Setan historiatutkimuksen valmistuessa sen tekijä Anssi Pirttijärvi kertoi lyhyesti Setan historiasta ja nykypäivästä. Anssi on HeSetan hallituksen jäsen. Haastattelu on julkaistu ranneliikkeen sivuilla, päiväys 13.9.2010:
http://ranneliike.net/teema/?act=uusimmat&f=u
Kuvassa Martin Schreck ja Anssi Pirttijärvi keskustelevat Setan varhaishistoriasta. Kuva: Olli Stålström
Olin 12.9.2010 Tuomiokirkossa seuraamassa Irja Askolan piispaksi vihkimistä. Toimin alkuvuodesta Irja Askolan tukiryhmässä sen vuoksi, että kunnioitan niitä arvoja, joita hän edustaa: avoimuus, suvaitsevuus, toisen osapuolen asemaan asettuminen, eri mieltä olevien kunnioittaminen ja syrjimättömyys.
Toivottavasti Irja Askolan valinta muuttaa kirkossa käytävän keskustelun sateenkaari-ihmisistä asialliseksi ja syrjimättömäksi. Toivon, että Irja Askolan antama esimerkki puhdistaa sateenkaariyhteisön ja kirkon välisen keskustelun. Henkilöön kohdistuvat (ad hominem) hyökkäykset eivät kuulu asialliseen vuoropuheluun. Yhteyksistään irrotetut kärjistykset ja demonisointi ovat politikointia, jolla ei toivoisi oleva sijaa asiallisessa dialogissa.
Projisiointi on hyvin valitettava ilmiö kaikessa väittelyssä. Tuo tarkoittaa niiden ominaisuuksien heijastaminen toiseen, joista ei pidä itsessään. Kirkkokeskustelussa on syytä muistaa, että Raamatussa jo kehotetaan ensin ottamaan malka pois omasta silmästä ennen kuin aletaan poistaa roskaa toisen silmästä.
Toivon, että myös sateenkaarikansa ja sateenkaariyhteisöt noudattaisivat omalta osaltaan asiallisuutta ja hillittyä kielenkäyttöä suhteissaan kirkkoon ja uskonnollisiin yhteisöihin.
YLE:n uutisten mukaan Helsingin piispaksi vihitty Irja Askola nosti vihkisaarnassaan esille luottamuksen lisäämisen kirkossa, lähisuhteissa ja yhteiskunnassa.
- Ihmisillä on kaipuu luottamukseen. Jos emme esimerkiksi löydä puhevälejä toinen toistemme kanssa, myös heidän kanssaan, jotka ovat mielipiteiltään, taustaltaan tai elämäntavaltaan erilaisia, alkaa tuhon tie. Erimielisyys ei meitä tuhoa, piispa Askola painotti saarnassaan. Helsingin tuomiokirkossa tapahtuneen vihkimisen toimitti arkkipiispa Kari Mäkinen.
Askolan piispanvihkimykseen osallistui Suomen valtiojohtoa, muun muassa presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Mari Kiviniemi.
Irja Askolan tukiryhmän sanoin: kevät on tullut kirkkoon.
--
Uusi Helsingin piispa Irja Askola pitää virkaanastumissaarnaa Tuomiokirkossa 12.9.2010. Kuva: Olli Stålström
[Tämä henkilöhistoriallinen blogi kertoo Setan alkuvuosien historiasta ja liittyy Anssi Pirttijärven graduun Setan varhaisvuosista, joka julkaistaan loppuvuodesta 2010]
Setan keskeinen perustajahahmo Martin Schreck kävi nykyisestä kotimaastaan Tanskasta vierailemassa ja moikkaamassa nykypolven aktivisteja elokuussa 2010. Martin tapasi Setan historiaa viimeistelevän Anssi Pirttijärven ja minut, joka olen toiminut avustajana historiatiedon kokoamisessa.
Martin Schreck teki yhdessä Seppo Kivistön kanssa sinisellä painokopiolla tehdyn Setan ensimmäisen ohjelmajulistuksen, jota jaettiin Setan perustamisen yhteydessä toukokuussa 1974. Sen perusteella aloimme koota laajaa, kokonaisvaltaista ohjelmaa ja minä toimin tämän työryhmän sihteerinä, minut oli valittu Setan varapuheenjohtajaksi alkukesästä 1974. Yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa tein laajennetun ohjelmaluonnoksen Setan vuosikokousta varten.
Koko periaateohjelma hyväksyttiin Urjalassa pidetyssä seminaarissa syksyllä 1976 ja julkaistiin Martin Schreckin saatesanoin Seta-lehden numeron 2/1976 keskiliitteenä olevana eripainoksena.
Hyvin monet aktivistit Martin Schreckin ja Seppo Kivistön lisäksi osallistuivat Setan periaateohjelman muotoiluun. Ainakin seuraavat olivat muistini mukaan muotoilemassa valmista tekstiä: Vesa Tapio Valo, Veli-Pekka Hämäläinen, Jussi Nissinen, Kimmo Kahra, Reijo Härkönen, Ulf Månsson, Veli Hyvärinen, Marita Kuokkanen, Leena Tamminen, Olli Stålström sekä asiantuntijajäsenenä sairausluokitusta kommentoinut yht.tri Annikki Talikka.
Ulkopuolisena työlainsäädännön asiantuntijana meitä avusti myös SAK:n juristi
Tarja Halonen, jota haastateltiin työlainsäädännöstä Seta 5/1975:een.
