...Tutustuin Angels in Americaan kun rakas ystäväni Tanjushka
(jonka kanssa jaoin vuosikausia hemmetin monia hienoja teatteri- ja elokuvakokemuksia)
kertoi miten Helsingissä alkaa pyöriä Aivan Erityinen näytelmä joka pitäisi mennä katsomaan.
Otso Kauton ohjaus pyöri koko kuusituntisena kansallisteatterissa 1994, onneksi sain silloin köyhänä sivarina ilmaisen junalipun Helsinkiin ja takaisin, niin reissu ei vaatinut kohtuuttomia reilun 600 markan kuukausittaisen päivärahan ehdoilla elävään budjettiin…
Se oli Kaikkein Oikein, kohdalleni osunein näytelmä siihen saakka ikinä.
Leikkasin käsiohjelman palasiksi ja laitoin sen kuvat ja tekstinpätkät seinilleni.
Seuraavana vuonna aloitin yliopiston. Tein näytelmästä seminaarityön draaman analyysikurssilla ensimmäisenä opiskeluvuonna. Kun kurssi oli loppu ja arvosanat annettu, aloin viettää myös vapaa-aikaani tiivisti kurssin opettajan, kirjallisuustieteen assistentin kanssa (jonka kanssa jaoimme sittemmin myös saman osoitteen, ei aivan yliopiston opiskelijoiden ja opettajien välisiä suhteita koskevien kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti…).
Rakas näytelmä oli L:n tutkimuksen kohde aina valmistuneeseen väitöskirjaan saakka. Näytelmä päättyy juutalaiseen rukoukseen ja toivotukseen ”More life” kaiken apocalypsen ja poststrukstrukstrukturalistisen todellisuuden hajoamisen keskellä, koska hajoaminen voi mahdollistaa paljon uutta. Siihen uskoimme ja siitä liikutuimme samalla kun uskoimme todellisuuden hajoamiseen ja oikeuteen saada itse määritellä seksuaaliset identiteettimme, ihmissuhteemme, sukupuoli- ja seksuaaliroolimme, läheisyyskokemukset, halut sinne ja tänne.
Sitä jatkui muutaman vuoden. Kohtasin poikaystäväyritelmänkin sen aikana. Ja heh, A. olikin näytellyt Angels in American Prior Walteria kunnianhimoisessa opiskelijanäytelmässä Freiburgissa. Kun katsoimme yhdessä videotaltiointia näytelmästä kotonaan, ihastuin häneen vielä vähän lisää, vaikka keskustelut eivät koskaan minun ja L:n välisten kaltaisiksi kasvaneetkaan (eivät edes lähelle…), eikä suhde, enhän moisiin konkonkonventioihin edes uskonut, enkä osannut olla Lähellä, vaikka minua myöhemmin ex-poikaystäväksi sanoikin.
Sittemmin L. aloitti sen ”oikeanlaisen” suhteen, ja samaan aikaan meidän välimme menivät hetkeksi hyvin jäisiksi. ”Bänksit” ne eivät olleet, koska emme olleet ”oikeasti” seurustelleetkaan. Muutin hetkeksi Tampereelle Tanjushkan kanssa hajoamaan ja kasautumaan uudestaan.
L. deletoi historiastaan suuren osan siitä mitä yllä kirjoitin, mutta Bowie julkaisi hienon, pitkälti alakuloisen levyn ”hours…” jonka kappaleen ”Survive” osoitin mielessäni L:lle:
”Oh my, naked eyes
I should have kept you, I should have tried
I should have been a wiser kind of guy
I miss you”
[…]
”You’re the great mistake I never made,
I never lied to you, I hated when you lied,
And I’ll survive your naked eyes, I’ll survive”
Takana oli sentään suurimpia tunteita: Vihaa ja rakkautta (ja kaipaustakin, mutta ei kerrota kenellekään). Myöhemmin toteutunut L:n väitöskirjakaronkka oli sydämellinen mutta haikea. Myöhemmät suhdeyritelmät, fuck-buddyt tai ihastukset eivät olleet osuneet elämissään Angels in Americaan. Ei myöskään edellissyksyinen Ph. vaikka olikin sekaantunut teatterijuttuihin sinänsä (hänen kanssaan se juttu oli Canterburyn tarinoita, me molemmat lavalla ja iso seikkailu minulle ison tekstin kera, mutta se on, no, toinen tarina). Laitanpa Ph:lle menneen riimin tähän myös, vaikkei tätä luekaan:
”Let’s not talk of love and change and things we can’t untie”
(Leonard Cohen: “Hey, that’s no way to say goodbye”)
Nyt L. on kadonnut (siis: kadonnut. Kuollut? Ei ainakaan virallisesti vielä moneen vuoteen). Uskon ja koen edelleen, mitä kaikkea voi hajoavien identiteettien, kuolemanuutisten, parsittavien ihmissuhdeyritelmien ja repeytyvien otsonikerrosten keskellä toivoa kun toivoo ”More life”, ja uskon että L:kin on uskonut ja kokenut – myös muutoin kuin väitöskirjassaan, analyyttisemmin.
Tanjushka, aikojen takainen ”lousiest dyke in the world” (viittauksena Tales of the City -sarjaan), elää avomiehen ja jo kaksivuotiaan tyttönsä kanssa ”sillai oikeanlaisesti”. Minä myös, sormus sormessa, yöllä kömmin mieli lämpimänä osasta tästä vielä tietämättömän
(mutta tämänkin jossain vaiheessa lukevan) rakkaan ja rakastavan Pölhöni viereen, kun sain tämänkertaisen kaksi alkuyötä kestäneen ”More life” -matkan loppuun (ja silmät kuivattua) yömyöhällä yksin mutta… monella lailla en yksin. Elämän muistot ovat mukana ja muuttuvat uusiksi kertomuksiksi. Niitä riittää…
Näytelmän lopussa viisi vuotta HIV-positiivisena elänyt Prior Walter elää uudessa maailmassa, Neuvostoliitto on kaatunut, AIDSia vastaan on saatavilla toimivampaa lääkitystä, ja hän pitää loppupuheen HIV-positiivisuudesta ja yleensäkin homoudesta osana maailmaa:
”We won’t die secret deaths anymore.
The world only spins forward.
We will be citizens.
The time has come.”
Ja niinhän se silloin oli. Trust me, I was there
(en enkelinä Amerikassa, mutta ”ihan homona” 90-luvun alussa 80-luvun muistaen).
Ja sitten se ihan loppu:
”Bye now.
You are fabulous, each and every one.
And I bless You.
More Life.
The great work begins.”
Lisää elämää!
Ja suuri työ: että maailma olisi moniulotteisempi, tasa-arvoisempi, sallivampi, vapaampi
– ja toivottavasti otsonikerros joskus vielä uudestaan ehjempi. Ja näiden asioiden ajatteleminen ja niiden eteen toimiminen – mutta jo ”pelkkä” ajatteleminenkin – on minusta jotain muuta kuin turhaa tai ”not cool”, silloin ja nyt, ja ehkä aina.
(Tuota työtä voi olla esimerkiksi väitöskirja, kuten L. omassaankin noita rivejä lainaten totesi.)
Yours truly,
Copyright: Rokkihomo.
