Rokkihomokokemuksia

Näytetään bloggaukset huhtikuulta 2007.

Pilvin ja Pälvin päivänä...

...omassa päässäni ei ole kumpaakaan.

Olen noussut 20. aktiivisimman bloggaajan joukkoon näemmä,
mutta en suinkaan 20. luetuimman joukkoon. Kävijöitä on ollut vain murto-osa verrattuna Aboan ja Scherzonkin ilmoittamiin lukuihin.
Huh, tuohan voisi olla jopa surullista. Enköhän huomiota kuitenkin halua. Pitäisi pitää taukoa.

Edelliset 2 bloggausta olivat toisesta ja toisenlaisesta kirjallisesta suunnasta kuin
Rokkihomon blogista, ja copy-pastasin ne vähän bloggauksemmaksi muokattuina tänne, koska halusin keskustella keskenäni noista parista asiasta julkisemminkin.

Hermostutti kun laitoin ne.
Jälkeen päin ehkä pikemminkin harmittaa.
Mutta mitäs sitä selittelemään,
sain idean laittaa ne tänne ja laitoin.
Odotinko hedelmällisiä kommentteja? -Ehkä.
Odotin... kai helpotusta.

No, ei tullut. Mutta eilisiäni pyörittelen varmasti vastaisuudessakin.

Täältä tähän, -R


Me enkelit & Angels in America OSA 1

Tulin kotiin keskiyöllä eräänä yönä viime viikolla.
Se oli varsin tavallinen yö ja kotiinpaluu, hieman aiottua myöhemmin kotosalla pari lasillista nauttineena, ja Pölhö oli jo ehtinyt nukahtaa.
Katsoin brandya siemaillen Angels in American kolmetuntisen loppupuoliskon n:nnen kerran.

Tony Kushnerin kuusituntisella näytelmällä homoudesta, AIDSista, ihmissuhteista, todellisuussuhteista ja elämän armollisuudesta ja armottomuudesta on aivan erityinen paikka elämässäni.

DVD-kirjastostani löytyvä, ties kuinka monennetta kertaa jälleen katsomani HBO:n julkaisema Mike Micholsin kuusiosaiseksi tv-sarjaksi ohjaama versio perustuu tarkasti em. näytelmään. AIDSiin kuolevaa oikeistokonservatiivilakimieshirviö Roy Cohnia näyttelee ”kummisetä” Al Pacino, Salt Lake Citysta New Yorkiin kaapista ulos tulevaa reaganilaista kaapista ulos tulevaa marlboromiespoikaa katsomaan tullutta mormoniäitiä Meryl Streep (joka näyttelee myös mm. n. 100-vuotiasta rabbia…), ja päähenkilö, AIDSiin sairastuva, profeetaksi valittu, maailmanmenon armottomuudessa armollisuuden toteennäyttävä Prior Walter on niin syvä sielukas ja kaunis HOMO että itkettää. Ja itkinkin, taas… Aiempien liikuttumisten muistot tulevat mieleen jo sarjan tunnusmusiikista, ja siitä se kaikki taas lähti vyörymään…

Näytelmä tapahtuu New Yorkissa 1985, kun Reagan on suosionsa huipulla ja Amerikan talouskasvu yltää siihen asti huikeimpaan uskoon Amerikkaa ja tulevaisuutta kohtaan, NIIDEN mielestä. Samaan aikaan otsonikerros ohenee, ilmastomuutos huomataan edessä olevaksi tosiasiaksi, ja homot alkavat kuolla uuteen uusimman ajan ruttoon… Maailma on tullut kauhean vanhaksi, todetaan eri repliikeissä moneen kertaan.

