Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Rakas tuli eilen kotiin. :) On hyvä ja lämmin ja samalla haikea olo. Tänään on jouluaaton aatto. Eilinen riehakkuus ja jälleennäkemisen ilo on jo ehtinyt muuttua odottavaksi hiljaisuudeksi. Joulu tulee.

Joulu on hiljentymistä ja läheisyyttä varten, perheet ja suvut kokoontuvat yhteen olemaan toisilleen läsnä edes kerran vuodessa. Kaunista, ja vaikeaa jokaiselle, jolla ei ole ketään.

Me käydään huomenna rakkaan vanhempien luona syömässä ja avaamassa lahjat. Yöksi tullaan kotiin. Joulupäivänä käydään hautausmaalla ja kirkossa, sinne mennään varmaan yhdessä rakkaan perheen kanssa. Illalla kotona syvennytään toisiimme ja tärkeisiin asioihin.

Mäkin niin kaipaisin omaa paikkaa, jonne voi aina mennä. Kotia, joka on olemassa silloinkin, kun se mitä kodiksi luulin ei pysynytkään koossa. Omia ihmisiä, joiden luona on aina turva. Joiden luo voisi mennä silloinkin, jos laskut jäi maksamatta ja tuli häätö, sähkökatko, pimeys. Vaikka koskaan ei jäänyt, niin silti. Ihan varmuuden vuoksi, jotta olisi turvallisempi olo, jotta joku olisi olemassa, edes minä. Kaipaisin jotain, jolle olisin rakkaampi kuin kukaan muu ja joka antaisi anteeksi silloinkin, kun sen vähiten ansaitsen. Jonka rakkaus olisi ehdotonta ja riippumatonta mistään, mitä teen. Mä kaipaisin kotia ja vanhempia. Ihan omia.

Mulla on kyllä äiti. On ja ei ole. Kipeämpää kuin vanhemman menetys tekee vanhempi, joka on olemassa, mutta ei koskaan läsnä, ei edes silloin kun ollaan vastatusten. Silloin ei tiedä, luoko läheisyys enemmän iloa vai tuskaa. Äiti on sairastanut vakavaa masennusta monta vuotta. Välillä vain tuijottaa seinää, eikä puhu.

Aatto lähestyy ja ihmiset lähtevät tärkeimpiensä luo. Kaupunki hiljenee. On hienoa nähdä, miten monilla onkaan paikka, minne mennä. Ja lohdullista tietää, että vaikka minä en lähde, minulla on hänet, jonka luo voin jäädä.

Joulurauhaa.

Eilinen päivä meni joulujuhliessa aamusta ilta yhteentoista. Sitten sanoin haluavani kotiin. Kaikkein uusin paras ystävättäreni tuli mun mukaan ja viereen nukkumaan, vaikka ensin mun pitikin hänet vakuuttaa umpihomoudestani ja että ei, en kutsunut häntä seurakseni Siksi. Hänen kokemattomuutensa homoista pojista saa meidät aika usein tilanteeseen, jossa mun pitää homouttani selittää, toisaalta on kiva, että hän ei ole homoemo, joka on mun kanssa suuntautumiseni takia, vaan siksi että meillä on paljon yhteistä.

Rakasta on ollut kamala ikävä. Mihinkään ei oikein voi keskittyä, kun ajatukset kiertää koko ajan samaa kehää. Edellisiltana mä teippasin rakkaan kuvan sängynpäätyyn ja katselin sitä yrittäessäni unta. Mun lempivalokuvan, jossa rakas on sopivasti hikinen ja sopivasti tukka sekaisin, nyrkkeilyhanskat kädessä treenin jälkeen ja katsoo suoraan kameraan.

Mä en oikein tiedä onko rakkaasta tullut siksi niin rakas, että on niin hot, vai onko hän musta niin hot, koska on tullut mulle niin rakkaaksi. Mä niin tykkään sen tukasta. Varsinkin märkänä. Ja suusta. Ja sit toi niskan kaari, joka tossakin kuvassa näkyy niin hyvin ja kaula, ja iho, joka jatkuu tonne paidan alle ja.. ..TUU JO KOTIIN! Mä niin odotan sua.