Tämä ohjelma käsitti seuraavat toimintakohteet ja vaatimukset:
1. Tasavertaisuus lain edessä
2. Seksuaalirikoslaki
3. Työlainsäädäntö
4. Perhe- ja sosiaalilainsäädäntö
5. Tiedonvälitys
6. Koulu ja kasvatus
7. Tieteellinen tutkimus
8. Psykiatria ja käyttäytymistieteet
9. Mielenterveystyö
10. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt
11. Puolustusvoimat ja suljetut yhteisöt
12. Kansainvälinen yhteistyö
13. Yhteiskunta ja poliittiset puolueet
Tätä periaateohjelmaa tarkennettiin vuonna 1984 ilmestyneessä teoksessa
Rakkauden monet kasvot. Periaateohjelman perusteella Jussi Nissinen ja Olli Stålström julkaisivat katsauksen ohjelman periaatteiden toteutumiseen kohta kohdalta vuonna 2005:
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=294_6_1
--
Kuva: Martin Schreck ja Olli Stålström Karhupuistossa elokuussa 2010. Kuvan otti Anssi Pirttijärvi
Jorma Hentilä piti oheisen puheen Tuomiokirkon Kryptassa seitsemän arkkipiispaehdokkaan läsnäollessa Seta-säätiön hallituksen puheenjohtajana. Puheen teksti on julkaistu Kotimaa-lehden puheenvuorona 4.2.2010.
--
Arkkipiispanvaalin vaalipaneeli
Helsinki 25.1.2010
Jorma Hentilän puheenvuoro
Olen seurannut 60-luvulta saakka kirkon suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Kirkko ansaitsee tunnustusta siitä, että suhtautuminen on vähin erin muuttunut realistisemmaksi sitten Ajankohtainen asia -kannanoton vuodelta 1966.
Otan tässä lyhyesti esille kolme asiaa.
(1) Kirkko suhtautuu meihin edelleen teologisena ongelmana eikä tunnista meitä niinä ihmisinä, jollaisia olemme. Kouriintuntuva esimerkki on piispainkokouksen asettama parisuhdelakityöryhmä. Siihen ei kelvannut jäseneksi yhtään homoseksuaalisesti suuntautuvaa. Arkkipiispa Jukka Paarma puolustautui sillä, että työryhmä kuuli heitä - siis meitä - kokouksessaan.
Vertailun vuoksi: Romaniasian neuvottelukunta sai jo neljä vuosikymmentä sitten ensimmäisen romanijäsenen.
Parisuhdelakityöryhmän seminaarien alustajista neljä oli niin sanotusti ei-heteroita. Kaksi heistä, Aslanin edustajat, kävi korokkeella kieltämässä itsensä. Toiset kaksi esiintyivät lähinnä asiantuntijan viitassa.
Seminaareissa ei kuultu niitä ihmisiä, joista oli puhe, vaan meitä käsiteltiin objekteina. Ei ollut sijaa puheenvuorolle, jossa sateenkaariväen edustaja olisi voinut esiintyä aitona itsenään, elämänsä subjektina.
Toivoisin teidän kuvittelevan itsenne asemaan, jossa täysin ulkopuolinen taho teidän päänne yli tutkii teitä ihmisinä, kääntelee kuin perhostutkija pinseteillään perhosta ja yrittää ottaa selkoa, millaisia te oikein olette, mikä teissä on vialla. Näin varmaankin voisitte paremmin ymmärtää, kuinka ihmisarvoa loukkaavaa objektiksi alistaminen on.
(2) Kirkko pitää Raamatun opetukseen perustuvana ihanteena elämänmittaista parisuhdetta, avioliittoa. Sellaisen solmineet saavat hyväksyntää ja kannustusta, pitkään yhdessä eläneet kiitosta ja ihailua.
Meille parisuhteeseen sitoutumisesta on kirkon suhteen tullut enemmänkin haitta ja este.
Kirkko yritti viimeiseen saakka estää parisuhdelain hyväksymisen. Nyt kirkko kokee ongelmaksi, miten sen tulisi suhtautua sateenkaariparisuhteisiin, kohdata ne. Seuraavaksi asiaa pohtii piispainkokous helmikuussa. Kun luin edellisen kokouksen pöytäkirjasta asian lähetekeskustelun, syntyi kuva ryhmästä hämillään olevia ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tehdä.
Monet näyttävät julkisessa keskustelussa, johon useat papitkin ovat osallistuneet, unohtaneen sen, että kysymys on elävistä ihmisistä, lähimmäisistä, usein vakaumuksellisista kristityistä, ei joistakin toisista jossakin muualla.
(3) Tästä päästäänkin kysymykseen kirkon virasta Homoseksuaalisuuden vuoksi ketään ei voida lakia rikkomatta erottaa kirkon palveluksesta tai jättää ottamatta kirkon työntekijäksi. Parisuhteen rekisteröiminen kirkon palveluksessa olon aikana ei ole irtisanomisperuste. Kirkon virkamiesoikeudellisiin säännöksiin ei voida kirjoittaa syrjintään oikeuttavaa pykälää, vaikka sitäkin on esitetty.
Mutta miten on pappisvihkimyksen laita?
Voiko rekisteröidyssä parisuhteessa elävä nuori teologi, jolla on opinnot suoritettuina ja joka on saanut vokaation, luottaa siihen, että hänen sopivuuttaan papiksi arvioidaan yhdenvertaisin kriteerein?