Vuonna 1985 ja vähän sen jälkeen itse olin (ärsyttävä) Ajatteleva Kriittinen puberteettinuorimies mukana pioneereissa, ja vanhana luontokerholaisena myös mukana syntyvässä ympäristöliikkeessä. Suomessa satoivat silloin ensimmäiset näkyviä tuhoja tehneet happosateet, ja Tshernobyl oli totta. Mutta Reagan oli saatana maan päällä. Ensimmäiset uutiset ”homorutosta” tulivat samaan aikaan kun (kenties liian nuorena) kokeilin itse ekoja kertoja seksiä ja tutkiskelin salaa sitä outoa salaisuutta, että jotkut koulukaveripojat saivat minussa aikaan kovin kiihkeitä, ”vääriä” ajatuksia ja tuntemuksia… Jollaisia en tiennyt maailmassa olevankaan, ennen kuin Dynastian Steven Carrington toi poikaystävänsä olohuoneeseemme jonka miljardööri-isä Blake sitten ”oikeutetussa” raivonpurkauksessaan tappoi – siitä vastuuseen joutumatta. Siitä seuraava uutinen olikin sitten Rock Hudsonin kuoleminen AIDSiin, jota esim. oma isäni ei voinut ymmärtää, koska Rock Hudson oli sentään MIES …

Löysin ja luin sittemmin Rock Hudsonin elämänkerran, sitten Andy Warholin… Ja seurustelin tyttöjen kanssa. En uskaltautunut Turun silloisiin homobaareihin Victoriin ja Vanhaan Ratikkaan ennen kuin lukion jälkeen kaksikymppisenä (enkä koskaan Helsingin Gambriniin, vaikka portilla kävinkin):

”And in the darkened underpass
I though Oh God, my chance has come at last
But then a strange fear gripped me and I just couldn’t ask”
(The Smiths: ”There Is a Light That Never Goes Out”)

Silloin ensimmäinen ja viimeinen (suht) ”vakava” naissuhteeni oli lopettanut suhteemme jouluaatonaattona sellaisen intohimon puutteen vuoksi, jota minä en ollut ollut valmis käsittelemään sanoilla tai teoilla, ainoastaan salaa itsekseni.
Hyvä: Sen jälkeen aloin kokea intohimoja, tulin ”kaapista ulos” saman tien, Baffin Books perustettiin, tilasin kasan kirjoja, luin Genet’n tuotannon, William S. Burroughsit, ja elin uuden teini-iän juuri päättyneen perään uusien ensi-ihastusten ja ”ekojen kertojen” kanssa. Opettelin haluamaan ja saamaan ja olemaan haluttu. Turussa avattiin Jack-n-Mike’s, Market ja Why Not samalla kun Vanha Ratikka ja Victor lopettivat. Kaikki ehtivät tulla tutuiksi, ja vaikka sitä bloody Abbaa piti kuullakin aivan liikaa, kivaa oli…

Olin paikalla Marketin ensimmäisenä aukioloiltana, muistan sen illan hyvin, enkä poistunut yksin.
Samassa paikassa samaan aikaan oli myös sittemmin erittäin läheiseksi ystäväkseni kasvanut TV (KP!) – tulossa AIDSista johtuneiden sairauksien vuoksi kuolleen ystävänsä hautajaisista.
HIV-positiiviset sairastuivat silloin vielä AIDSiin – ja heistä moni silloin vielä myös kuoli, muuallakin kuin miniotsikoiden arvoisissa kehitysmaissa nyttemmin.

En ole varma, käytimmekö kortsuja, en ollenkaan aina kantanut niistä huolta.
Kun HBO:n sarjan 4. jakson aluksi poikaystävänsä Priorin sairauden takia jättänyt konttorirotta Lou tuo puistosta kotiinsa kaapissa olevan komean mutta kömpelön lakimiehen ja viettelee hänet havainnollisella esitelmällä hajuista ja mauista molekyyleinä, jo osina haistettavaa ja maistettavaa asiaa (ihoa ja kaikkea), moiset huolet voivat unohtuakin…