Oikeastaan on ihan hauskaa olla erossa rakkaasta jokunen yö. :) Ystävättären kanssa meni kyllä eilen myöhään, maattiin mahallaan sängyllä nenät melkein vastakkain ja juteltiin siitä mistä aina. Miehistä. Sekä yleisellä tasolla, että minä juorusin omastani.

Tänään mä olen kapinallinen. Rakkaalle on jostain syystä hyvin tärkeää, että sängyssä ei tehdä mitään sinne kuulumatonta. Varma turhan riidan aihe on se, jos mä otan puhelimen tai kirjan mukaan sänkyyn, niiden paikka ei kuulemma ole makuuhuoneessa. Omituisuutensa kullakin, mua taas ärsyttää syöminen jossain muualla kuin keittiön pöydän vieressä. En ymmärä, miksi pitää koko ajan napostella jotain, lukiessa, tv:tä katsoessa tai muuten vaan kesken kiireen. Joskin se omalla kohdalla johtaa monesti siihen, etten ehdi syödä mitään ennen iltaa. Tai jos joskus törmäätte vaaleaan, omenaa mutustavaan poikaan raitiovaunussa, se olen varmaankin minä. :)

Kun rakas ei ole kotona, mä voin kapinoida meitä kumpaakin ja kaikkia yhteisiä tottumuksia vastaan kaikessa rauhassa ja linnottautua sänkyyn eväiden, kännykän ja kirjan kanssa kenenkään häiriintymättä. Nauttia uudesta, suunnattoman suuresta vapaudestani. :D

Ongelmamme ovat ihanan pieniä. :)

Mä en jaksa olla luova. Kun on luovien ihmisten ympäröimänä kaiken aikaa tuntee oman energiansa valuvan hukkaan. Aluksi on ihanaa olla luova yhdessä, ymmärtää muita kaltaisiaan ja ihailee ideoita. Sitten luomisesta tulee velvollisuus. Sitten se alkaa tuntua kilpailulta, jatkuvalta rasitteelta. Kuka tänään vuodattaa eniten verta sielustaan, kuka osaa olla ihan rikki ja hajalla ja repiä itsensä pieniksi palasiksi kaikkien edessä niin, ettei enää koskaan tule entiselleen. Kuka antaa eniten. Kuka osaa antaa enemmän kuin muut, ja antaakin, vaikka tietää, ettei koskaan voi saada takaisin sitä, minkä menetti. Vain pienen määrää kunniaa.

Kunnia on kyseenalaista.

Jälleen kerran yksi aihe olla tyytyväinen siihen, etten elä sielunkumppanin kanssa, vaan Sen Oikean. :) Kotona odottaa ihan kokonainen ja ehjä ihminen, joka kuuntelee sujuvasti minun luomisen tuskaani, eikä anna sen tulla väliimme. Paitsi.. paitsi ettei odota.

Rakas lähti eilen kouluttautumaan jonnekin kauas ja tulee vasta perjantaina. Siitä on aikaa vähän yli vuorokausi ja yksi valvottu yö. Elämä on jo tuskaa.

Onneksi kauan kanssani kulkeneet ystävät tuntevat minut paremmin kuin monesti toivoisin. :) Mä soitan, ystävätär vastaa.. en ehdi sanoa mitään, kun hän toteaa, että odotti mun soittavan jo eilen, ja että meille vai teille. Kaikkihan sen tietää, mä en osaa nukkua yksin. Toivotan hänet lämpimästi tervetulleeksi heti kun ehtii ja totean, miten hienoa on, että jotkut meistä on yhä sinkkuja. Parisuhdeihmisistä ei saa seuraa silloin, kun itse eniten tarvitsisi. "Sinäkö kerrot ton mulle?" hän kysyy.

Mun puolustukseni on, että enhän mä rakkaankaan kanssa ehdi niin paljoa olla. Hereilläoloaikaa meillä on yhdessä pari tuntia päivässä, ja joskus viikonloppuisin enemmän. Hän tekee kahta työtä ja mä opiskelen ja olen luova. Monta tuntia päivässä.