Vai katsotaanko, että on “pohdittava, pystyykö hän palvelemaan koko seurakuntaa, myös sellaisia, jotka eivät pitäisi hänen elämäntapaansa Raamatun kanssa yhteensopivana”. Sitaatti on piispa Matti Revolta.
Tämäkö on se naula, johon pappisvihkimyksen epääminen rekisteröidyssä parisuhteessa elävältä ripustetaan?
Suuntaisin kysymyksen lähinnä ehdokkaina oleville piispoille.
Kuva: Olli Stålström
Jack Drescher lähetti minulle dokumentin yhdestä tärkeimmästä "zapista" (mielenosoituksesta), jonka homoaktivistit tekivät vuonna 1976 silloista psykoanalyyttistä sortovaltaa (Bieber, Socarides) vastaan. Mielenosoittajat soluttautuivat New York Academy of Medicinen tilaisuuteen ja alkoivat lukea alla olevaa julistusta. Siinä paljastettiin silloisen psykoanalyysin sitoutuminen porvarillisen keskiluokkaiseen konservatiiviseen valtakoneistoon ja valtaideologiaan ja vaadittiin, että homojen ja lesbojen on itsensä noustava taistelemaan sortoa vastaan. Manifestin teksti on tässä linkissä:
http://www.outhistory.org/wiki/Zapping_the_New_York_Academy_of_Medicine%2C_April_6%2C_1976
Tämä tapahtuma sivuaa läheisesti omaa henkilöhistoriaani. Olinhan itse sitoutunut psykoanalyyttiseen konversiohoitoon vuodesta 1970 lähtien, koska en voinut kuvitella elämistä homona Suomessa. Seurasin tiiviisti tapahtumia Yhdysvalloissa, jossa olin opiskellut ja jossa minulla oli rakastettu. Vähitellen pääsin irti omasta alistuneisuudestani ja aloin työstää vuonna 1974 perustetun Setan periaateohjelmaa, joka saatiin hyväksyttyä runko-osaltaan vuonna 1976, samana vuonna kun mainittu massiivinen zap-mielenosoitus pidettiin New Yorkissa. Lopetin oman analyysini vuonna 1975 jolloin nousin ylös analyytikon sohvalta ja lähdin kaduille osoittamaan mieltä.
Minua auttoi suuresti se, että nuoruudenrakastettuni Gus (katso blogini Ollin Oppivuodet), jonka olin tavannut New Yorkissa vuonna 1962, työskenteli Yhdysvaltain tiedeakatemiassa. Sain häneltä jatkuvasti ajantasaista tietoa tapahtumista New Yorkissa.
Nämä dramaattiset tapahtumat saivat psykiatrikunnan edistysmieliset ihmiset kiinnostumaan homoaktivistien sanomasta ja tiedekritiikistä.
Lopulta Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksestä (APA) tuli tärkeä hlbti-ihmisten patologisoinnin kriitikko ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden vankka kannattaja.
APA on jo useasti ottanut kantaa sananvapauden ja yhdenvertaisuuden puolesta mm. Suomen hallitukselle. Hyvän yhteistyön huipentuma on kun APA:n hlbti-komiteaa pitkään johtanut ja useita teoksia kirjoittanut ja toimittanut psykoanalyytikko Jack Drescher tulee kutsustani osallistumaan Sexpon koulutusseminaariin 12.3.2010.
Avajaispuheessaan Jack Drescher tekee yleiskatsauksen seuraavaan sairausluokitukseen DSM-V, joka on tarkoitus hyväksyä vuonna 2013. Drescherin mukaan silloin on tarkoitus muuttaa transdiagnoosien nimikkeet ja määrittelyt siten, että niitä lakataan kutsumasta sairauksiksi, mutta ne pysyvät kuitenkin DSM-V:n sisällä, jotta sukupuolen korjaushoitoihin voidaan saada sairausvakuutuksesta korvaus.
Transdiagnoosien luokka on tarkoitus muuttaa nimikkeestä Gender Identity Disturbance (sukupuoli-identiteetin häiriö) nimikkeeksi Gender Incongruence (sukupuolen epäsuhta), jota ei enää luokiteltaisi häiriöksi.
Nyt on on nähtävissä, että suunniteltuun muutokseen kohdistuu kovaa vastarintaa eri tahoilta esim. psykoanalyyttisin ja uskonnollisin perustein. Jack Drescher tulee kertomaan tarkemmin alkaneesta prosessista. Samalla hän pitää Sexpon seminaarissa työryhmän hlbti-asiakkaiden hyvästä psykiatrisesta hoidosta, johon on jo ilmoittautunut kolmatta kymmentä suomalaista terapia-alan opiskelijaa, ammattilaista ja vaikuttajaa.
Juuri tarkastuksessa oleva Anssi Pirttijärven gradu on tutkimus suomalaisen tasavertaisuusliikkeen alkuvuosista. Julkaisemme sen FinnQueerissa heti kun se on hyväksytty Turun yliopistossa.