Me enkelit & Angels in America OSA 2

...Tutustuin Angels in Americaan kun rakas ystäväni Tanjushka
(jonka kanssa jaoin vuosikausia hemmetin monia hienoja teatteri- ja elokuvakokemuksia)
kertoi miten Helsingissä alkaa pyöriä Aivan Erityinen näytelmä joka pitäisi mennä katsomaan.
Otso Kauton ohjaus pyöri koko kuusituntisena kansallisteatterissa 1994, onneksi sain silloin köyhänä sivarina ilmaisen junalipun Helsinkiin ja takaisin, niin reissu ei vaatinut kohtuuttomia reilun 600 markan kuukausittaisen päivärahan ehdoilla elävään budjettiin…

Se oli Kaikkein Oikein, kohdalleni osunein näytelmä siihen saakka ikinä.
Leikkasin käsiohjelman palasiksi ja laitoin sen kuvat ja tekstinpätkät seinilleni.

Seuraavana vuonna aloitin yliopiston. Tein näytelmästä seminaarityön draaman analyysikurssilla ensimmäisenä opiskeluvuonna. Kun kurssi oli loppu ja arvosanat annettu, aloin viettää myös vapaa-aikaani tiivisti kurssin opettajan, kirjallisuustieteen assistentin kanssa (jonka kanssa jaoimme sittemmin myös saman osoitteen, ei aivan yliopiston opiskelijoiden ja opettajien välisiä suhteita koskevien kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti…).
Rakas näytelmä oli L:n tutkimuksen kohde aina valmistuneeseen väitöskirjaan saakka. Näytelmä päättyy juutalaiseen rukoukseen ja toivotukseen ”More life” kaiken apocalypsen ja poststrukstrukstrukturalistisen todellisuuden hajoamisen keskellä, koska hajoaminen voi mahdollistaa paljon uutta. Siihen uskoimme ja siitä liikutuimme samalla kun uskoimme todellisuuden hajoamiseen ja oikeuteen saada itse määritellä seksuaaliset identiteettimme, ihmissuhteemme, sukupuoli- ja seksuaaliroolimme, läheisyyskokemukset, halut sinne ja tänne.

Sitä jatkui muutaman vuoden. Kohtasin poikaystäväyritelmänkin sen aikana. Ja heh, A. olikin näytellyt Angels in American Prior Walteria kunnianhimoisessa opiskelijanäytelmässä Freiburgissa. Kun katsoimme yhdessä videotaltiointia näytelmästä kotonaan, ihastuin häneen vielä vähän lisää, vaikka keskustelut eivät koskaan minun ja L:n välisten kaltaisiksi kasvaneetkaan (eivät edes lähelle…), eikä suhde, enhän moisiin konkonkonventioihin edes uskonut, enkä osannut olla Lähellä, vaikka minua myöhemmin ex-poikaystäväksi sanoikin.

Sittemmin L. aloitti sen ”oikeanlaisen” suhteen, ja samaan aikaan meidän välimme menivät hetkeksi hyvin jäisiksi. ”Bänksit” ne eivät olleet, koska emme olleet ”oikeasti” seurustelleetkaan. Muutin hetkeksi Tampereelle Tanjushkan kanssa hajoamaan ja kasautumaan uudestaan.
L. deletoi historiastaan suuren osan siitä mitä yllä kirjoitin, mutta Bowie julkaisi hienon, pitkälti alakuloisen levyn ”hours…” jonka kappaleen ”Survive” osoitin mielessäni L:lle:

”Oh my, naked eyes
I should have kept you, I should have tried
I should have been a wiser kind of guy
I miss you”
[…]
”You’re the great mistake I never made,
I never lied to you, I hated when you lied,
And I’ll survive your naked eyes, I’ll survive”

Takana oli sentään suurimpia tunteita: Vihaa ja rakkautta (ja kaipaustakin, mutta ei kerrota kenellekään). Myöhemmin toteutunut L:n väitöskirjakaronkka oli sydämellinen mutta haikea. Myöhemmät suhdeyritelmät, fuck-buddyt tai ihastukset eivät olleet osuneet elämissään Angels in Americaan. Ei myöskään edellissyksyinen Ph. vaikka olikin sekaantunut teatterijuttuihin sinänsä (hänen kanssaan se juttu oli Canterburyn tarinoita, me molemmat lavalla ja iso seikkailu minulle ison tekstin kera, mutta se on, no, toinen tarina). Laitanpa Ph:lle menneen riimin tähän myös, vaikkei tätä luekaan:

”Let’s not talk of love and change and things we can’t untie”
(Leonard Cohen: “Hey, that’s no way to say goodbye”)

Nyt L. on kadonnut (siis: kadonnut. Kuollut? Ei ainakaan virallisesti vielä moneen vuoteen). Uskon ja koen edelleen, mitä kaikkea voi hajoavien identiteettien, kuolemanuutisten, parsittavien ihmissuhdeyritelmien ja repeytyvien otsonikerrosten keskellä toivoa kun toivoo ”More life”, ja uskon että L:kin on uskonut ja kokenut – myös muutoin kuin väitöskirjassaan, analyyttisemmin.

Tanjushka, aikojen takainen ”lousiest dyke in the world” (viittauksena Tales of the City -sarjaan), elää avomiehen ja jo kaksivuotiaan tyttönsä kanssa ”sillai oikeanlaisesti”. Minä myös, sormus sormessa, yöllä kömmin mieli lämpimänä osasta tästä vielä tietämättömän
(mutta tämänkin jossain vaiheessa lukevan) rakkaan ja rakastavan Pölhöni viereen, kun sain tämänkertaisen kaksi alkuyötä kestäneen ”More life” -matkan loppuun (ja silmät kuivattua) yömyöhällä yksin mutta… monella lailla en yksin. Elämän muistot ovat mukana ja muuttuvat uusiksi kertomuksiksi. Niitä riittää…

Näytelmän lopussa viisi vuotta HIV-positiivisena elänyt Prior Walter elää uudessa maailmassa, Neuvostoliitto on kaatunut, AIDSia vastaan on saatavilla toimivampaa lääkitystä, ja hän pitää loppupuheen HIV-positiivisuudesta ja yleensäkin homoudesta osana maailmaa:

”We won’t die secret deaths anymore.
The world only spins forward.
We will be citizens.
The time has come.”

Ja niinhän se silloin oli. Trust me, I was there
(en enkelinä Amerikassa, mutta ”ihan homona” 90-luvun alussa 80-luvun muistaen).
Ja sitten se ihan loppu:

”Bye now.
You are fabulous, each and every one.
And I bless You.
More Life.
The great work begins.”

Lisää elämää!
Ja suuri työ: että maailma olisi moniulotteisempi, tasa-arvoisempi, sallivampi, vapaampi
– ja toivottavasti otsonikerros joskus vielä uudestaan ehjempi. Ja näiden asioiden ajatteleminen ja niiden eteen toimiminen – mutta jo ”pelkkä” ajatteleminenkin – on minusta jotain muuta kuin turhaa tai ”not cool”, silloin ja nyt, ja ehkä aina.

(Tuota työtä voi olla esimerkiksi väitöskirja, kuten L. omassaankin noita rivejä lainaten totesi.)

Yours truly,
Copyright: Rokkihomo.


Tavallisena tiistaina

Töitäkin on vähän tehty, ja oltu töissä sosiaalinenkin
(en ollenkaan aina ole enkä halua olla, mutta tällaisena tavallisena tiistaina...
...olkoon.)

Suxes. Karaoke. Pitäisi laittaa itseleen muistilappu:

'Lue tämä viidennen tuopin jälkeen:
ÄLÄ mene "laulamaan". Juuri kukaan ei halua kuunnella.
Siksi. Koska. Sinä. Et. Osaa. Laulaa.
Ja vaikka jotain sävelmää _vähän_ osaisitkin, et edes yritä kunnolla."

