Toinen perhe

Tänään oli ihan tavallinen päivä. Koulu ja muut velvoitteet vei koko päivän aamukahdeksasta illalla puolikahdeksaan, ja sitten kotiin.. Rakkaan äiti tuli mua kotipihassa vastaan, oli käynyt kokeilemassa onko meillä ketään kotona, kun oli joulusta asiaa.

Rakkaan äiti ei viipynyt kovin pitkään, mutta joulusuunnitelmat saatiin puhuttua ja paljon muutakin.. Rakkaan äiti on niin ihana ihminen! Oikeastaan molemmat vanhemmat on olleet koko ajan tukemassa meitä ihan alusta asti. He on toimineet sijaisperheenä ties monelleko lapselle ja rakaskin on adoptoitu. Mutkin ottivat silloin siipiensä suojaan, kun olin 16-vuotias muuttaessani rakkaan kanssa yhteen, eikä mulla ollut käytössä omia vanhempia. Toisen olen menettänyt kuolemalle ja toisen mielensairaudelle.

Mun ja rakkaan eka ero johtui siitä, kun hän petti mua. Koko juttu oli ihan typerä, rakas oli intissä ja uskoi mun käyneen vieraissa ja suuresti loukkaantuneena meni itsekin kostaakseen. Kosto meni vaan vähän ohi, koska mä olin ollut ihan nätisti. Meille tuli ero.

Rakkaan äiti oli harmissaan, kun mä vein koiraa heille hoitoon rakkaan lopuksi inttiajaksi pois muuttaessani, että miten se heidän poika nyt noin hölmöilee. Ja että nyt se ei kyllä ymmärrä mitä menetti. Ja oikeastaan oli ihan rakkaan äidin ansiota, että me sitten palattiin yhteen myöhemmin.

Mulla oli meidän eron ajan toinen poikaystävä, jonka kanssa joulusta tuli sinä vuonna kriisi. Joulu on mulle hurjan tärkeä, mutta kun omien vanhempieni kanssa en voinut sitä viettää, mä olisin tietenkin halunnut olla silloisen poikaystävän kanssa. Hän taas halusi mennä perheensä luo, joka ei olisi hyväksynyt mua mukaan. Niin hylätyksi en ollut tuntenut itseäni pitkään aikaan.

Mä en oikein enää muista, mitä kautta tieto mun yksinäisestä joulusta kulki rakkaan vanhemmille asti, mutta jouluaamuna rakas oli mun oven takana ja sanoi vanhempiensa kutsuneen mut heille joulunviettoon. Mä menin. Ja sitten illalla juotiinkin glögiä, eikä kukaan ollutkaan ajokunnossa palauttamaan mua takaisin kotiin, vaan rakkaan äiti petasi mulle pedin rakkaan viereen ja antoi luonnon hoitaa loput. Ja hoisihan se. Mä olen sitä kyllä myöhemmin katunut, koska olin silloin vielä toisen oma, jouluriidasta huolimatta. Mutta pari viikkoa myöhemmin muutin rakkaan kanssa takaisin saman katon alle kämppisten luota ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin.

Oli ainakin siihen asti, kun sairastuin. Ison osan ajasta mä olin sairaalassa, ja kun kuolema tuntui todennäköisemmältä kuin elämä, rakas asui välillä vanhempiensa luona, kun hänenkin jaksaminen alkoi jossain vaiheessa loppua. Ja kun mä pääsin kotiin ja rakas jäi töistä hoitamaan mua, rakkaan äiti tuli meille asumaan, hoisi kotityöt, ja silkkiturkin yhdessä alakerran poikien kanssa, että kaikki ei jää rakkaan kannettavaksi. Siitä huolimatta pitkä eristäytyneisyys ja väsymys elämään ajoi meidät erilleen, kun olin riittävän vahva pärjäämään jo yksin.

Vaikka en mä kovin vahva tainnut olla. Mun vaan piti päästä pois siitä asunnosta, jonka vanki olin ollut, kun vastustuskyky oli liian heikko ulos ruuhkaan lähtemiseen. Mutta eron jälkeen mä olin liian väsynyt hoitamaan sairautta niin kuin olisi pitänyt, ja pari viikkoa asuin rakkaan vanhemmilla toipumassa. He auttoivat jaloilleen taas kerran.

Meidän yhteenpalaaminen taisi olla itsestäänselvyys kaikille muille paitsi meille itsellemme. Kun muutin taas takaisin rakkaan luo kommentit oli lähinnä sellaisia, että jo nyt oli aikakin. Ja olihan se. Ja nyt me ei enää eroilla kun ongelmia tulee, eikä anneta niiden repiä meitä erilleen.

Rakkaan äiti on ollut mukana seuraamassa meidän hyviä ja huonoja aikoja koko ajan ja tietää kaiken. Hän kyselee multa seksielämät ja kaikki ihan tosta vaan luonnollisesti ja niin, että ainakaan mun luonteinen yliavoin selittäjä ei edes huomaa. Ja osaa suhtautua kaikkeen niin hienosti. "Vai sellainen se poika on, voi voi. Oletko sä sille sanonut näin ja näin.." "No hyvä, että se tämän osaa noin ottaa. Ei me sen kasvatuksessa sitten ihan metsään menty."

Ei, ette te menneet. Kyllä siitä tuli hieno mies.

Kiitos kaikesta. :)