Rikki revitty itsekkyys

Mä en jaksa olla luova. Kun on luovien ihmisten ympäröimänä kaiken aikaa tuntee oman energiansa valuvan hukkaan. Aluksi on ihanaa olla luova yhdessä, ymmärtää muita kaltaisiaan ja ihailee ideoita. Sitten luomisesta tulee velvollisuus. Sitten se alkaa tuntua kilpailulta, jatkuvalta rasitteelta. Kuka tänään vuodattaa eniten verta sielustaan, kuka osaa olla ihan rikki ja hajalla ja repiä itsensä pieniksi palasiksi kaikkien edessä niin, ettei enää koskaan tule entiselleen. Kuka antaa eniten. Kuka osaa antaa enemmän kuin muut, ja antaakin, vaikka tietää, ettei koskaan voi saada takaisin sitä, minkä menetti. Vain pienen määrää kunniaa.

Kunnia on kyseenalaista.

Jälleen kerran yksi aihe olla tyytyväinen siihen, etten elä sielunkumppanin kanssa, vaan Sen Oikean. :) Kotona odottaa ihan kokonainen ja ehjä ihminen, joka kuuntelee sujuvasti minun luomisen tuskaani, eikä anna sen tulla väliimme. Paitsi.. paitsi ettei odota.

Rakas lähti eilen kouluttautumaan jonnekin kauas ja tulee vasta perjantaina. Siitä on aikaa vähän yli vuorokausi ja yksi valvottu yö. Elämä on jo tuskaa.

Onneksi kauan kanssani kulkeneet ystävät tuntevat minut paremmin kuin monesti toivoisin. :) Mä soitan, ystävätär vastaa.. en ehdi sanoa mitään, kun hän toteaa, että odotti mun soittavan jo eilen, ja että meille vai teille. Kaikkihan sen tietää, mä en osaa nukkua yksin. Toivotan hänet lämpimästi tervetulleeksi heti kun ehtii ja totean, miten hienoa on, että jotkut meistä on yhä sinkkuja. Parisuhdeihmisistä ei saa seuraa silloin, kun itse eniten tarvitsisi. "Sinäkö kerrot ton mulle?" hän kysyy.

Mun puolustukseni on, että enhän mä rakkaankaan kanssa ehdi niin paljoa olla. Hereilläoloaikaa meillä on yhdessä pari tuntia päivässä, ja joskus viikonloppuisin enemmän. Hän tekee kahta työtä ja mä opiskelen ja olen luova. Monta tuntia päivässä.

Ehkä mulla ei ole puolustusta.

Ehkä olen vain valinnut väärin.