Kuvan lähde: Jack Drescher
Image-lehdessä ilmestyi 24.2.2010 haastatteluni, joka valottaa konkreettisen esimerkin avulla Jack Drescherin kantaa, että ns. eheytysterapia tai konversioterapia ei toimi, vaan sillä saattaa olla hyvin vahingolliset seuraukset. Tämä on siinä mielessä uraauurtava yhteishaastattelu, että siinä sekä maamme johtava eheytysterapian edustaja (Ari Puonti) että eheytysterapian kriitikko (Olli Stålström) ovat samaa mieltä siitä, että psykologinen/psykiatrinen konversioterapia ei tehoa, vaan on vahingollista ja saattaa johtaa epätoivoon ja mielenterveysongelmiin. He ovat vielä paljosta eri mieltä, mutta tämä on hyvä kohta aloittaa ystävällismielinen rauhantunnustelu. Ari Puonti korostaa vertaistukea ja jumalasuhdetta muutoksen aikaansaajina, vaikka sitäkin on hänen mukaansa vaikeaa todistaa tieteellisesti.
Olen juuri antanut haastattelun omissa nimissäni Image-lehteen ja sen taustaksi lähetin toimittajalle alla olevan muistioni omasta suhtautumisestani ns. eheytysideologiaan. Tarkistutin sen sanamuodot työtoverini Jussi Nissisen kanssa. Haluan omalta osaltani lopettaa turhan ja turhauttavan nokkapokan Aslanin kanssa.
Mielestäni olisi jo aika tutkia mistä voisimme olla samaa mieltä ja mistä sanamuodosta eri mieltä.
Haastattelu ilmestyy helmikuun Image-lehdessä.
--
Tämä on mielenkiintoisella tavalla paradoksaalinen juttu. Oletko saanut sellaisen käsityksen, että mielestäni seksuaalinen suuntautuminen ei ole koskaan muuttunut kenenkään kohdalla? Sellaista en ole sanonut. Toisaalta olen itse kokenut, että joidenkin ihmisten kohdalla - kuten minun - suuntautuminen ei muutu millään, edes henkisen tai fyysisen väkivallan kautta. Siitä olen protestoinut Päivi Räsäselle tv-keskustelussa, että lopettakaa valheellisten lupausten antaminen, että muutos tapahtuisi helposti.
Olet aivan oikeassa, että esim. minun ja vaikka NARTH:in Nicolosin kannoissa ei loppujen lopuksi ole radikaaleja eroja suhteessa 'eheytymisen' käsitteen ymmärtämiseen. Minähän näytin sulle sen paikan Spitzerin kirjasta, jossa Nicolosi toteaa, että eheytysterapia ei ole 'hoitoa' siinä mielessä, että se poistaisi kaikki homoseksuaaliset halut. Nicolosi myös kannattaa homomyönteisen terapian olemassaoloa niille, jotka sitä haluavat. Tältä suunnalta olen jo pitkään etsinyt sovitteluratkaisua.
Suuri ero on vallinnut kahden osapuolen välisessä retoriikassa, jota ohjaajani
Jack Drescher nimittää 'kulttuurisodiksi'. Yhdysvaltalaisesta uskonnollisesta
äärioikeistosta lähtenyt sotapropaganda on käyttänyt kärjistyksiä, virheellisiä
yleistyksiä ja viholliskuvia. Näissä ei ole tilaa eriytyneelle, viileälle tieteelliselle
pohdinnalle, jota minä haluan tehdä. Samalla on todettava, että rintamalinjan
toisella puolella, esim. ranneliikkeessä, etusivullakin, esiintyy myös kärjistäviä ja hyökkääviä asenteita uskonnollisia ihmisiä ja uskontoja kohtaan, jotka ainakin minussa aiheuttavat myötähäpeää. Kärjistykset ja vastakkainasettelut ruokkivat toisiaan.
Ohjaajani Jack Drescherin kanta on että tieteessä ja terapiassa on suhtauduttava rehellisesti ja avoimin silmin hoitojen vaikutuksiin ja haittavaikutuksiin. Lääketieteen etiikan "informed consent" -periaatetta on noudatettava, eli asiakasta on informoitava myös hoitojen haittavaikutuksista. Näistä yleisimmät ovat masennus, itsemurha-ajatukset ja itsetunto-ongelmat, jos monivuotinen eheytysyritys ei olekaan johtanut tulokseen (siis muutosta ei ole tapahtunut).
Lisäongelma on siinä kuinka pysyvää ja syvällistä muuttuminen on ollut. Jotkut asiakkaat ovat pystyneet terapian avulla yhdyntään ja perustaneet perheen, joka sitten on osoittautunut epäonnistuneeksi ratkaisuksi kaikien kannalta. Tässähän ilmenee se kognitiivinen dissonanssi -ilmiö, josta keskustelimme. Yksi dissonanssin vähentämisen keino on määritellä ja kokea oma identiteetti vallitsevien odotusten mukaiseksi.
Kerroin esimerkkinä hiv-tutkimuksesta, jota olin tekemässä Aids-tukikeskuksessa vuonna 1997, että pieni ryhmä miehiä oli sellaisia, jotka kyselyssä määrittelivät itsensä 100% heteroksi, mutta käyttäytymistutkimuksissa kävi ilmi, että heillä oli ollut tartuntavaarallista homoseksin muotoa. Siinä on pelottava esimerkki äärimmäisestä kieltämisestä, johon voimakkaat pelot ja tabut voivat ajaa.
On vielä otettava huomioon asiakkaan sijainti Kinseyn asteikolla homo-bi-hetero. Todennäköisesti asteikon keskivälillä sijiatsevat ihmiset pystyvät joustavammin muuttamaan ilmikäyttäytymistään. Asteikon äärilaitojen ihmiset, kuten minä, eivät pysty millään muuttumaan.