Ehkä mulla ei ole puolustusta.

Ehkä olen vain valinnut väärin.

Rakas istuu koneella ja puuhaa jotain vähemmän tärkeää. "Katso, onko Ranneliikkeessä tapahtunut jotain", mä ehdotan ja rakas katsoo. "JohnnyFinland kysyy, ootko saanut siltä vaikutteita", rakas informoi, ja mua naurattaa, "ja sit täällä.. mikä tää on..? Teemu! Mikä tää on: Taidan ottaa kesäpojan poikaystävän äijämentaliteetin käyttöön. Kun armas rakkaani aamulla herää, löytää hän sohvalta kalsareita raapivan ja kaljaa juovan turhapuron."

Mä kikatan ääneen ja kerron joskus jossain yhteydessä kertoneeni rakkaan äijäpäivistä, ja rakas tyytyy vastaukseen ja jatkaa selaamista näennäisen tyytyväisenä.

Illemmalla me istutaan tutussa sohva-asetelmassa, minä taas puhelimen kanssa ja rakas katsoo TSH:n viimeistä osaa tv:stä, kunnes keskeyttää hetkeksi ja katsoo minuun. "Mutta kaljaa mä en kyllä juo", rakas toteaa uhmakkaasti ja jatkaa leffan seuraamista.

Mä hihitän salaa sisäänpäin.

Rakas oli käynyt tänään töiden jälkeen jouluostoksilla kaveriensa kanssa Espoossa kauppakeskuksissa ja löytänytkin jotain. Neljän dvd:n paketti, ilman paperia, mutta lahjanaru ympärillä oli meidän keittiön pöydällä odottamassa minua, kun tulin kotiin. Mukana lappu. Rakas oli ollut ostamassa ihan muita asioita, mutta törmännyt tarjousleffoihin samalla ja ostanut mukaansa.. "..aattelin eka joululahjaksi mut rakastan sua jo tänään." :) <3 <3

Joskus se osaa olla niin romantikko, :) vaikka yleensä sen kohteliaisuudet ja kiinnostus liikkuu mun vyötärön alapuolella. Vaikka ei sekään välttämättä oo niin huono asia. :)

Leffailtaa ei voi yksin viettää, ja rakas on jo toisessa työssään, niin että kutsuin koulukavereita kylään.. Saa nähdä, moniko pääsee, kun tuli niin lyhyellä varoitusajalla. Teemana on uusien leffojen mukaisesti Stanley Kubrick: Full metal jacket, Yksi lensi yli käenpesän, Kellopeliappelsiini ja Hohto, joka on aiemmin meillä vain tv:stä nauhoitettuna versiona vhs:llä. Noiden jälkeen jos ei ole pää sekaisin, niin sitten se ei sekoa kyllä mistään. :)

Mä raahasin valmiiksi jo tyynyjä, peittoja ja huopia olohuoneen lattialle, että kaikki saa pehmeän istumapaikan. Nyt vaan äkkiä lenkille ja suihkuun, ja sitten kaverit saa tulla. :)

Amnestyn lehdessä kerrotaan sen luoneen säännöstöä yritysyhteistyön varalle. Tähän asti käytäntö eri maissa on ollut hajanainen. Valtiollisia tukia Amnesty ei hae, eikä ota vastaan puolueettomuuden säilyttämiseksi, mutta yrityksiltä tulevaan apuun on joidenkin maiden alaosastoissa suhtauduttu hyvinkin myönteisesti. Uusien sääntöjen mukaan yhteistyön tuotto saa olla 25 prosenttia osaston tuloista ja yhteistyökumppanin toimintatavan on oltava moitteeton. Mä kyllä mietin, miten se aiotaan käytännössä varmentaa.

Suomessa ollaan tähän asti suhtauduttu varauksellisesti yritysten tukeen. Se on ollut lähinnä pienten paikallisten tapahtumien sponsorointia tai kampanjoiden tukemista, sekä esimerkiksi ilmaisen mainostilan tarjoamista. Uusien säännösten myötä Suomen osastokin suhtautunee yritystukeen avoimemmin.