Suxes. Sinkkufestarit. On se kumma, että jos humalassa ensin tarjotaan filettä
"meillä tai teillä tai sama se, vaikka tuolla vessassa ja vaikka samantien", ja sitten päädytään hermostumaan, miten "ei voi sietää bi-seksuaaleja, koska niihin ei voi luottaa" YMS TMS JNE", ei missään vaiheessa tule mieleen että hetkinen, vastasiko tuo homo tai hetero tai "bi-seksuaali" edes mihinkään aiemmista, öö, "ehdotuksista". Jos oli hiljaa, antoiko vaan hiljaa ymmärtää, mutta "bi-seksuaalin petollisuudella" ei ollut aikomustakaan antaa.
Ja mistä tiesi "bi-seksuaalisuudet", sellaisiksi kun ei pöydässä kukaan ilmoittanut lukeutuvansa -?
Koska nimenomaan kertoi itse olevansa moinen. Huokaus...

Tai no, miten vaan, huumoripalahan tuo koko episodi lopulta oli. Ja varsin humalainen sellainen.

- - -

Ja sitten runo. Niukkasanainen, ja ehkä vain tämän yhden ainoan kerran:

"Tämänkin"

Luet tämänkin.
Suhteutat kesken kelluvaan ajatukseesi.
Oivallat ja varastat.
Kohta käännät sivua kuvitellen maaliasi.
Kaikki tietävät sen omaksesi kunhan valehtelet.

- - -

(Tuo siis viivyteltynä vastauksena toiseen taannoiseen "haasteeseesi", Winnie)

.


Seksiä ja sanoja

Seksiä.

Säännöllistä seksiä oman kumppanin kanssa.
Seksiä säännöllisesti yhden kerran tuttavuuksien kanssa
("irtonumeroiden", kuten mummoni noita kutsui...).
Säännöllistä seksin puutetta, kumppanin kanssa tai itsekseen.
Säännöllistä seksin hakua, kumppanin hakua; "sinkkufestarit".
Tai sitten ne "parisuhdefestarit"; seksistä ei enää puhutakaan.
Parisuhteiden seksi on yksityisasia, sinkkujen seksielämä vastaavasti pitää enemmän tai vähemmän yksityiskohtaisesti raportoida ystäville ja kavereille.
KUN ei ole sinkku, seksi muuttuu yksityisasiaksi. Sinkun taas KUULUU kertoa saamiset, antamiset ja puutteet - se on keskeinen keskusteluaihe.
Mutta parisuhteessa olevan EI KUULU.
Ergo, enpä puhu omastani.
Olenpa ainakin tämän yhden kerran nornornormatiivinen.

Seksistä yleisesti jaksetaan nyt puhua, no, "kuin viimeistä päivää".
Kirjaimellisesti "kuin viimeistä päivää", onhan siitä jaksettu vaieta miljoonan vaietun argumentin verran meidän historiamme mittaan.

Ystäväni Winnie Viruksen pohdinta -olisikohan tuo pakina? - seksistä ja parisuhteesta on reipasta ja hymyilyttävää luettavaa, lukekaa allaolevasta linkistä kirjoitus otsikolla "Sähköä ilmassa":

http://www.winnie.vuodatus.net/blog/archive?m=04&y=2007

- - -

Ja toinen asia. Winnie haastoi minut. Haasteessa on kyse sanoista ja sanojen käytöistä. Olen kiltti ja vastaan haasteeseen, ja pitäähän minun, kun olen päätoiminen sanojen käyttäjä niin töissä kuin vapaa-ajalla.

*Viisi lempisanaani:
kuitenkin, toisaalta, mutta, kyllä, ei
(tylsää mutta totta, perustuu siihen mitä teksteistäni eniten tuppaa löytymään)

*Äänteellisesti kaunein sana:
'Laulu' ainakin on erittäin hieno
('polvilumpio' ja 'hääyö' ovat naurettaviksi käyneitä fraaseja)

*Viisi sanaa, joita käytän eniten työssä, arjessa tms:

- 'Huomenta' (yleensä kahdesti joka aamu, ensin heti noustua ja sitten uudelleen, kun on oikeasti myös herännyt)

- 'Ei mitään' tai 'Ei oikeastaan mitään' (ajoittaisina vastauksina toistuviin kysymyksiin 'mitä?' 'täh?' tai 'hä?')