Drescher on kirjassaan käyttänyt konkreettisia esimerkkejä monivuotisista psykoanalyyttisistä hoidoista: Bieberin tutkimuksessa valtaosa (73%), ja Socaridesin tutkimuksissa 65 % EI pystynyt muuttumaan edes pitkän psykoanalyysin avulla. Minusta tällaiset varoitukset olisi selvästi tuotava esille sen sijaan että julkisuudessa esitetään otsikkotasolla poleemisia väitteitä.
Ymmärrän hyvin, että näin monimutkaisen asian esittäminen suppeassa tilassa ei ole helppoa. Siihen tarvitaan teidän toimittajien ammattitaitoa (meidän tutkijoiden loputtoman varovaisuuden sijasta). Myös piilevät asenteet on tuotava julkisuuteen. Minkä takia eheytysideologioissa on kovin paljon loanheittoa ja mustamaalausta homoutta kohtaan ja mistä tulee vaatimus, että homous pitää poistaa?
Löytyisikö tiivis vastausmuoto kysymykseesi kohderyhmän eriytyneellä tarkastelulla: useimmat homot eivät muutu millään, vaan epäonnistunut muutosyritys vahingoittaa heitä. Jotkut taas saattavat muuttaa ilmikäyttäytymistään väliaikaisesti.
Aslanin edustajat käyttävät usein esimerkkinä eheytymisen rinnastusta AA-liikkeeseen. Tämä on joissakin suhteissa tarkka, joissakin ongelmallinen rinnastus. Alkoholismi on parantumaton sairaus, eikä viinanhimo poistu koskaan, mutta AA:n tuella alkoholisti saattaa hyvinkin pystyä elämään loppuikänsä juomatta.
Homous taas ei ole sairaus, eikä se ole terveydelle vaarallinen edellyttäen että turvallista seksiä noudatetaan. Tiedetään, että syvästi uskovaiselle henkilölle homouden harjoittaminen saattaa aiheuttaa ylitsepääsemättömät syyllisyyden ja ahdistuksen tunteet. Mikäli näitä syyllisyyden tunteita ei ole mahdollista poistaa terapian avulla, voidaan syyllisyyden ja ahdistuksen tunteita välttää
pidättymällä oman uskon synnilliseksi julistaman seksuaalisuuden toteuttamisesta.
Ns. eheytyshoidon avulla saattaa pystyä pidättymään sellaisen seksuaalisuuden toteuttamisesta, jonka kokee omien arvojensa vastaiseksi. Mutta tämä on pidättymistä, selibaattia ja eri asia kuin seksuaalisen suuntautumisen muuttuminen. Sitä on harhaanjohtavaa nimittää paranemiseksi tai eheytymiseksi. Se ei muuta seksuaalisuuden suuntaa henkilöllä joka sijoittuu Kinseyn asteikolla yksinomaisesti homo -luokkaan.
Minä olen henkilökohtaisesti joutunut kokemaan eheyttäjien toiminnan haittavaikutukset. Minulle luvattiin teini-ikäisenä, että pidättymisterapia, sielunhoito, hormonihoito ja psykoanalyysi poistavat homouden kun oikein vakavissaan yrittää.
Minä otin tosissani ja yritin vakavasti, kieltäydyin kaikista seksisuhteista ja homoystävyyssuhteiden etsimisestä. Eristäydyin sosiaalisesti ja hankin heteroseksuaalisen kämppäkaverin, jolle olin täysin kaapissa. Uskoin pystyväni tahdonvoimalla lopettamaan homouden.
Mikään ei muuttunut mielessäni, nuoret miehet pysyivät edelleen yhtä viehättävän näköisinä. Juuri ennen kuin täytin 30, Yhdysvaltain Psykiatriyhdistys APA totesi, ettei homoutta voi pitää sairautena. Minuun iski verinen masennus ja itsemurha-ajatus kun huomasin että minulta oli varastettu nuoruus ja olin antanut johtaa itseni harhaan.
Aloin vihata lakihenkistä uskontoa ja psykoanalyysia. Pommitin isoilla kivenmurikoilla Temppeliaukion kirkon katon lasi-ikkunoita. Se oli juuri nuoruudenkotini ikkunan alla. Vastapäisessä talossa asuivat lakihenkinen pappi-psykiatri Asser Stenbäck ja psykoanalyytikko Pekka Rilva, jotka molemmat olivat kiduttaneet minua muuttamisyrityksillään.
Päätin ryhtyä toimimaan siten, että ketään muuta ei koskaan voitaisi johtaa harhaan samalla tavalla ja varastaa heidän elämänsä. Haluan varoittaa nuoria ihmisiä ns. eheyttäjistä.
Mutta en halua käydä mitään hyökkäyssotaa. Toivon että voisimme molemmin puolin selventää käsitteitä ja opetella suhtautumaan asiallisesti ja ystävällisesti toisiimme.
Alan pohjustaa seuraavaa tuotostani, kirjasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Lähde: Wikipedia
Olen jo alustavasti luonut suhteita Narsistien Uhrien Tuki ry:n psykoanalyytikko Gustav Schulmaniin, joka on kirjoittanut aiheesta.