Kyllä mä ymmärrän, että yrityselämä on se, joka liikuttaa isoja rahoja, ja että ovien avaaminen sponsoroinnille luo mukanaan talouskasvun myötä syntyvää valtaa. Silti mun vatsanpohjassa myllertää iso pettymys. Että Amnestykin nyt sitten. Ensin antaa pikkusormen, kohta mainostaa, kohta ottaa vastaan pieniä ehtoja rahojen saamiseksi. Ja niin ihmisoikeudet myytiin eniten tarjoavalle.

Norjan osaston yhteistyökumppaneina on toimineet mm. öljyjätit Statoil ja Shell.. Ja täällä kotisuomessa mä mietin, että voisinko kuitenkin tehdä omilla pienillä rahoillani jotain parempaa, kun lähettää niitä enää joka kuu suoraveloituksina luomaan parempaa maailmaa - yrityksille..

Voi kun jonain päivänä Shellinkin johdossa toimivat ihmiset käyttäisivät kaikki lahjansa, hankitun tietonsa ja vaikutuskanavansa jonkin hyvän asian eduksi! Taitoa edistää omaa asiaa sieltä ei ainakaan puutu.

Tänään oli ihan tavallinen päivä. Koulu ja muut velvoitteet vei koko päivän aamukahdeksasta illalla puolikahdeksaan, ja sitten kotiin.. Rakkaan äiti tuli mua kotipihassa vastaan, oli käynyt kokeilemassa onko meillä ketään kotona, kun oli joulusta asiaa.

Rakkaan äiti ei viipynyt kovin pitkään, mutta joulusuunnitelmat saatiin puhuttua ja paljon muutakin.. Rakkaan äiti on niin ihana ihminen! Oikeastaan molemmat vanhemmat on olleet koko ajan tukemassa meitä ihan alusta asti. He on toimineet sijaisperheenä ties monelleko lapselle ja rakaskin on adoptoitu. Mutkin ottivat silloin siipiensä suojaan, kun olin 16-vuotias muuttaessani rakkaan kanssa yhteen, eikä mulla ollut käytössä omia vanhempia. Toisen olen menettänyt kuolemalle ja toisen mielensairaudelle.

Mun ja rakkaan eka ero johtui siitä, kun hän petti mua. Koko juttu oli ihan typerä, rakas oli intissä ja uskoi mun käyneen vieraissa ja suuresti loukkaantuneena meni itsekin kostaakseen. Kosto meni vaan vähän ohi, koska mä olin ollut ihan nätisti. Meille tuli ero.

Rakkaan äiti oli harmissaan, kun mä vein koiraa heille hoitoon rakkaan lopuksi inttiajaksi pois muuttaessani, että miten se heidän poika nyt noin hölmöilee. Ja että nyt se ei kyllä ymmärrä mitä menetti. Ja oikeastaan oli ihan rakkaan äidin ansiota, että me sitten palattiin yhteen myöhemmin.

Mulla oli meidän eron ajan toinen poikaystävä, jonka kanssa joulusta tuli sinä vuonna kriisi. Joulu on mulle hurjan tärkeä, mutta kun omien vanhempieni kanssa en voinut sitä viettää, mä olisin tietenkin halunnut olla silloisen poikaystävän kanssa. Hän taas halusi mennä perheensä luo, joka ei olisi hyväksynyt mua mukaan. Niin hylätyksi en ollut tuntenut itseäni pitkään aikaan.

Mä en oikein enää muista, mitä kautta tieto mun yksinäisestä joulusta kulki rakkaan vanhemmille asti, mutta jouluaamuna rakas oli mun oven takana ja sanoi vanhempiensa kutsuneen mut heille joulunviettoon. Mä menin. Ja sitten illalla juotiinkin glögiä, eikä kukaan ollutkaan ajokunnossa palauttamaan mua takaisin kotiin, vaan rakkaan äiti petasi mulle pedin rakkaan viereen ja antoi luonnon hoitaa loput. Ja hoisihan se. Mä olen sitä kyllä myöhemmin katunut, koska olin silloin vielä toisen oma, jouluriidasta huolimatta. Mutta pari viikkoa myöhemmin muutin rakkaan kanssa takaisin saman katon alle kämppisten luota ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin.

