Vakavat mietteet

En edes ajatellut, että mun edellisen kirjoitukseni lauseessa siitä, ettei iloisena mieti syvällisiä, olisi jotain erikoista.

Siinä taisi olla.

Eikö kaikilla olekaan niin?

Kun maa vajoaa alta, sitä keskittyy selviytymiseen. Kun on iloinen, ei niin välitä muusta. Kun mulla on normaali olo, ihan tavallinen päivä, olen vakavamietteinen. Silloin mietin, mitä opin siitä kun vajosin ja siitä kun iloitsin. Ja toisinaan keksin oppineeni jotain.

Mussa asuu sisällä suomalainen melankolia. Kärsimys tuntuu aina jotenkin pikkuisen aidommalta kuin mikään ilo. En pidä onnellisista lopuista muuten surullisessa tarinassa, se tuntuu niin valheelliselta. Pidän aitoudesta, jonka näen rumuudessa ja joka tekee siitä kauniin.

Kaikkein kauneinta on kaipaus.