---
Narsistinen persoonallisuus
Narsistinen persoonallisuushäiriö
ICD-9 301.81
Narsistinen persoonallisuushäiriö on psykiatriseen diagnostiseen DSM-järjestelmään vuonna 1980 hyväksytty ja persoonallisuushäiriöihin kuuluva psyykkinen häiriö. Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivällä henkilöllä on laaja-alaisia suuruuskuvitelmia joko mielikuvien tai käytöksen tasolla, hän vaatii ihailua ja häneltä puuttuu kyky empatiaan. Hänen ihmissuhteensa häiriytyvät empatian puutteesta, kateudesta ja ylimielisyydestä. Narsistinen persoonallisuushäiriö alkaa yleensä varhaisaikuisuudessa.[1] Kyseessä on yksilön sopeutumista haittaava, jäykkä ja pysyvä patologinen persoonallisuuden muoto, joka voi aiheuttaa huomattavaa kärsimystä ympäristössä ja ongelmia ihmissuhteissa. ICD-10:stä puuttuu tämä häiriö, ja se luokitellaan muuksi persoonallisuushäiriöksi.
Professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan narsistinen häiriö ei ilmene älyllisinä tai suoritusongelmina eikä myöskään mielenterveysongelmina. Se ilmenee sosiaalisessa käyttäytymisessä, ja kun ihmiseltä puuttuvat tietyt hillitsevät mekanismit, esimerkiksi syyllisyyden- ja häpeäntunteet, hän voi suoriutua älyllisesti keskimääräistä paremmin. Hän ei kykene myöntämään epäonnistumista, mikä voi antaa harhaanjohtavasti kuvan vahvasta itsetunnosta.[2]
Narsisteja on ollut kaikkina aikoina ja kaikissa etnisissä ryhmissä, kulttuureissa, yhteiskuntaluokissa, ammateissa sekä molemmissa sukupuolissa, heitä kiehtoo erityisen paljon vallankäyttö.[3] Tilastollisesti miehillä on narsistinen persoonallisuushäiriö useammin kuin naisilla. Narsistisen persoonallisuushäiriön arvellaan olevan eri lähteiden mukaan 1–3 prosentilla väestöstä.[1][4] Narsistisen luonnehäiriön arvellaan yleistyneen viime aikoina, kun sen sijaan neuroosit olisivat vähentyneet.[5]
Narsistisen luonnehäiriön vakavimmasta muodosta käytetään nimitystä psykopatia. Lievemmästä narsistisesta luonnehäiriöstä sen erottaa väkivaltaisuus. Usein on esitetty, ettei psykopaatti koe ahdistuksen ja masennuksen tunteita, mutta tosiasiassa hän ahdistuu ja masentuu, mutta vain joutuessaan sellaisten tosiasioiden eteen, joihin hän ei voi vaikuttaa manipuloimalla.[6]
Asianajaja Markku Salo on kirjoittanut kirjan Mahdoton ihminen vastapuolena (2009) narsistista oikeudenkäynnissä vastapuolena. Narsistille tyypillinen temmellyskenttä on tuomioistuinlaitos ja muut siihen liittyvät viranomaiset kuten poliisi.[7] Teoksen alkuperäinen kustantaja perui oikeudenkäynnin pelossa kirjan julkaisemisen, ja sen on ottanut julkaisuohjelmaansa WSOY.[8]
Narsismin käsitteen voidaan sanoa tulleen aluksi psykoanalyysin, sittemmin psykiatrian ja psykologian käsitteistöön Sigmund Freudin kirjoituksen Zur Einführung des Narzißmus (1914) kautta. Freud mainitsee, että termi ei ole hänen, vaan se on lainattu Paul Näckeltä.[9] Varsinaisesti narsistisen persoonallisuustyypin hän kuvasi vuonna 1931, ja hänen kuvaustaan pidetään häiriön ensimmäisenä kuvauksena.[4]
Narsisti-sanan alkuperä
Narkissos on kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvä komea nuorimies. Ennustuksen mukaan Narkissos ei eläisi vanhaksi, jos näkisi oman kuvansa. Näkymättömäksi kirottu Ekho-nymfi lähenteli Narkissosta, mutta Narkissos torjui lähentelyt. Sattumalta metsästysretkellä Narkissos näki kuvansa lähteestä ja rakastui kuvaansa, mutta kuva ei antanut hänelle vastarakkautta. Lopulta nuorukainen nääntyy lähteelle. Häntä etsimään tulleet löysivät lähteen reunalta kauniin keltaisen kukan, narsissin.
Luonteenpiirteistä
Tunteettomuus;
Narsistisessa persoonallisuushäiriössä tunteettomuus tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu kyky kokea tunteita eikä hän näin kykene kommunikoimaan tunteiden avulla. Arnold Modellin selittää sen taustaksi tarpeen välttää läheisiin ihmissuhteisiin kuuluvia kokemuksia. Narsistin itseriittoisuuskuvitelma torjuu muihin liittyvät toiveet ja toiveisiin liittyvät ahdistukset.[10]
Itseriittoisuus ja kaikkivoipaisuus
Jos lapsi hyvin varhaisessa vaiheessa kokee vaikeita pettymyksiä äitisuhteessaan eikä hänen tunteisiinsa vastata, hänelle voi alkaa kehittyä epäterve itseriittoisuuden ja kaikkivoipaisuuden tunne, jossa hän ei tarvitse ketään eikä mitään vaan hallitsee itse kaikkea.[5]
Masennus
Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ei koe normaalisti masennusta. Masennus syntyy vain silloin kun hauras persoona hajoaa, itseriittoisuuden ja kaikkivoipaisuuden tunne menetetään. Tällöin ihminen romahtaa. Vertauskuvallisesti ilmaisten narsisti ei taivu vaan taittuu.[5] Tähän masennukseen liittyy itsetuhoisuutta.
