Meidän luona asuu toisinaan kavereita väliaikaisesti, kun ystäväpiiriin kuuluu yksi asunnoton ja pari sellaista, joilla on väkivaltainen parisuhde ja yksi, jonka mielenterveysongelma saa hänet tuntemaan, että seinät kaatuu päälle, jos hän joutuu olemaan liian kauan yksin. Ja kun mä ite oon sellainen, joka selittää julki tosta vaan kaikki murheensa niitä häpeilemättä, ni usein olen myös se, jolta pyydetään apua, kun muidenkaan ei tarvi hävetä omia ongelmiaan mun edessä. Ne tietää, että oon jo nähnyt kaiken.
Majoituksen säännöt on ihan selvät, meille saa yleensä tulla jos on hätä, mutta me ei isännöidä sen kummemmin, vaan eletään omaa elämää ihan niin kuin muutenkin. Omat ruuat pitää ostaa itse. Ja kun me sulkeudutaan oven taa, ni se tarkoittaa että halutaan olla ihan rauhassa (eikä se edes aina tarkoita sitä, mikä ensin tulee mieleen). Ja rakas on meillä se, jota ei haittaa sanoa, että nyt et voi tulla meille, tai että nyt sun on aika lähteä. Ja mä sit soitan lähteneen perään, että ethän loukkaantunut ja kyllä me silti tuetaan. Kätevä jako, hyvä poliisi ja paha poliisi. :)
Välillä silti mietityttää, että mihin asti toisten tukeminen on oikeasti tukea, ja milloin se muuttuu vain heidän ongelmiensa jatkumisen mahdollistamiseksi. Ja mihin asti auttaminen on velvollisuus ja milloin siitä tulee liian iso taakka.
Tietenkin on selvä, että kun eron takia jää asunnottomaksi, niin yöpaikan tarjoaminen on oikein ja apu tulee tarpeeseen. Ja eihän sitä nyt muutenkaan ketään voi kadulle jättää. Ja kun toinen tekee itse parhaansa, opiskelee, käy töissä ja hoitaa asiansa niin hyvin kun voi, niin ei tarvi pelätä tukevansa toisen syöksykierrettä alas, vaan tietää auttavansa kriisin läpi.
Ja kun oma kaveri soittaa ensimmäistä kertaa, että hänet on pahoinpidelty rakkaimman taholta ja että nyt ei ole paikkaa minne mennä, niin tietenkin häntä tahtoo auttaa. Siinä vaiheessa hänkin haluaa erota ja jättää väkivaltaisen suhteen ja aloittaa alusta jossain toisaalla. Mutta sitten hänen rakkaimpansa soittaa perään ja pyytää anteeksi, ja suuri rakkaus ja alkava läheisriippuvuus saa hänet kuitenkin palaamaan. Yrittämään vielä kerran. Ja sitten uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja koska mä yhä tahdon auttaa, niin siinä vaiheessa mietin, onko se mitä teen oikeaa apua, vai olenko mä osallisena ajamassa häntä jäämään huonoon suhteeseen, kun mahdollistan sen jatkumisen silottamalla tietä silloin, kun kriisin heidän välillään pitäisi kasvaa.
Mä en tahdo neuvoa ketään, että mitä pitää missäkin tilanteessa tehdä, kun toinen on itse kuitenkin se, joka sen seurauksen joutuu kokemaan. Kyllä mä kerron mitä mieltä olen, mutta se jää siihen, vaikka joskus on vaikea olla puuttumatta. Parisuhdeasiat varsinkin on sellaisia, ettei niitä voi toisten puolesta päättää, kun suhteen totuuden tietää vain siinä elävät. Ja ystävän rooli onkin vain olla läsnä ja tukena, ainakin niin paljon kun itse vaan jaksaa.
Mun tehtävä ei oo puuttua asioihin, vaan kunnella, mutta vaadin suoruutta siinä, miten asioista puhutaan. Sanoilla voi yrittää silottaa ongelmat niin ympäripyöreiksi, että saa tuntumaan, kuin niitä ei olisi oikeastaan ollutkaan. Mutta mä uskon, että pidemmän päälle kannattaa olla itselleen rehellinen.
Mä en suostu puhumaan "asioista, jotka tapahtui" vaan tahdon puhua teoista, jotka tehtiin ja valinnoista, jotka pantiin käytäntöön. Hänen rakkaimpansa on turha yrittää ostaa multa anteeksiantoa sanomalla, että ei koskaan voisi oikeasti häntä satuttaa. Tiedänhän mä, että on jo satuttanut ja toivon, että he myöntäisivät ne asiat myös itselleen. Musta ongelman kieltäminen kertoo siitä, että ei oo halukas sitä oikeasti ratkaisemaan. Ei ratkaisua voi olla, ennen kun myöntää tekonsa ihan oikeasti omakseen..!
Musta vaikeinta tukea on silloin, kun kaverisuhteesta on loppunut tasavertaisuus ja siitä on tullut auttavan ja autettavan suhde. Mä en tiedä, miten niistä rooleista saa riuhtaistua itsensä irti, koska niitä mä en jaksaisi kantaa. Silloin, kun itse olin sairaana ja kaikilla tavoin loputtoman väsynyt ja oma parisuhde kaatui, mä huomasin, että oli ihan liian vähän ihmisiä, jotka osasi nähdä mutkin avun tarvitsijana. Toiset oli jo niin tottuneita selittämään omia ongelmiaan, että he ei nähneet muuta. Onneksi oikeitakin ystäviä oli.. Iso kiitos heille!
Enkä mä tarkoita valittaa. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja siitä olen kiitollinen. Ja tiedän, että syntyneet roolit on yhtä paljon mun oma syy. Ihan kuin kaikki muutkin ongelmat, jotka kiertää kehää mun ympärillä on jollain tavalla mun itseni ruokkimia. Vielä kun tietäisi, että mitä pitäisi tehdä toisin.
Ei meistä sen kummempi ole kukaan. Monet tekee huonot valintansa uudelleen ja kantaa niiden seurauksia. Se on inhimillistä ja kuuluu asiaan. Pitää vaan muistaa olla katkeroitumatta elämälle tai Jumalalle valinnoista, jotka itse teki ja antaa itselleenkin anteeksi, jos ei osannut valita paremmin. Uudet valinnat antaa mahdollisuuden muutokseen joka päivä.