Oli ainakin siihen asti, kun sairastuin. Ison osan ajasta mä olin sairaalassa, ja kun kuolema tuntui todennäköisemmältä kuin elämä, rakas asui välillä vanhempiensa luona, kun hänenkin jaksaminen alkoi jossain vaiheessa loppua. Ja kun mä pääsin kotiin ja rakas jäi töistä hoitamaan mua, rakkaan äiti tuli meille asumaan, hoisi kotityöt, ja silkkiturkin yhdessä alakerran poikien kanssa, että kaikki ei jää rakkaan kannettavaksi. Siitä huolimatta pitkä eristäytyneisyys ja väsymys elämään ajoi meidät erilleen, kun olin riittävän vahva pärjäämään jo yksin.

Vaikka en mä kovin vahva tainnut olla. Mun vaan piti päästä pois siitä asunnosta, jonka vanki olin ollut, kun vastustuskyky oli liian heikko ulos ruuhkaan lähtemiseen. Mutta eron jälkeen mä olin liian väsynyt hoitamaan sairautta niin kuin olisi pitänyt, ja pari viikkoa asuin rakkaan vanhemmilla toipumassa. He auttoivat jaloilleen taas kerran.

Meidän yhteenpalaaminen taisi olla itsestäänselvyys kaikille muille paitsi meille itsellemme. Kun muutin taas takaisin rakkaan luo kommentit oli lähinnä sellaisia, että jo nyt oli aikakin. Ja olihan se. Ja nyt me ei enää eroilla kun ongelmia tulee, eikä anneta niiden repiä meitä erilleen.

Rakkaan äiti on ollut mukana seuraamassa meidän hyviä ja huonoja aikoja koko ajan ja tietää kaiken. Hän kyselee multa seksielämät ja kaikki ihan tosta vaan luonnollisesti ja niin, että ainakaan mun luonteinen yliavoin selittäjä ei edes huomaa. Ja osaa suhtautua kaikkeen niin hienosti. "Vai sellainen se poika on, voi voi. Oletko sä sille sanonut näin ja näin.." "No hyvä, että se tämän osaa noin ottaa. Ei me sen kasvatuksessa sitten ihan metsään menty."

Ei, ette te menneet. Kyllä siitä tuli hieno mies.

Kiitos kaikesta. :)

Meidän luona asuu toisinaan kavereita väliaikaisesti, kun ystäväpiiriin kuuluu yksi asunnoton ja pari sellaista, joilla on väkivaltainen parisuhde ja yksi, jonka mielenterveysongelma saa hänet tuntemaan, että seinät kaatuu päälle, jos hän joutuu olemaan liian kauan yksin. Ja kun mä ite oon sellainen, joka selittää julki tosta vaan kaikki murheensa niitä häpeilemättä, ni usein olen myös se, jolta pyydetään apua, kun muidenkaan ei tarvi hävetä omia ongelmiaan mun edessä. Ne tietää, että oon jo nähnyt kaiken.

Majoituksen säännöt on ihan selvät, meille saa yleensä tulla jos on hätä, mutta me ei isännöidä sen kummemmin, vaan eletään omaa elämää ihan niin kuin muutenkin. Omat ruuat pitää ostaa itse. Ja kun me sulkeudutaan oven taa, ni se tarkoittaa että halutaan olla ihan rauhassa (eikä se edes aina tarkoita sitä, mikä ensin tulee mieleen). Ja rakas on meillä se, jota ei haittaa sanoa, että nyt et voi tulla meille, tai että nyt sun on aika lähteä. Ja mä sit soitan lähteneen perään, että ethän loukkaantunut ja kyllä me silti tuetaan. Kätevä jako, hyvä poliisi ja paha poliisi. :)

Välillä silti mietityttää, että mihin asti toisten tukeminen on oikeasti tukea, ja milloin se muuttuu vain heidän ongelmiensa jatkumisen mahdollistamiseksi. Ja mihin asti auttaminen on velvollisuus ja milloin siitä tulee liian iso taakka.