- 'Joo joo' (vastauksena toistuviin rakkaudentunnustuspyyntöihin. Tarkoittaa silloin: 'Minäkin rakastan sinua'.)

- 'Toisaalta' (koska olen harvoin tarkalleen samaa mieltä, ja samalla harvoin itse vain yhtä mieltä asioista)

- 'Hyvää yötä' (tuon sanominen on mielestäni tärkeää joka yö. Sekin tapahtuu usein kahdesti, ensin nukkumaan mennessä ja sitten uudelleen kun uni oikeasti tulee, tai kun toinen [minä] tulee nukkumaan toisen jo nukahdettua)

*Sanonta, Sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten:

Tämä on vaikea. Laitan minilempirunoni Kai Niemiseltä, sisältää viisauden jonka olen muistanut ainakin kerran viikossa jo vuosien ajan:

"Minä se en kotkia pelkää,
sanoi muurahainen jänikselle."

(Kai Nieminen: "Oudommin kuin unessa", 1977)

*Viisi sanaa joita inhoan:
tulosvastuu, urakehitys, 'en ymmärrä', 'tarkalleen', 'älä'.

*Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta:
"käytkö usein täällä" (eli antaa olla tuo TODELLA puhkikulunut)

*Sanat jotka haluaisin kuulla useammin:

- 'Aivan, mutta toisaalta...'
- nauramisen sanat (siis VIELÄ useammin)
- 'pannaan' (-"-)

*Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut: ehkä 'proovi' (tarkoittaen koesoittoa)

Siinä se. Tässä haasteessa kuuluu haastaa vain yksi bloggaaja.
Haastan siis kaksi:

Sinut, Aboa, koska olet päätoiminen sanojen käyttäjä myös ja tunnet kai omatkin Clark Kenttisi (sinäkin).

Ja sinut, Martin, "kostoksi" kahdesta aiemmasta haasteesta...


Perjantai 13, huhtikuu

Mutta, ei otsikon mahdollisista aiheista sen enempää.

More life - lisää elämää.

Muutamallakin ihmisellä ympärilläni tuppaa olemaan
hankaluuksia riittämiin. Osa puhuu niistä, joku ei edes
itse huomaa. Itse olen salaa käynyt syvissä syövereissä
pitkän talven mittaan parikin kertaa, syinä sellaiset
Tärkeät Asiat kuin rakkaus ja kuolema...
...ja vähemmät tärkeät asiat raha, työ ja ura.

Ja sitten tuolla keskustelualueella yksi kertoi
hautoneensa itsemurha-ajatuksia 16 vuotta.
Mutta elossa on.
Pölhön veli (vastenmielinen tapaus, mutta) kertoi
hyvän viisauden pääsiäisenä kun joimme itseämme
rennoiksi punaviinillä:
"Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä itsemurha".

Siinäpä lohdullinen ja käytännöllisesti TERAPEUTTINEN
ajatus, angstia kuitenkaan unohtamatta, jotta
kaltaiselleni eksistentiaaliahdistusveteraanille ei tulisi
epäkodikas olo...

- - -

Ja hups. Kurt VONNEGUT on kuollut. Upea kirjailija 60
luvulta saakka, kirjoissa yllätyksellisiä mutta oi niin
oivaltavia käänteitä ja maailmanselityksiäkin.
Obituaarit tuntuvat toistelevan nyt kuuluisinta
romaaniaan, toisen maailmansodan loppuun ja
Dresdenin pommituksiin keskittyvää nokkelaa kirjaa
Slaughterhouse Five (Teurastamo 5). Lukekaa Hesarista miten pommit tuhotaan käänteisessä unessa
täysin loogisesti... (minulla ei ole kirjaa tässä käsillä,
joten en voi antaa sivunumeroita juuri nyt)

