Pikkuisia

Pari päivää sitten tapahtui Isoja asioita. Mä kirjoitin silloin tunnepurkauksen blogiin, mutta olin niin huolimaton, että lähetysvaiheessa kadotin kirjoituksen, enkä tuntenut tarvetta alkaa kirjoittaa enää uudelleen. Lopulta kirjoitin jotain ihan muuta.

Mua pyydettiin isäksi lapselle, jota ei vielä ole. Tekemään uutta elämää.

Piti sanoa Ei. Mun lisääntymiskykyni varastettiin syöpähoidoissa kauan sitten ennen kuin se ehti kunnolla kehittyäkään, enkä mä voi saada omia biologisia lapsia.

Rakas voi. Tai ainakaan meillä ei ole syytä olettaa mitään muuta.

Mutta minä en ole rakas, eikä rakas ole minä. Hän on syntynyt kaukana täältä latinomaassa, ja rakkaan lapselle tulee tumma tukka ja ruskeat silmät. Mä en ole varma, pyydettiinkö isäksi meitä parina, vai pyydettiinkö minulta geenejä. Äiditkään eivät ole ihan varmoja.

Me olemme kaikki vetäytyneet tahoillemme miettimään.

Mun mielessä pyöri pari päivää sitten vielä miljoona kysymystä lapsesta. Että entä jos tämä on meidän ainut mahdollisuutemme saada lapsi, uskallammeko sanoa Ei. Vaikka mä en ole koskaan ajatellut tahtovani lasta, joka asuu jossain muualla, ja on jonkun toisen enemmän kuin minun.

Oon ajatellut että se hajoittaa liikaa. Että satuttaa ihan liikaa, etten voi itse päättää oman lapsen asioista. Että se käy vaan kylässä ja viedään taas pois. Että on parempi olla kokonaan ilman lasta, kuin ilman lasta vaikka sellainen on olemassa.

Sitten tuli uusia uutisia.

Viisitoistavuotias pikkusiskoni on raskaana.

Hän tulee meille asumaan joksikin aikaa, tahtoo pois sijaisperheestä ja olla rauhassa.

Miljoona uutta kysymystä leijuu ilmassa. Mitä nyt?