Tietenkin on selvä, että kun eron takia jää asunnottomaksi, niin yöpaikan tarjoaminen on oikein ja apu tulee tarpeeseen. Ja eihän sitä nyt muutenkaan ketään voi kadulle jättää. Ja kun toinen tekee itse parhaansa, opiskelee, käy töissä ja hoitaa asiansa niin hyvin kun voi, niin ei tarvi pelätä tukevansa toisen syöksykierrettä alas, vaan tietää auttavansa kriisin läpi.

Ja kun oma kaveri soittaa ensimmäistä kertaa, että hänet on pahoinpidelty rakkaimman taholta ja että nyt ei ole paikkaa minne mennä, niin tietenkin häntä tahtoo auttaa. Siinä vaiheessa hänkin haluaa erota ja jättää väkivaltaisen suhteen ja aloittaa alusta jossain toisaalla. Mutta sitten hänen rakkaimpansa soittaa perään ja pyytää anteeksi, ja suuri rakkaus ja alkava läheisriippuvuus saa hänet kuitenkin palaamaan. Yrittämään vielä kerran. Ja sitten uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja koska mä yhä tahdon auttaa, niin siinä vaiheessa mietin, onko se mitä teen oikeaa apua, vai olenko mä osallisena ajamassa häntä jäämään huonoon suhteeseen, kun mahdollistan sen jatkumisen silottamalla tietä silloin, kun kriisin heidän välillään pitäisi kasvaa.

Mä en tahdo neuvoa ketään, että mitä pitää missäkin tilanteessa tehdä, kun toinen on itse kuitenkin se, joka sen seurauksen joutuu kokemaan. Kyllä mä kerron mitä mieltä olen, mutta se jää siihen, vaikka joskus on vaikea olla puuttumatta. Parisuhdeasiat varsinkin on sellaisia, ettei niitä voi toisten puolesta päättää, kun suhteen totuuden tietää vain siinä elävät. Ja ystävän rooli onkin vain olla läsnä ja tukena, ainakin niin paljon kun itse vaan jaksaa.

Mun tehtävä ei oo puuttua asioihin, vaan kunnella, mutta vaadin suoruutta siinä, miten asioista puhutaan. Sanoilla voi yrittää silottaa ongelmat niin ympäripyöreiksi, että saa tuntumaan, kuin niitä ei olisi oikeastaan ollutkaan. Mutta mä uskon, että pidemmän päälle kannattaa olla itselleen rehellinen.

Mä en suostu puhumaan "asioista, jotka tapahtui" vaan tahdon puhua teoista, jotka tehtiin ja valinnoista, jotka pantiin käytäntöön. Hänen rakkaimpansa on turha yrittää ostaa multa anteeksiantoa sanomalla, että ei koskaan voisi oikeasti häntä satuttaa. Tiedänhän mä, että on jo satuttanut ja toivon, että he myöntäisivät ne asiat myös itselleen. Musta ongelman kieltäminen kertoo siitä, että ei oo halukas sitä oikeasti ratkaisemaan. Ei ratkaisua voi olla, ennen kun myöntää tekonsa ihan oikeasti omakseen..!

Musta vaikeinta tukea on silloin, kun kaverisuhteesta on loppunut tasavertaisuus ja siitä on tullut auttavan ja autettavan suhde. Mä en tiedä, miten niistä rooleista saa riuhtaistua itsensä irti, koska niitä mä en jaksaisi kantaa. Silloin, kun itse olin sairaana ja kaikilla tavoin loputtoman väsynyt ja oma parisuhde kaatui, mä huomasin, että oli ihan liian vähän ihmisiä, jotka osasi nähdä mutkin avun tarvitsijana. Toiset oli jo niin tottuneita selittämään omia ongelmiaan, että he ei nähneet muuta. Onneksi oikeitakin ystäviä oli.. Iso kiitos heille!