Toinen Vonnegutin lempiromaanini on "Galapagos".
Ydinsota tuhoaa ihmiselämän maapallolta, muutamaa
Galapagos-saarille pelastunutta lukuunottamatta.
Evoluutio jatkaa kulkuaan... ja miljoonan vuoden
kuluttua noiden ihmisten jälkeläiset, ainoat ihmisten
jälkeläiset maan päällä ovat hylkeen kaltaisia olentoja
elellen leppoisasti Galapagos-saarten rannoilla.
Ajankulun viisaus on tässä: Vonnegutin ihmisten
jälkeläiset ovat lopulta vielä kovin ihmismäisiä, vaikka
jalat ja kädet ovat käyttökelvottomina surkastuneet
pieniksi ja valkohaita pitää kalastaessa hyvästä syystä
pelätä ja oppia yhä paremmiksi uimareiksi, sillä siellä ne
köllöttelevät rantakallioilla tyytyväisinä kut vatsat ovat
täynnä, ja silloin tällöin joku pieraisee ja kaikki nauravat.

Ikiaikaisia vitsejä, siis.

- - -

Pölhön pihalla - öö, siis meidän pihalla -
ruusupensaaseen ovat ilmestyneet kevään uudet
versot. On siis kevät.

"Huhtikuu on kuukausista julmin", aloittaa T. S. Eliot
synkähkön runoelmansa "Wasteland", mutta monta
sataa vuotta aikaisemmin Geoffrey Chaucer aloitti
Canterburyn tarinansa siitä miten huhtikuun
kevätsateet lävistävät maaliskuun kuivuuden ja talven
muistot, ja uusi elämä alkaa taas.

Ja kaikenlaiset, monenlaiset, erilaiset ihmiset alkavat
matkansa kohti kesää.

More life - lisää elämää.


Turus, töis ja koton

Turus o toiminu vuarest kaks Jaako ja Mika kuppila,
Jack-n-Mike's tai Studio, millo milläki nimel.
Nysse o kuallu. Eivä poja eres varottanu. Noh.
Ja sit uimahalli o remontis. Kyl se o ny lama, niiku
mu hyvä ystävä Kiimaperseki tähä totes.

- - -

Kävin pitkästä aikaa Turun ylioppilasteatterissa.
De Laclos'n pirullinen teksti valheista ja viettelyksistä,
oli pitkästä aikaa mutta taas kerran mukava piipahtaa
tuossa armoitetussa teatterissa, jossa niin moni
ystäväni ja tuttuni on vuosien mittaan näytellyt,
ohjannut, lavastanut, avustanut... Ja minä viihtynyt.

- - -

Draamaakin on. Oikein kannoilta kääntymistä taakseen
katsomatta. No, draama tekee varmasti hyvää.
Puhdistaa ja maustaa. Toivottavasti. Ja toivottavasti
mukana on ymmärrys, että ne draamat, nekin, pitää
lopulta käydä läpi ihan itsekseen. Turha toisia saada
niitä edes lähes kokonaan ymmärtämään. Ei, se on
yksinäistä hommaa. Good luck!

- - -

Kotona. En katsonut eilen Angels in American toista
kolmetuntista kumminkaan. Menin oikein nukkumaan,
vaan olinpa väsynytkin. Tänään olin pirteä. Itsekseni
tehokas, asioihin keskittyvä - ja hyvä niin. Siis töissä.

Ja kohta kotiin, keskittyen hetkeksi kotiin.

Ja ehkä Angels in Americaan. Täytyy muistaa kirjoittaa
siitä tänne.

Yours TRULY, R

- - -


Pääsiäisen jälkeen

Tarinaa olisi.

Vävyhomo seikkaili yhteensä yhden veljen, yhden
siskon, yhden vaimon, yhden aviomiehen, Pölhön
vanhan ystäväpariskunnan, näiden kaikkien yhteensä
yhdeksän lapsen, Pölhön isän ja äidin, sekä parin
lemmikkieläimen tutustumisten halki kiirastorstain
iltapäivästä takaisin kotiin pitkäperjantain illaksi.
Aamuyöllä totesin olevani kovasti kipeä. Vatsatauti.
Kouristuksia. Sekä ylä- että alauunin kohtuuton
arkikäyttö. Sitten n. kolme litraa jaffaa, kunhan se
alkoi pysyä sisällä. Siitä seuraavana päivänä
nestetasapaino alkoi palautua.
Ja pääsiäismaanantaina söin jo melko tavallisesti,
mämmiä myös, ja käytiin kylässä äitini luona.

