laitoksen johtajan Liisa Keltikangas-Järvisen kanssa. Tämä lupasi antaa myös tieteen edustajille puheenvuoron jos Aslanille järjestetään esitelmätilaisuus laitoksen nimissä. Kävi myös ilmi, että Viitamäen kaksoiselämä oli ollut pitkään koko laitoksen tiedossa. Esitin vastalauseeni professorin kaksinaamaisuutta kohtaan. Laitoksen johto lupasi, että myös homoille annetaan puheenvuoro Aslanin esitelmätilaisuudessa. Jonkin ajan kuluttua Psykologian laitoksen johto ilmoitti, että kukaan ei saa pitää alustusta homoudesta laitoksen tiloissa.
Aslan syytti Setaa sensuurista, vaikka juuri Seta oli puhunut sananvapauden puolesta. Seuraavana vuonna väittelin homoseksuaalisuuden psykoanalyyttisestä sairausleimasta.
Toisaalta Psykologian laitoksella on ollut myös asiallisesti, tieteellisesti ja kriittisesti suhtautuvia henkilöitä, mm. professori Juhani Ihanus, joka toimi toisena esitarkastajanani psykoanalyysin teoriahistorian asiantuntijana. Hän pystyi suhtautumaan psykoanalyysiin tieteellisesti eikä ideologiaan sidottuna fanaatikkona.
Väitöskirjani tarkastettiin ja hyväksyttiin Kuopion yliopistossa talvella 1997 (arvosanalla cum laude approbatur) ja Tampereen käräjäoikeudessa talvella 1999 (kaikki syytteet solvauksesta ja korvausvaatimukset hylättiin).
Vastaväittäjäni Elina Haavio-Mannila vaihtoi oikeudenkäynnin aikana syyttäjän todistajasta puolustuksen todistajaksi ja on antanut seuraavan haastattelun eheytysliikkeen osuudesta oikeudenkäynnin taustatekijänä:
--
Kuvassa psykologian professori R. Olavi Viitamäki (professorina 1962-1971) ja HY Psykologian laitoksen johtaja Liisa Keltikangas-Järvinen. Kuva: HY Psykologian laitoksen verkkosivu.