Masennus voi syntyä myös terapeuttisessa tilanteessa, kun narsistille selviää oman luonteen tuhoisuus ja käyttäytymisen epätarkoituksenmukaisuus. Se on hyvin tärkeä vaihe, sillä siinä on mahdollisuus, että hän alkaa rakentaa terveempää minää, mutta myös itsemurhariski kasvaa. Tilastollisesti on todettu, että itsemurhat ja vakava masennus ovat keskimäärin yleisempiä narsistisen diagnoosiryppään potilailla.[11]
Hoito
Narsistisen luonnehäiriön hoitomahdollisuuksista on erilaisia näkemyksiä. Toisaalta on käsitys, että psykoterapialla ja lääkityksellä olisi vaikutusta.[12][4] Hoidon tavoitteena voi olla, että narsisti tyytyisi tavallisuuteen, mikä on hänelle varsin kunnianhimoinen tavoite.[13] Toisaalta katsotaan, että hoito on varsin vaativaa ja että se useimmiten epäonnistuu.[1]
Narsistikuvauksia taiteessa ja viestinnässä
Molièren Don Juania voi pitää psykopaatin arkkityyppinä: mies viettelee, raiskaa ja surmaa ilman omantunnontuskia. Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan päähenkilö on kauhuromanttista perinnettä edustava narsisti. Maria Jotunin Huojuvan talon aviomies Eero taas henkisesti tyhjä kotityranni.[14]
Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvan pirullinen piispa on tuhota nimihenkilöiden viattoman lapsuuden.[14]
Narsismi nousi tehokkaasti puheenaiheeksi ajankohtana, jolloin Suomen taloudessa oli eletty 1990-luvun laman jälkeistä nousua jo muutama vuosi. Psykologia ja psykologisointi olivat muodissa. Tähän saumaan iskettynä narsistisuus tuotiin esille erityisesti kirjojen, lehtien, internetin ja radiossa kuullun ohjelmasarjan välityksellä. Viestimien käytössä televisio jäi sivurooliin.
Kirjallisuutta
Salo, Markku: Mahdoton ihminen vastapuolena. WSOY, ilmestyy marraskuussa 2009.
Robert Hare: Ilman omaatuntoa (Gilgames, 2004)
Tommy Hellsten: Saat sen mistä luovut (Kirjapaja, 2000)
Sandy Hotchkiss: Miksi aina sinä? Narsismin seitsemän syntiä (Basam Books, 2005)
Marketta Joutsiniemi et al.: Naimisissa narsistin kanssa (Minerva, 2006)
Jorma Myllärniemi: Narsismi, vamma ja voimavara (Kirjapaja, 2006)
Raimo Mäkelä: Naamiona terve mieli. Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen? (Perussanoma, 2001)
Tuija Välipakka, Arja Lehtosaari: Sata tapaa tappaa sielu. Narsismin uhrit kertovat (Ajatus Kirjat, 2007)
Artikkelit
Gustav Schulman: Narsistisen häiriön hoito (Suomen Lääkärilehti 19/2004)
Henna Mikkola ym., Kehityspsykologia
Narsistien uhrien tuki ry.
Psykologi Jorma Myllärniemen kirjoituksia narsismista.
Mielenterveys-taimi.fi - vertaistukea ja keskustelua mm. narsismista.
Ilkeä itserakkaus. Narsismin kuva. Kirjoittajana PhD Sam Vaknin.
Luokat: Persoonallisuushäiriöt | Psyykkiset sairaudet
artikkeli keskustelu muokkaa historia
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Oheinen artikkelini ilmestyi 17.12.2009 tulleessa Helmi-lehdessä 4/2009,s.11
--
Claes Andersson:
Jokainen sydämeni lyönti
Claes Anderssonin kirjoja on helppo lukea, koska hän kirjoittaa hyvin omakohtaisesti, tapahtumista joissa hän on itse ollut mukana ja koska hän kirjoittaa sydämellään. Teos Jokainen sydämeni lyönti on yhteenveto hänen toiminnastaan lähimmäisen auttamisessa. Kirjassa viehättää sen omakohtainen avoimuus. Andersson muistelee lapsuuttaan, vuosiaan alkoholistien ja mielenterveyspotilaiden kanssa, sekä aikaansa kansanedustajana ja ministerinä. Sen lisäksi hän kertoo avoimesti ja kriittisesti oman sukupolvensa yrityksistä parantaa maailmaa.
Claes Andersson on aina ottanut kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kirjan alussa hän kertoo tunteneensa itsensä heikoksi ja avuttomaksi seuratessaan miten Neuvostoliitto raiskasi Unkarin kukistaessaan panssarein Unkarin kansannousun vuonna 1956. Hän kirjoittaa hyväuskoisen ja naiivin osan itsestään särkyneen. Harhaluulot ihmisen hyvyydestä paljastuivat pelkiksi harhaluuloiksi, koko maailmankuva meni palasiksi.
- Tällainen maailma siis oli. Tältä näyttävät vallan ja sorron kasvot! Tähänkö sosialismiin minä olin uskonut? Ihminen ei ollut koirankikkaran arvoinen.