Kaiken kaikkiaan la ja su lähinä nukuin.
Paitsi su-iltana yksin kotona katsoin Nick Caven
käsikirjoittaman, jonkun aikaa kaapissa odottaneen
leffan The Proposition. Vaikutuin hemmetisti.
Katsoin kaikki bonus pläjäyksetkin DVD:ltä samantien. Tänään etsiskelin Soundtrackiä...

Ja, tänään, rentoutuneena (?) takaisin töissä.

Pölhön äiti toi meille molemmille Espanjantuliaisiksi
ruutukuvioiset fleece-paidat. Tai onko ne nyt paidat.
Hupparit ilman huppuja. Siis ruutukuvioiset. Melkein
samanlaiset. Eilen oma äiti oli tehnyt meille pizzaa.
Tai siis pizzaa ruotsalaisella rasvattomalla juustolla ja
ilman mm. mustapippuria. Bella vita, heh?

Kostoksi tästä kaikesta oi-niin-ihanasta normielämästä
katsoin eilen yöllä viikonlopun mittaan _ikäänkuin_
riittävästä nukkumisesta unettomana Angels in
American kolme ekaa jaksoa putkeen. Kolme tuntia.
Pari pulloa olutta, ja täytelakritseja. Kyllähän tämä tästä
taas epänormalisoituu turvalliseksi tämä eloni jälleen.

Illalla voisin joko mennä hyvissä ajoin kotiin Pölhön
kanssa (jos se siis itse lopulta yleensä päätyy olemaan
kotona) ja kun tuo nukahtaa ennen minua, edessä
voisi olla toiset kolme tuntia Tony Kushnerin
mammuttipervonäytelmää ennen omaa unta.

Tai sitten baariin. Kumpi voittaa? Molempi parempi.
Huomenna pitää herätä oikeasti aikaisin aamulla,
joten aivan rokkaamaan ei voi taipua.

- - -

Kuten sanoin, tarinaa olisi. Tämän enempää en juuri
nyt veny laittamaan tänne.
Yours truly.



Keskeltä piinaviikkoa

Eilen oli kostea ilta. Jälleen yksi sellainen.
Olisin voinut viettää illan kotonakin Pölhön kanssa,
mutta enpä viettänyt. Sen sijaan, myötäelin ja sivusta
katselin erästä teinidraamamaista draamaa ja join
toisenkin toisenkin toisenkin tuopin.
Tänä aamuna särki päätä. Tänä iltana pysyn kotona.
Pölhön kanssa. Kunhan ensin sinne pääsen täältä
töistä - pukkaa iltapuuhaa vielä vähän.

Huomenna... Jatkuu ideaali parisuhde-elämä. Huh.
Seuraavan parin vuorokauden aikana tarkoitus tutustua
Pölhön veljeen, siskoon, näiden puolisoihin, ja
yhteensä seitsemään lapseen. Tai jossei aivan
tutustua, niin kumminkin sanoa hei ja mitä kuuluu ja
hymyillä kun syö sitä pullaa jota tarjotaan.

Jännittää ja aivan oikeasti.
Pölhön vanhemmat, joita moikkaamme myös, olen
sentään tavannut jo aiemminkin.

Lauantaina takaisin Turussa. Läheinen ystäväni
muuttaa, menen muuttoavuksi. Käyköön samalla
tervehtyvän selkäni tervehdyttämisjumppana.

Sunnuntaina päättyy paastonaika, mutta lammasta ei
taideta valmistaa. Ehkä mennään kylään Forssan
nurkille, ehkä ollaan Turussa vaan rennosti.
Miten kuten.

"Onko siellä taas niitä pitkiä Morrissey -lainauksia joita
mä en jaksa lukea -?"

-Ei tällä kertaa, Pölhö. R.