Enkä mä tarkoita valittaa. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja siitä olen kiitollinen. Ja tiedän, että syntyneet roolit on yhtä paljon mun oma syy. Ihan kuin kaikki muutkin ongelmat, jotka kiertää kehää mun ympärillä on jollain tavalla mun itseni ruokkimia. Vielä kun tietäisi, että mitä pitäisi tehdä toisin.

Ei meistä sen kummempi ole kukaan. Monet tekee huonot valintansa uudelleen ja kantaa niiden seurauksia. Se on inhimillistä ja kuuluu asiaan. Pitää vaan muistaa olla katkeroitumatta elämälle tai Jumalalle valinnoista, jotka itse teki ja antaa itselleenkin anteeksi, jos ei osannut valita paremmin. Uudet valinnat antaa mahdollisuuden muutokseen joka päivä.

Ensi kuussa vuoden täyttävä kummityttö oli meillä hoidossa viimeyön.. Maailman suloisin pieni ihminen! Kukahan tekisi meillekin sellaisen.. vaikka heti, tai viimeistään viiden vuoden päästä.

Kummityttö ei vielä puhu, mutta ymmärtää valtavasti sanoja ja pitkiäkin lauseita. Kiipeää sohvan päälle kädet isoa tyynyä vasten seisomaan.. Än, yy, tee, NYT! mä lasken ja tyttö kellahtaa selälleen nyt-sanan kuultuaan, vetää tyynyn päälleen ja kikattaa niin, että koko talo raikuu. Sitten uudestaan pystyyn, kädet tyynyä vasten ja NYT! Riemunkiljahdukset kaikuu ilmassa.

Meidän kotia ei ole vielä suunniteltu lapsenkestäväksi ja hyllynreunalta löytyy kiinnostava lasinen tuikkualusta. Se tipahtaa lattialle ja halkeaa. "O-ou", toteaa kummityttö ja miettii hetken. Sitten silmät alkavat tuikkia kuin tähdet ja nenä menee nykkyrälle. Nauru purkautuu syvältä sydämestä. Pienen lapsen läsnäolo on niin aitoa.

Väsyneenä kummityttö tulee luo, painaa poskensa minuun kiinni ja hieroo pieniä kasvojaan rintaa vasten. Hammaspesu ei oikein suju. Mulla ei ole vaadittavaa pikapesutekniikkaa, eikä kummitytöllä kärsivällisyyttä odotella. Yöhaalarissa, pehmopupu kainalossa kummityttö jää tyytyväisenä matkasänkyynsä. Se yöhoidossa onkin harmillisinta, että kummitytön pitää päästä niin aikaisin nukkumaan. Ja että aamulla äidin on ikävä lastaan kotiin.

Entä jos minä en tahdo antaa?

Tänään me oltiin rakkaan kanssa eläinmessujen koiranäyttelyssä. Ihan vaan katsomassa, kun silkkiturkki on äitiyslomalla. Sitten kotiin tullessa meitä alkoi taas lapsettaa, tosin varsin eri tavalla kuin eilen.

Koko juttu alkoi siitä, kun rakas aikoi juoda näyttelystä yli jääneen pillimehun kotona. Pilliä purkkiin tökätessä mehua roiskui mun päälle ja mä kostin sen ruiskauttamalla kertakäyttöisellä lääkeruiskulla kylmää vettä rakkaan paidankauluksesta sisään. :D Painin, juoksemisen ja tyynysodan jälkeen me lopulta päädyttiin kastelemaan toisemme suihkulla, vaatteet päällä tietysti, ja siellä kylmän veden alla se riehumisen tarvekin sitten tasottui ja muuttui rakkaudeksi. :)

Kohta mennään alakertaan kertomaan näyttelystä ja istumaan iltaa. Ja huomenna taas messuille, katsomaan niitä isoja koiria, jollaisen rakas haluaa harrastuskaveriksi sitten, kun on aikaa.