Olen huono bloggaaja. Totesin tuossa, kun kirjoittelin joitakin öisiä ajatuksiani ylös (niitä kun tuntuu silloin riittävän ja ne kun myös liihottavat unen mukana pois päästä...), että olen käsitteellistävä tyyppi.
Onhan ajattelu käsitteellistä, siis sitä vartenhan käsitteitä on olemassa, että niihin tiivistyy valtavasti tietoa eikä ole tarvetta kaikkea tuota tietoa eritellä, vaan sen voi ilmaista yhden käsitteen muodossa.
Mun bloggailut vaan ovat usein käsitteiden availua ja pohdintaa. Onko siinä mitään ihmeellistä, originaalia tms.?!
Pohdin vain kertaalleen muodostettuja ajatuskokoelmia, harvoin löytämättä mitään uutta sanottavaa. Toistan olemassa olevaa.
Toki asioita pitää ja saa pohtia, mutta kunhan tällaisen piirteen totean itsestäni. Se kun tuntuu sopivan outoon identiteettiini, jota ei siis ole. Olen mielestäni ihminen, joka ennen kaikkea heijastaa ympäristöään, kuitenkaan olematta sellainen, josta joku muu ottaisi vaikutteita. Hankala metafora...tai kuvaus oikeastaan, jos nyt vähän oikeammilla käsitteillä mentäisiin.
Toistan muita tuottamatta itse mitään toistettavaa. Matkin, imitoin, imen muista antamatta mitään takaisin. Olisiko noin? On ehkä väärin sanoa, ettei ole identiteettiä, sillä kai sellainen on. Koen vain usein itseni riittämättömäksi, koska olen mielestäni muista riippuvainen liiaksi. Ehkä tämän voisi ottaa hurraahuutona yhteisöllisyyden kuoleman ja yksilöllisyyttä korostavan kulttuurin myötä: edustan yhteisöllisyyttä, joka on katoamassa oman navan ja egon hivelyn kulttuurin tieltä.
On minua kyllä itsekkääksi paskaksikin haukuttu. Tiedä häntä.
Käsitteiden pohdinnalla tunnun vain uusintavan tätä piirrettä itsessäni. En luo mitään uutta. Tai luon. Mutta en mitään merkityksellistä uutta.
Olen toisten toisinta.
edit: ja kumoan itseni viitentoista kertaan tämänkin bloggauksen sisällä :S
kriisi indeed.