Andersson kertoo miten armottomia laitoksia mielisairaalat olivat hänen aloitaessaan nuoren kandina 1960-luvun alussa. Hän kertoo laitosten levottomuudesta, mutta myös levottomuuden taustalla olevista syistä. Suljetuilla osastoilla oli usein riitaista ja levotonta. Heti sisään päästyä kimppuun kävi potilaita, jotka halusivat ennen kaikkea tulla nähdyiksi, saada huomiota ja rakkautta. He tahtoivat, että heitä pidettäisiin hyvänä ja että heihin syvennyttäisiin. He tahtoivat valittaa vääryyksistä ja siitä, että heidän oli paha olla.
Psyykepotilailla ei katsottu olevan oikeutta seksuaalielämään. Avo-osaston asukit voivat kuitenkin maata keskenään jonkin pensaan suojassa sairaala-alueen laitamilla. Yksi iäkkäämmistä ylilääkäreistä viihdytti usein itseään etsiskelemällä päällekkäin makaavia pareja, astui sitten esiin ja pisti heitä kepillä takapuoleen.
Sairaala oli keskiaikainen hoitola joka haisi siltä, miltä haisevat ihmiset joilta on mennyt kiinnostus elämään ja omaan itseensä; ilmassa lemusivat lysoli, tupakka, paska, pierut, ruoantähteet js kölninvesi. Sairaalavaatteet olivat säkkimäisiä, ryppyisiä flanellipaitoja ja -housuja. Kaikki käyttivät tohveleita, joista lähti laahaava lonksuva ääni.
Andersson kertoo miten hän syksyllä 1967 perusti yhdessä Ilkka Taipaleen kanssa Marraskuun liikkeen, kontrollipoliittisen yhdistyksen, jonka tehtävä oli auttaa erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Näihin kuuluivat asunnottomat alkoholistit, mielenterveyspotilaat ja vangit, joiden hoito ei täyttänt kohtuullisiakaan vaatimuksia inhimillisestä ja kuntouttavasta käsittelystä.
Marraskuun liikkeen muihin kohderyhmiin kuuluivat myös etniset ja seksuaaliset vähemmistöt - homojen ensimmäinen etujärjestö Psyke sai alkunsa liikeen sisällä ja se oli ituna nykyiselle Setalle. Yhdistys 9 perustettiin samaan aikaan ajamaan naisten ja miesten tasa-arvoa.
Claes Andersson kertoo millaista oli Marraskuun liikkeen ativistin toiminta. Kaikki tehtiin vapaaehtoisvoimin. Rahaa ei ollut eivätkä viranomaiset katsoneet toimintaa suopein silmin - ainakaan aluksi. Mutta paneelikeskustelujen ja mielenosoitusten organisointi ei ollut kallista. Tukea saatiin myö Ruotsin ja Norjan vastaavista yhdistyksistä.
Aktivistit saivat lainata monistuskonetta jolla pystyttiin painamaan lentolehtisiä ja lehtiä. Alkuvaiheen aktivistit tekivät kirjoja, mm. Aatteet pois ja vaatteet, joka sisälsi mielenterveyspotilaiden omia kuvauksia kokemuksistaan ja elämästään. Andersson kertoo Ilkka Taipaleesta, joka oli aktiivisista aktiivisin ja erikoistunut laatimaan pitkiä listoja vankeinhoidon ja mielenterveyshoidon epäkohdista - yleensä niitä oli sata.
Marraskuun liikkeen aktiivit jakautuivat kolmeen pääryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostivat vallankumoukselliset, joiden mielestä syrjäytetyt ovat jonkinlainen vallankumouksen etujoukko. Tätä Andersson piti epähumaanina ja epärealistisena. Toinen ryhmä, reformistit, joihin Andersson lukee itsensä, pyrkivät humaanimpaan mielenterveys- ja vankeinhoitoon. Kolmas ryhmä koostui niistä jotka itse olivat olleet vankilassa tai mielisairaanhoidossa ja jotka nyt halusivat tuoda kokemuksensa avuksi.
Claes Anderssonin ja Ilkka Taipaleen aloittamasta työstä muodostui Psykiatrisesti Kuntoutuvien Etujärjestö (PKE), josta myöhemmin kehittyivät Mielenterveyden keskusliitto (MTKL) ja Helmi.
Olisivatkohan Andersson ja Taipale uskaltaneet edes kuvitella, että sittemmin MTKL kasvoi yhdeksi maailman suurimmista kuntoutujajärjestöistä ja että Helmi tänä päivänä toimii Helsingin psykiatriajohdon tasavertaisena asiantuntijakumppanina mielenterveyshoitojen järjestämisessä? He ansaitsisivat mielestäni elämäntyöpalkinnon.
Olli Stålström
In order to give a background to Jack Drescher's visit to Finland, I will briefly summarize in Finnish the Principles and Standards of Ethics for Psychoanalysts, the APsaA Ethics Code:
http://apsa.org/About_APsaA/Ethics_Code.aspx
[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].
Drescherin luentovierailun kunniaksi teen yhteenvetoa Yhdysvaltain psykoanalyytikkoyhdistyksen eettisten periaatteiden kehittymisestä: homouden sairausleiman poistumisesta (APA:n päätös 1973), joka tarkennettiin 1983, kannanottoon seksuaalisen suuntautumisen perusteella tapahtuvan syrjinnän kieltäminen vuonna 2001 sekä yhdenvertaisuuden takaaminen hoidon etiikassa, jotka on hyväksytty APsaA:n periaatteissa vuoteen 2009 mennessä.
